Aamulenkki nro 323 Kolmen kirjan vuosi

Kuka mahtoi ensimmäiseksi todeta, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla? Se on hyvin kiteytetty. Olen yrittänyt noudattaa sitä ohjetta parhaani mukaan.

Anno Domini 2025 on ollut minulle kolmen kirjan vuosi. Ei sentään ennätys, sillä viime vuonna ylsin neljään kirjaan. Mutta kyllä kolme on ihan hyvä luku tässä Stubbin tasavallassa.

 

Toimittaja Unto Hämäläinen haastatteli, kun pääsin
ensimmäisen kerran Akateemisen Kohtaamispaikalle.

 

Tärkein kirjani on Alexander Stubb – Matka presidentiksi. Olen saanut siitä erittäin hyvää palautetta. Jopa Historian Ystäväin Liitto kutsui minut yllättäen vuosikokousesitelmänsä pitäjäksi kirjan pohjalta ja sen jälkeen minulta pyydettiin samasta aiheesta blogiteksti Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton blogiin.

Opus herätti muutenkin kiinnostusta. Olin toimittaja Linda Pelkosen vieraana Ylen Politiikkaradiossa sekä pääsin Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalle ja Helsingin kirjamessuille kirjailijahaastatteluun. Sekin lämmittää, että kirjasta on otettu jo kolme painosta!

Osittain saan varmaan kiittää kirjan hyvästä myynnistä Hufvudstadsbladetiin kriittisen arvion kirjoittanutta Henrika Backlundia (Hbl 25.8.2025). Hän jaksoi urakoida kirjani kannesta kanteen vaikkei selvästikään pitänyt siitä, että olin kirjoittanut presidentistä.

 

Kalle Virtapohja: Putikko: Kohtaamisia pienessä savolaiskylässä (2025)

 

Tuorein kirjani on nimeltään Putikko: Kohtaamisia pienessä savolaiskylässä. Kauko Sorjosen säätiö otti siitä vain pienen painoksen, joten se jäänee vain kuriositeetiksi tämän sinänsä hienon kirjallisuusvuoden sadossa. En usko, että Putikko-kirjani herättää kriitikoiden intohimoja, vaikka eihän savolaisista koskaan tiedä.

Kirjan on taittanut herkullisella tavalla arkkitehtuuriin ja kulttuuriympäristöihin erikoistunut graafinen suunnittelija Jussi Jäppinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut tehdä yhteistyötä tämän jyväskyläläisen mestarin kanssa.

Putikko on jyväskyläläisen kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen lapsuuden maisemaa. Tehdessäni taustatutkimusta kirjaa varten hämmästyin, miten syvälle Suomeen Viipurin vaikutus aikanaan ulottui. Kun Putikkoon pystytettiin noin 250 vuotta sitten ensimmäiset teollisuuslaitokset, asialla olivat viipurilaiset kauppiaat. He löysivät sahatavaralle uusia markkinoita Yhdysvaltain vapaussodan seurauksena.

Sama sota toi Yhdysvaltain tulevan presidentin John Quincy Adamsin Suomeen. Vaikka hän ei aivan Putikossa asti käynytkään, tuntui merkitykselliseltä kertoa hänen vierailustaan, sillä hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka tunsi Suomen oloja. Tulevan presidentin jäljille minut ohjasi Kansallisarkiston entinen pääjohtaja Jussi Nuorteva. Tänä vuonna tuli kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Quincy Adams aloitti kautensa Yhdysvaltain presidenttinä.

Putikon elämä oli vilkkaimmillaan viime vuosisadan alkupuolella. Kun oli sahaa, satamaa ja rautatieasema, kylä kehittyi elinvoimaiseksi. Keskustassa oli kolme kauppaa sekä suojeluskuntatalo ja työväentalo melkein vierekkäisillä tonteilla. 

Se on edelleen idyllisen kaunista seutua, joka kuuluu nykyisin Savonlinnan kaupunkiin. Tämän syksyn aikana olen oppinut, kuinka hämmästyttävän monella ihmisellä on lämpimiä muistoja Putikosta. Rakkaita sielunmaisemia, olivat ne sitten omia, omien vanhempien tai isovanhempien kokemuksista versovia.

Ihminen ja luonto kohtaavat Putikossa kauniilla tavalla.

Jos joku haluaa hankkia Putikko-kirjan, kannattaa poiketa vanhalle rautatieasemalle, missä Saviseppä eli Hannu Sairanen tietää kaikki kylän asiat ja myy siinä ohessa kauniita savikuppeja ja hyvää kirjallisuutta.

 

Signeerattua Phantom Finn -kirjaa löytyy Hancockin (Michigan)
 amerikansuomalaisesta kirjakaupasta, North Wind Books.

 

Aloitin tämän kirjavuoden englanninkielisellä Paavo Nurmi -kirjalla Phantom Finn: The Contradictory Story of Paavo Nurmi in the Land of Dollars, josta jopa hyperkriittinen tohtori Erkki Vettenniemi onnistui muodostamaan ikään kuin myönteisen ajatuksen Liikunta & Tiede -lehden (4/2025) kritiikissään.

Perusteellisesti juoksuhistoriaan perehtyneen tohtori Vettenniemen kritiikeistä kannatta aina etsiä kirjallisella merellä piileviä karikoita. On syytä olla valppaana, sillä se karikko on aina siellä, vaikka siitä vain pieni huippu vilahtaisi rantavesillä navigoijan kiikariin.

Ja merellä on tietysti aina terveellistä pysyä valppaana. Siinä samalla oppii. Varovaisimmat kyllä kiertävät karikot kaukaa.

Olen siinä käsityksessä, että kirjaa tullaan ensi vuoden puolella käsittelemään myös joissakin kansainvälisissä julkaisuissa. Liitän tämän postauksen loppuun lisätietoja sikäli mikäli näin tapahtuisi, oli kritiikin sävy mikä hyvänsä.

Kirjan onnistunut kansi on Mikael Mannisen käsialaa. Minulla on ollut ilo oppia luottamaan hänen visuaaliseen lahjakkuuteensa jo useissa yhteisissä projekteissamme.

 

Aikansa supertähdet Douglas Fairbanks ja
Paavo Nurmi Filmiaitan (9/1925) kannessa.

 

Emme Suomessa aivan ymmärrä, kuinka suuresti Paavo Nurmi kiinnostaa amerikansuomalaisia. Paavossa ruumiillistuivat 1920-luvun kehityshalu, modernismi ja tähtikultti. Paavo tehtaili juoksuradalla ennätyksiä siinä missä tehtaissa murskattiin tuotantoennätyksiä.

Jopa Hollywood kiinnostui Paavosta. Epäilevät tuomaat sanovat tähän, että miten ihmeessä Paavo muka olisi pärjännyt siellä, kun hän ei osannut englantia. No mikä ettei, se oli mykkäfilmin kultakautta.

Kun Unkariin kuuluneessa pienessä Szabadfalvan kylässä syntynyt Pariisin olympiakisojen uintisankari Johnny Weissmuller sitten siirtyi elokuvauralle 1930-luvun alussa, hänet muistetaan parhaiten repliikistään ”Me Tarzan – You Jane”. Sen Paavokin olisi klaarannut.

Aamulenkki nro 322 Henrik Talan kirjoittama kenraali Aimo Pajusen elämäkerta sai arvokkaan tunnustuksen

Presidentti Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiö sr.  luovutti filosofian tohtori Henrik Talalle perjantaina 28.11. arvokkaan UKK-palkinnon teoksesta Aimo Pajunen – Kylmän sodan kenraali (Siltala 2024).

UKK-palkinto 2025: Filosofian tohtori Henrik Tala

 

Kustantaja Aleksi Siltala (vas.), filosofian tohtori Henrik Tala, suurlähettiläs Klaus Korhonen ja suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi UKK-palkinnon luovutustilaisuudessa.

 

Siltalan kustantama teos käy ansiokkaasti läpi kenraali Aimo Pajusen elämänvaiheet ja keskittyy sitten kaikkein oleellisimpiin asioihin hänen työurallaan. Pajunen osallistui kylmän sodan aikana mm. suhteiden rakentamiseen Yhdysvaltoihin. Hänellä oli merkittävä rooli Helsingissä järjestetyissä Strategisten aseiden rajoittamiseen tähtäävissä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisissä SALT-neuvotteluissa 1960-luvun lopulla.

Hän oli  puolustusministeriön kansliapäällikkönä taitavana neuvottelijana keskeisessä roolissa, kun Suomeen päätettiin hankkia Hawk-harjoitushävittäjät Isosta-Britanniasta ja myöhemmin yhdysvaltalaiset Hornet-hävittäjät. Lisäksi hän oli hereillä, kun Saksasta, entisen DDR:n jäljiltä, vapautui suuret määrät käyttökelpoista ylijäämämateriaalia, muun muassa rynnäkkökivääreitä, Suomen budjetin kannalta järkevään hintaan.

Pajunen ei ollut aktiivisesti luotsaamassa Suomea Pohjois-Atlantin puolustusliittoon Natoon, mutta hän oli omalla urallaan jo varhaisessa vaiheessa edistänyt merkittävällä tavalla asioita, jotka tekivät liittymisen mahdolliseksi.

Kenraali Gustav Hägglund kertoi mukavia muistoja Aimo Pajusesta.

 

Henrik Talan palkitseminen järjestettiin Ulkoministeriössä presidentti Tarja Haloselle nimikoidussa kokoustilassa. Talan ja kustantaja Aleksi Siltalan lisäksi oli paikalla kutsuvieraana kenraali Gustav Hägglund, jonka uraa yhteistyö lahjakkaan Pajusen kanssa edisti merkittävällä tavalla.

Hägglund oli Sotakorkeakoulun priimus, joka pestattiin tuoreeltaan strategian opettajaksi Sotakorkeakouluun. Pian hänelle aukesi mahdollisuus lähteä täydentämään opintojaan Fort Leavenworthiin Yhdysvaltain puolustusvoimien päällystön US Army Command and General Staff Collegeen.

Hägglund muisteli Talan palkitsemistilaisuudessa, kuinka hän palasi jenkkivuoden jälkeen Sotakorkeakouluun aloittaakseen työt strategian opettajana. Siinä samassa hän sai kutsun puollustusneuvoston yleissihteerinä toimineen Aimo Pajusen puheille, joka teki yllättävän tarjouksen. Hän tarvitsi pätevän apulaisen. Hägglund piti ajatusta vaikeana, sillä hän oli sitoutunut strategian opettamiseen Sotakorkeakoulussa. Sitä suurempi oli hämmästys, kun hän sai seuraavalla viikolla siirron Pajusen alaisuuteen.

Hägglundilla kertoi värikkäitä tarinoita Pajusen arkistointitaidoista. Ne monilahjakkaalta upseerilta puuttuivat. Hägglund pääsi arkistoon, kun hän sai tehvän hankkia aineistoa ministerin puheeseen maanpulustuskurssien avajaisiin. Hägglund etsiskeli vanhoja puheita, kunnes Pajunen parin tunnin kuluttua kysyi, että missä puhe on. Hägglund hämmästyi, sillä siinä vaiheessa hän oli vasta löytänyt ”arkistosta” sellaisen puheen, jota voisi käyttää puheen laatimisessa. Pajunen odotti, että tuossa ajassa olisi jo kirjoitettu valmis puhe. Hägglund totesi, että tämä episodi kuvasi Pajusen omaa nopeutta.

Hägglundilla oli toinenkin muisto Pajusen arkistointiin liittyen. Valtionarkistonhoitaja oli tulossa tarkastamaan puolustusneuvoston arkistoa. Pajunen antoi apulaiselleen tehtäväksi arkiston järjestämisen. Mitään arkistoluetteloa ei ollut olemassa ja tarkastus oli tulossa pian. Hägglund otti käyttöön jätesäkit ja sulloi sinne valtavan määrän papereita. Jäljelle jääneet hän luokitteli jollain logiikalla ja näin syntyi tilanteen pelastanut arkistoluokittelu. Se kelpasi tarkastajalle.

Hägglund korosti, että Pajunen oli hyvä esimies, joka edisti alaisensa uraa merkittävällä tavalla. Hägglund kohosi puolustusvoimain komentajaksi, johti useita YK:n rauhanturvaoperaatioita ja toimi EU:n sotilaskomitean ensimmäisenä puheenjohtajana.

Puolustusvoimain komentajana Hägglund järjesti juuri reserviin siirtyneelle Pajuselle hienon kiitoksen menneistä vuosista, kun tasavallan presidentti Martti Ahtisaari ylensi ilmeisesti Alzheimerin ensioireista jo kärsineelle Pajuselle ylennyksen täyteen neljän leijonan kenraalin arvoon.

 

Kustantaja Aleksi Siltala (vas.) Henrik Tala ja suurlähettiläs Klaus Korhonen juhlatunnelmissa.

 

Presidentti Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiö perustettiin Ulkoministeriön henkilökunnan keskuudestaan keräämin varoin. Säätiö palkitsee käytännössä vuosittain suomalaisen tekijän kansainvälisiä kysymyksiä käsittelevästä kirjoituksesta tai tutkielmasta. Valinnan tekee huolellisen harkinnan perusteella säätiön hallitus, jota johtaa suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi. Kunniakirjan Talalle antoi palkitsemistilaisuutta isännöinyt suurlähettiläs Klaus Korhonen.

Palkintoraatina toimii Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiön hallitus, jonka muut jäsenet puheenjohtaja Huhtaniemen lisäksi ovat suurlähettiläs Kirsti Narinen, tietokirjailija ja diplomaatti René Nyberg, poliittisen historian professori Markku Jokisipilä ja osastopäällikkö Petri Hakkarainen. 

Henrik Talan palkittu teos Aimo Pajunen: Kylmän sodan kenraali (Siltala, 2024).

Aamulenkki nro 321 Avaimet Ukrainan sodan lopettamiseen syvällä Putinin taskussa

Presidentti Alexander Stubb oli juuri arvioinut, että Ukrainan sodassa ei edetä rauhanneuvotteluihin ennen ensi kevättä. Ja heti perään Yhdysvallat toimitti yksityiskohtaisen rauhanehdotuksen, oikeastaan -vaatimuksen, Ukrainalle. Ehdotuksessa Venäjä saisi jopa enemmän alueita Ukrainalta kuin se nyt pitää hallussaan, Ukraina menettäisi oikeutensa tehdä itsenäisiä puolustusratkaisuja ja sen armeijan puolustuskykyä rajoitettaisiin ratkaisevasti. Lisäksi Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO sidottaisiin sopimukseen niin, ettei se koskaan huolisi Ukrainaa jäsenekseen. 28-kohtainen ehdotus hämmentää ja loukkaa Ukrainaa sekä sen aitoja eurooppalaisia tukijoita ja liittolaisia. 

Mitä viestejä idästä tulee?

Nyt kysytään, mikä on viesti lännestä. Siis miksi Amerikka käänsi selkänsä? Kun selvästikin Venäjän sanelema ja Yhdysvaltojen kirjaama paperi toimitettiin Ukrainan presidentti Zelenskyille, tuojana ei ollut presidentti Donald Trump eikä kukaan mukaan hänen hallintonsa avainhenkilöistä. Ei siis Vance, ei Rubio, ei Hegseth, ei edes Witkoff, vaan Yhdysvaltain puolustusministeriön korkea-arvoinen virkamies, 39-vuotias Dan Driscoll. Tässä X:n postauksessa näkyy hänen tähtihetkensä: 

‼️🇺🇸🇺🇦 Footage of the meeting between #Zelenskyy and U.S. representative Daniel Driscoll. #USA #Ukraine pic.twitter.com/GG6zeNlqy6

— Maimunka News (@MaimunkaNews) November 20, 2025

>

‼️🇺🇸🇺🇦 Footage of the meeting between #Zelenskyy and U.S. representative Daniel Driscoll. #USA #Ukraine pic.twitter.com/GG6zeNlqy6

— Maimunka News (@MaimunkaNews) November 20, 2025

>Driscoll aloitti ministeriön siviilivirassa tämän vuoden alkupuolella. Hänen vastuulleen kuuluvat Yhdysvaltain maavoimien budjettiin ja kehittämiseen liittyvät asiat. Tärkeämpiin aselajeihin, ilmavoimiin ja merivoimiin, tai pienemmällä budjetilla toimivaan merijalkaväkeen, hänellä ei ole mitään sanomista.

Nyt on avainkysymys, miksi tämä nuori virkamies laitettiin viestinviejäksi. Ehkä hänen tähtensä on sillä tavalla nousussa, että hänelle haluttiin antaa mahdollisuus kerätä kannuksia Ukrainan kustannuksella? Kenties Driscollia odottavat lähiaikoina suuremmat saappaat, ja hän sai nyt tilaisuuden saada nimeä ”rauhantekijänä”.

Ukraina on Yhdysvalloille toissijainen murhe. Tärkeämpää on saada aikaan hyvät välit ja kauppa käyntiin Venäjän kanssa kuin pelastaa Ukrainan suvereniteetti. Nyt Trumpille on tarjolla nopea ohituskaista, kun Eurooppa pitää vihaa hyökkäyssotaa viimeisillä kultavarannoillaan käyvän Venäjän kanssa. Aivan kuin Trumpin hallinto olisi tajunnut, että juuri nyt on oikea hetki ryhtyä Putinin kaveriksi, ennen kuin hän putoaa valtaistuimelta tai ikkunasta. Rauhanehtoihin Trump ei ole välittänyt painaa omaa sormenjälkeään. Vaikuttaisi siltä, että Kremlistä tullutta paperia on käsitelty juuri sen verran, että kyrilliset kirjaimet on vaihdettu latinalaisiin kirjainmerkkeihin.

Sisäpolitiikka on Trumpille juuri tällä hetkellä suurempi päänsärky kuin ulkopolitiikka. Se näkyy muun muassa siinä, että Trumpia aikaisemmin fasistiksi nimitellyt New Yorkin uusi pormestari Zohran Mamdani sai viime yönä Suomen aikaa Valkoisessa talossa valtiovieraan vastaanoton. Presidentti Trump suorastaan liehitteli nuorta muslimipormestaria.

Entä mikä on Kreml-henkisen sopimuspaperin mukana tullut viesti idästä? Presidentti Vladimir Putin ei ole niin naiivi, että hän olisi missään vaiheessa kuvitellut Ukrainan ja Euroopan hyväksyvän sanelupaperia. Mutta nyt hän näkee, mikä on Zelenskyin asema Ukrainassa, mikä on Ukrainan asema Euroopassa, ja mikä on Euroopan Unionin asema G20-maiden keskuudessa.

Ukrainan sota on presidentti Vladimir Putinille loppujen lopuksi vain keino vahvistaa omaa asemaansa. Jos joku putoaisikin Kremlin tornista, viimeisenä sieltä tulee Putin. Hän on noussut jo nyt Neuvostoliiton teräsmiehen Stalinin rinnalle suurena venäläisenä johtajana. Se, että Putin on palauttanut hirmuhallitsija Stalinin ”maineen”, kertoo mikä on hänen tavoitteensa. Jälkipolvet muistakoot 1900-luvulta Stalinin ja 2000-luvulta Putinin.

Vladimir Putinin matka suureksi hallitsijaksi oli kirjattu enteellisesti jo hänen nimeensä: Put = matka, ja Vladimir tulee sanasta vlast = valta. Hän on siis hallitsijana toteuttanut omaa kohtaloaan, ja Ukrainan sota on hänelle vain kohtalon sanelema tehtävä, jonka omat ortodoksipapit ovat vielä siunanneet.

Jännityksellä jäämme seuraamaan, miten Ukrainan tilanne kehittyy. Stubbin arvio saattaa aivan hyvin pitää paikkansa. Zelenskyin torstaina saamasta paperista on vielä pitkä matka siihen, että Zelenskyi ja Putin tapaavat toisensa silmästä silmään ja voivat lyödä kättä päälle.

Avaimet rauhan solmimiseen ovat kaiken aikaa idässä. Aivan kuten pääministeri Sanna Marin taannoin tokaisi, rauha voidaan saavuttaa, jos Venäjän joukot lähtevät Ukrainasta.

(Alkuperäinen kirjoitus aamulla 22.11.2025)

 

P. S. 

Lue kirjastani Alexander Stubb – Matka presidentiksi (Readme 2025), miten Stubb toimi ulkoministerinä ja Etyjin puheenjohtajana vuonna 2008, jotta Georgian sota saatiin tyrehtymään alkuunsa.

P.S. 2

Lisäsin 23.11.2025 linkin Zelenskyin ja Driscollin tapaamiseen ja korjasin Mamdanin nimen ja lisäsin tähän loppuun Euroopan johtajien Johannesburgissa G20-maiden kokouksen tauolla lauantaina iltapäivällä (22.11.2025) pitämässä hätäkokouksessa antaman historiallisen lausunnon: 

Lausunto Ukrainasta

Statement on Ukrainehttps://t.co/XNkDOCC9DA

— TPKanslia (@TPKanslia) November 22, 2025

Aamulenkki nro 320 Koskin kirjamessut anno domini 2025

Valkeakoski on muodostunut yllättävällä tavalla hyvin keskeiseksi kaupungiksi kirjailijanurallani. Kaupungilla on melko merkittävä rooli ainakin kolmen kirjani päähenkilöille, jollain tavalla jopa neljänkin. Sen vuoksi osallistuin tänä vuonna (2025) jo kolmannen kerran Koskin kirjamessuille. Valkeakoski alkaakin tuntua vähitellen lähes kotikaupungilta.

Juuso Walden ja Alexander Stubb kiinnostivat Koskin kirjamessuilla 2025.

 

Juuso Walden ja Valkeakoski kuuluvat tietenkin yhteen. Kaikilla valkeakoskelaisilla on juttuja Juusosta. Minulle kävi onnenpotku, kun jyväskyläläinen kotiseutuneuvos osti vuonna 2018 UPM:ltä Jämsänkoskella yhtiön klubikäytössä olleen kiinteistön, jonka Yhtyneiden Paperitehtaiden luottoarkkitehti Pekka Saarema oli suunnitellut Juuson toimeksiannosta Jämsänkosken tehtaan isännöitsijälle Lauri Tiilikalle ja hänen perheelleen edustuskodiksi.

Sorjonen kysyi, kiinnostaisiko kirjoittaa jotain tuossa upeassa miljöössä, johon hän siirsi perustamansa säätiön taidetta. Tietysti kiinnosti. Syntyi Juuso Walden – Urheilumies ja viimeinen patruuna (2021).

Kun kirja oli valmis, Juuso Waldenin poika Lauri Walden antoi minulle kiitokseksi ja muistoksi Aimo Tukiaisen suunnitteleman Juuso Walden -mitalin.

Aimo Tukiaisen mitali vuorineuvos Juuso Waldenista on
minulle tärkeä muisto onnistuneesta kirjaprojektista. 

 

Toinen kirjoistani, jossa seikkaillaan Valkeakoskella, on varatuomari Pekka Kareen elämäkerta Pekka Kare – Raudan ja runon mies muistelee (2022). Pekan tarina kertoo evakkotaipaleelle joutuneesta Viipurin maalaiskunnassa syntyneestä pojasta, jonka perhe asettuu sotien jälkeen Valkeakoskelle. Pekka kertoi Valkeakoskella järjestämästään painonnostomaaottelusta. Aikataulua venytettiin ja viimeistä lajia lykättiin niin paljon, että Lontoosta palannut vuorineuvos Juuso Walden ehti aitiopaikalle viimeiset ratkaisunostot.

 

Kolmas Valkeakoskelta vauhtia ottanut kirjani on Jukka H. Meurmanin muistelmateos Lääkärin muistelmat (2024). Hänen isänsä oli lääkärinä Valkeakoskella ja päähenkilö itse kirjoitti ylioppilaaksi Valkeakosken yhteiskoulusta. Muutama messukävijä tuli tänään kertomaan käyneensä aikanaan Kalle Meurmanin vastaanotolla. Ja toiset tulivat jakamaan muistojaan ”Jaskan” kouluvuosilta.

 

Hieman yllättäen myös tuoreimmassa kirjassani Alexander Stubb – Matka presidentiksi (2025) on Valkeakoskella oma roolinsa. Vanhat valkeakoskelaiset muistavat mielellään, että Göran Stubbin puoliso Pirkko Mannola on lähtöisin ”Koskista”. 

Esimerkiksi paikallisen sanomalehden päätoimittajan pieni tytär Maarit Tyrkkö kertoi leikkineensä samaan aikaan hiekkalaatikolla Pirkon kanssa, ja joitakin vuosia myöhemmin Maaritin äiti järjesti Pirkolle työmahdollisuuksia mannekiinina ennen kuin tämän kansainvälinen ura alkoi. Pirkko Mannolasta tuli Miss Suomi sekä varsinkin miesten palvoma iskelmä- ja filmitähti.

Stubb-kirjassani kerron yllättävän yhteyden Pirkko Mannolan ja tasavallan presidentti Alexander Stubbin välillä. Nykyinen presidenttimme väitteli tohtoriksi London School of Economicsissa. Yksi kansainvälisesti arvostetun opinahjon perustajista oli vasemmistolainen intellektuelli ja kirjailija George Bernard Shaw. Hänen tunnetuimpiin näytelmiinsä lukeutuu Pygmalion, jonka teatteriesitystä vedettiin 1970-luvulla täysille saleille Vanhalla ylioppilastalolla. Tarvitseeko kertoa, kuka oli näytelmän tähti?

 

Koskin kirjamessujen suurin vetonaula oli tänä vuonna Mariia Niskavaara, oman kaupungin tyttö, joka sai jokunen päivä sitten HS:n kirjapalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Mariialla oli mukanaan 20 kappaletta palkittua romaaniaan Ester, teurastaja. Hän myi ne loppuun tunnissa.

 

Itse myin koko päivän aikana kymmenen kirjaa. Olen siihen tyytyväinen. Tuntui erityisen hyvältä, että yksi ostajista oli Eeva Liisa Glöersen, Juuso Waldenin tytär.

Ai miksi se tuntui hyvältä?

Hän oli tietenkin lukenut Juuso-kirjani. Se ei voinut olla kovin ikävä lukukokemus, kun hän osti tällä kertaa Stubb-kirjani. 

Presidenttikirjaani myydään muutenkin kiitettävään tahtiin. Oheisen kuvan lähetti ystäväni Unto Hämäläinen, joka bongasi Stubb-teokseni paraatipaikalta käydessään Malmin Prismassa. Tyylikäs asettelu, kieltämättä.

Taitaa itsenäisyyspäivä lähestyä...

Aamulenkki nro 319 Kirjamessuista ja kirjapalkinnoista

Kaikkien aikojen ennätykset paukkuivat tämän vuoden kirjamessuilla Helsingissä. Ensimmäisen kerran yli satatuhatta kävijää! 104 000 on tarkka luku, muistaakseni.

Jännityksen täyteinen hetki, kun kuuntelemme Unto Hämäläisen kanssa
 lavaisännän spiikkausta, ennen kuin astelemme Hakaniemi-lavalle.

Itselläni oli näillä 25. kerran järjestetyillä kirjamessuilla suurempi rooli kuin koskaan aikaisemmin, joten päätin kirjata lähinnä itseäni varten muistiin messujen elämyksiä ja kokemuksia.

Kuuluin tänä vuonna Kanava-raatiin, jossa Kanavan tuottajan Tuomo Lappalaisen ja professori Laura Kolben kanssa luimme ja arvioimme 24 eri kustantajalta tulleita elämäkertoja ja muistelmia ja valitsimme niistä viisi parasta, joista Suvi-Anne Siimes valitsee mielestään parhaan. Voittaja julkistetaan 18. marraskuuta. 

Itselleni on syntynyt pitkän ajan myötä vakaa käsitys siitä, kuinka tullaan kirjailijaksi: 

1. Lue paljon, 

2. Kirjoita paljon, ja 

3. Ole ennakkoluuloton.

Kirjaraadissa sain harjoittaa noita kaikkia. Kokemus oli todella antoisa. Viime vuosina oma lukemiseni on ollut kuhunkin kirjaprojektiin liittynyttä tietojen hakemista. Kun kirjoitin Paavo Nurmesta, luin ensin hänestä kirjoitetut aikaisemmat kirjat ja muutenkin saman aihepiirin kirjallisuutta. Kun kirjoitin Urho Kekkosesta, kahlasin läpi etenkin Juhani Suomen ja Ari Uinon tekemiä kirjoja, mutta myös muita Kekkos-kirjoja Maarit Tyrkön kirjoihin asti. Kun kirjoitin Juuso Waldenista, luin hänestä aiemmin kirjoitetut kirjat. Erityisesti Einar W. Juvan elämäkerta kenraali Rudolf Waldenista oli suureksi avuksi.

Taustakirjallisuuteen tutustuminen on välttämätöntä, kun alkaa kirjoittaa jostakusta henkilöstä elämäkertaa tai muuta tietokirjaa. Ihannetapauksessa kirjoittajalla on lisäksi ulottuvillaan paljon julkaisematonta lähdeaineistoa. Monesti sellaiset aineistot löytyvät arkistoista. Joskus harvoin kirjailija saa käsiinsä kirjeitä, joita ei vielä ole toimitettu arkistoon. Sellainen aineisto on erityisen innostavaa.

Minulle oli syntynyt tunne, että olin jollain tavalla lyönyt laimin ajankohtaisen kirjallisuuden seuraamisen. Enää sellaista tunnetta ei ole, kun olen vuoden sisällä lukenut pyöreästi sata kirjaa.

Tämän luku-urakan jälkeen tuntuukin siltä, kuin olisin syntynyt uudelleen. Kanava-raadissa olen lukenut toinen toistaan kiehtovampia teoksia kiinnostavista ihmisistä, heidän elämäntyöstään tai heidän elämässään merkityksellisistä vuosista. Samalla, onkohan se edes mahdollista, kirjallisuuden merkitys on noussut omassa arvoasteikossani vielä yhden pykälän ylöspäin, kymppiplussaan.

En siis tiedä, mikä viidestä ehdokkaasta saa Kanava-tietokirjapalkinnon 2025. Mutta sen tiedän, että ehdolla olevien viiden kirjan lisäksi kalkkiviivoille asti tarjolla oli ainakin kymmenen muuta aivan erinomaista kirjaa. Upeita lukuelämyksiä. Tänäkin vuonna kirja on erinomainen lahja isänpäiväksi ja joulupukin säkkiin.

Kanava-raadissa päädyimme valitsemaan viisi kirjaa ”loppukilpailuun”. Suvi-Anne Siimes toimii sitten itsenäisenä kirjadiktaattorina ja valitsee näistä viidestä upeasta kirjasta voittajan. Raatimme perustelut on julkaistu tuoreessa Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä. En toista niitä tässä. Sen sijaan esittelen omia lukukokemuksiani ja tunteitani.

 

Neil Hardwick, Poistetut kohtaukset. Muistelmat (WSOY).

 

Neil Hardwick tuli puoli vuosisataa sitten suomalaisten tietoisuuteen englantilaisena poliisina, joka sanoi Hello, hello, hello. Oikeasti hän oli ydinfyysikko, joka kohtasi elämänsä naisen, ja seurasi häntä Suomeen. Hardwickin kirjassa muistaminen on yksi pääteemoista. Hänestä ei itse asiassa tullut koskaan ydinfyysikkoa vaan filosofi, eikä se nainenkaan lopulta ollut hänen elämänsä nainen. 

 

Maria Jokela & Joonas Vanhala (toim.) Gaius Julius Caesar (Gaudeamus)

 

Lapsena luettiin ihan hulluna Asterix-sarjakuvia. Ensi vuonna tulee sata vuotta ranskalaisen René Goscinnyn syntymästä. Hän oli ranskalainen sarjakuvien käsikirjoittaja, joka teki myös muun muassa lastenkirjoja. Joka on tutustunut Nikke-kirjoihin, ei voi kuin rakastaa Goscinnyn kertojanlahjoja. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Pariisiin Puolasta, ja hän kasvoi Argentiinassa, joten hän oli poikkeuksellinen kielitaitoinen, jonka seurauksena hän pystyi imemään vaikutteita monista erilaisista kulttuuripiireistä.

Asterixin piirtäjän Albert Uderzon juuret ovat puolestaan Italiassa. Hän syntyi Ranskassa siirtolaisperheeseen, ja Wikipediasta luin hauskan tarinan hänen etunimestään. Italialaisittain ranskaa puhunut isä sanoi papille, että pojasta tulee Alberto. Näin pappi kuuli. Kun Albert aikanaan ihmetteli isälleen, miksi hänelle annettiin italialainen nimi, isä puolustautui: ”En aikonut ristiä sinua Albertoksi, vaan Albertoksi.” Isän italialainen aksentti oli niin voimakas, että pappi ymmärsi väärin. Riemastuttava esimerkki siitä, miten väärinymmärrykset syntyvät!

Niin. Asterixit tekivät Gaius Julius Caesarista minun sukupolveni suurmiehen. Oli nautinnollista perehtyä Jokelan ja Vanhalan toimittamassa teoksessa tutkijoiden huolellisiin artikkeleihin tästä Rooman hallitsijasta ja sotapäälliköstä. Olen varma, että tänä vuonna edesmennyt Paavo Hohti olisi antiikin asiantuntijana ihastunut tähän opukseen.

 

Tuula Karjalainen, Tove Jansson ja maailman lapset (Tammi)

 

Tuula Karjalainen on suomalainen kulttuurin moniottelija, joka on johtanut muun muassa nykytaiteen museo Kiasmaa. Hänen kirjoistaan Tove Janssonin elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2013, oli kansainvälinen menestys.

Nyt Karjalainen on tehnyt kirjan Toven kirjeenvaihdosta. Jotkut maailmalta tulleet kirjeet tulivat perille hyvinkin viitteellisillä osoitteilla, kunhan maan nimi oli oikein. Tove Jansson oli kansainvälinen kirjailija, joka halusi tulla – taidemaalariksi.

Toven elämänfilosofia oli sellainen, että hän vastasi kirjeisiin, fanipostiin. Se oli tärkeämpää kuin uusien muumikirjojen kirjoittaminen. Parhaimmillaan, tai oikeastaan pahimmillaan, hänelle tuli 1500 ja jopa 2000 kirjettä vuodessa. 

Tulee vain mieleen, että miten ihmeessä nykyajan kirjailijoista tehdään tällaisia vastaavia kirjeenvaihtokirjoja? Olen saanut joskus puhelinsoiton tai sähköpostia kirjoittamistani kirjoista. Aina ne ovat olleet ilahduttavia yhteydenottoja. Mutta en ole osannut tallettaa niitä. Ajattelen, että kirje on tavallaan konkreettisena esineenä helpompi laittaa talteen. Tai oli. Nykyäänhän ei enää kirjoiteta kirjeitä. Eikä mitään laiteta talteen. Se on sääli.

Luin syksyn aikana tämän Karjalaisen kirjan lisäksi kaksi muutakin Tove-kirjaa, Sophia Janssonin muistelmakirjan (teemana ”kuka minä olen”) ja Heikki Niemeläisen teoksen (teemana ”Meilahti Muumilaakson esikuvana”). Olisiko niin, että Muumien menestystarinaa seuraava Toven menestystarina on vasta pääsemässä vauhtiin?

 

Heini Kilpamäki: Aseman Nainen (Into)

 

Asunnottomuuden arvoitus ja asunnottoman ihmisarvo ovat vaikeita aiheita. Iltalehden toimittaja Heini Kilpamäki teki pitkäjänteistä tutkivaa journalismia selvitellessään Helsingin asunnottomien asioita. Hän lähestyy kirjassaan tätä ajankohtaista ilmiötä Helsingin rautatieasemalla asustelevan Sarin kautta.

Sarin tarina hämmentää, sillä hänen kauttaan lukija oivaltaa, että aika moni meistä saattaisi luiskahtaa tilanteeseen, jossa koti, elämän kiintopiste ja tukipilari, menee alta. Heini Kilpamäki kuvaa hienosti muun muassa sen, kuinka hän tuli ensimmäisen kerran ottaneeksi kontaktin Sariin. Kirja herättää paljon ajatuksia.

Erikoisen sattuman kautta tähän viiden finalistin joukkoon osui kaksi henkilöä, jotka tunsivat toisensa hyvin. Aikanaan Heini Kilpamäen gradun arvioinut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi selvisi myös viiden parhaan joukkoon omalla kirjallaan.

 

Hannu Salmi, Frans Leijon: Kuuromykän ihmeellinen elämä (Otava)

 

Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi lähti selvittämään, millaista elämää hänen edesmennyt sukulaisensa, kuuromykkä Frans Leijon mahtoi elää. Ihmeellisesti  professori onnistuu kutomaan erilaisista tiedonmuruista tarinan, jossa on hyvin paljon kyse ihmisarvosta.

Itselleni tuli Frans Leijonin tarinasta mieleen Pälkäneen mylläri Kalle Atlin (1889–1978) ja hänen vaimonsa Kaija Atlin (o.s. Lahtinen) sekä heidän sokea tyttärensä, äitini serkku. En koskaan tavannut tätä sokeaa tyttöä, joka kuoli ennen syntymääni. Kaija-täti opetteli sokeiden pistekirjotuksen, jotta hän saattoi opettaa ja tukea tytärtään. Tyttärensä kuoltua hän toimi merkittävänä henkilönä sokeiden yhteisössä käyden kirjeenvaihtoa… en vain tiedä keiden kanssa.

Kallen ja Kaijan mökki huojuu edelleen kuin ihmeenkaupalla pystyssä, vaikka se ei ole enää tällä vuosituhannella ollut asuttavassa kunnossa. Katto on ajat sitten romahtanut. Sen vieressä ollut mylly hävitettiin jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä ne hirret myytiin jonnekin.

Atlinin Kalle oli kiehtova persoona, joka teki itselleen ruumisarkun ja nukkui siinä viimeiset vuotensa. Tunsin häntä kovin huonosti. Se on vahinko, sillä hänellä olisi ollut mielenkiintoisia tarinoita. Vanhoilla päivillään hän valvoi ohi kulkevien linja-autojen aikatauluja. Harmitti, jos bussi oli jostain syystä myöhässä. Yleensä ne kulkivat ajallaan.

Hänen veljensä oli rakennusmestari Kustaa Evert Atlin. Hänestä en tiedä mitään, en myöskään heidän siskostaan Anna Hyökistä, joka oli naimisissa kansanedustajanakin toimineen maanviljelijä August Hyökin kanssa. 

Kun Kaija jäi yksin, tätini Ritva otti miehensä Upin kanssa Kaijan luokseen asumaan. Maailmassa on hyviä ihmisiä. Tai ainakin oli.

 

Siltalan uutuus

 

Hyvin pienesti aloittaneesta Siltalasta on tullut yksi suomalaisten kirjapiirien kiinnostavimmista toimijoista. Presidentti Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiö valitsi aivan kirjamessujen alla Siltalan viime vuonna ilmestyneen filosofian tohtori Henrik Talan kirjoittaman teoksen ”Aimo Pajunen – Kylmän sodan kenraali” oman kirjapalkintonsa saajaksi. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin.

Siltalan messuosastolla oli myynnissä myös Kari Hotakaisen uutuus ”Kirjamessut, eli haastattelu, joka meni päin helvettiä”. Siitä tuli Komediateatterin esityksen ansiosta yksi tämän kirjasyksyn tapauksista. Ria Kataja ja Pekka Strang onnistuvat rooleissaan hienosti. Peacock-teatterissa viimeinen näytös näyttäisi olevan 18. marraskuuta (2025).

Hotakainen on saavuttanut kirjailijana jotain sellaista, mistä itse vain haaveilen. Hän on kirjoittanut kirjan, joka on päätynyt teatterin näyttämölle.

 

Presidenttien kirjat

 

Kirjamessuilla esiteltiin kolme uutuuskirjaa presidenteistä. Uusin kirja, suoraan painokoneesta tullut Sauli Niinistön teos Kaikki tiet turvaan (WSOY), on minulla vielä lukematta, mutta se sai myönteisen vastaanoton. Myös Alexander Stubbin kirja Vallan kolmio (Otava) otettiin ihastuksella vastaan. Varmaan 1500 ihmistä oli kuuntelemassa, kun Ville Blåfield haastatteli tasavallan presidenttiä. 

Oma kirjani Alexander Stubb – Matka presidentiksi (Readme) herätti myös paljon kiinnostusta. Hakaniemi-lava oli viimeistä istumapaikkaa myöten täynnä. Istumapaikkojen lisäksi ympärille kertyi niin paljon väkeä seuraamaan seisaaltaan Unto Hämäläisen tekemää haastattelua, että varovaisestikin arvioiden meillä oli ainakin 300 kuulijaa.

Kirjassani kuvaan Stubbin paljon lukevana, paljon kirjoittavana ja liberaalina persoonana. Ei ihme, että hänestä on tullut – kirjailija. Se puolestaan näyttää aikamoiselta ihmeeltä, että hänestä on tullut tasavallan presidentti.

Laitan tähän blogipostaukseen muutaman Maarit Tyrkön ystävällisesti lähettämän valokuvan kirjamessujen tunnelmista.

 

Jussi Kiilamon ja Unto Hämäläisen keskellä oli hyvä valmistautua omaan lavaesiintymiseen.

Reidar Särestöniemi -paitaan pukeutunut Maarit Tyrkkö,
kokenut presidenttikirjojen tekijä, toivotti Untolle (oik.)
 ja minulle onnea odotellessamme haastattelun alkua.

Aamulenkki 318 Amerikan-siltaa rakentamassa

Kävin Paavo Nurmi Gamesin toimitusjohtajan Jari Salosen kanssa elokuussa Yhdysvalloissa. Matka oli erittäin inspiroiva ja innostava. Yhdeksän päivän aikana tapasimme päivittäin positiivisia ja omiin mahdollisuuksiinsa uskovia ihmisiä. Siis perinteisiä can-do-asenteella varustettuja amerikkalaisia. Ajattelimme, että näiden ihmisten kanssa kannattaa rakentaa yhteistyötä.

Suuria ajatuksia: Tarmo Hahto (vas.), Kalle Virtapohja, kunniakonsuli Peter Mäkilä, Jari Salonen ja Ossi Tuusvuori.

Tänään veimme tätä asiaa eteenpäin, kun pidimme Turun Suomalaisella Pohjalla palaverin kunniakonsuli Peter Mäkilän, liikemies Tarmo Hahdon ja Lingsoftin vanhemman neuvonantajan Ossi Tuusvuoren kanssa.

Palaverin alussa kohotimme maljan Peter Mäkilälle, joka juhli hiljattain 80-vuotissyntymäpäiviään. Ikäänsä nähden erittäin nuorekas Mäkilä asuu talvet Floridassa ja viihtyy kesäisin synnyinseudullaan Turussa.

Sitten Tarmo Hahto kohotti tunnelman kattoon kertomalla, että hän oli juuri lähettänyt presidentti Calvin Coolidgen pojanpojalle kirjani Phantom Finn. Tarmolla on vahvaa osaamista Yhdysvalloista alkaen opiskeluista University of New Mexicossa Albuquerquessa.

Kunniakonsuli Peter Mäkilän verkostot ovat aivan uskomattomat alkaen Kanadasta ja Yhdysvalloista. Floridassa meillä on yhteinen tuttava Sirpa Aho, Washingtonissa Anne-Mari Paster ja Jyväskylässä Heikki Parkatti. Tarinasta ei meinannut tulla loppua!

Sain Peter Mäkilältä Mike Waven hänestä kirjoittaman mielenkiintoisen elämäkertakirjan Amerikkalainen unelma. Peter sai puolestaan Jari Saloselta minun signeeraaman Phantom Finn -kirjan.

Ennen kuin menimme Suomalaiselle Pohjalle poikkesimme vanhassa työpaikassani, nostalgisessa osoitteessa Kauppiaskatu 5. Siellä Turun Sanomien toimituksen entisissä tiloissa toimii nykyisin Lingsoft, jonka kanssa Ossi Tuusvuori on tehnyt jo vuosien ajan hyvää yhteistyötä. Ossi toimi aikanaan Turun Sanomien ulkomaantoimituksessa, Jari työskenteli 1990-luvulla TS:n palkkakonttorissa ja minä olin 11 vuotta TS:n urheilutoimituksen päällikkönä. Meillä kaikilla oli siis jollain tavalla nostalginen olo, kun astelimme takaisin ulos Kauppiaskadulle ja Turun kauppatorille.

Stormy Kromer -miehet Turun kauppatorilla.

Torilla kaivoimme Jarin kanssa kasseistamme Bob Jacquartin Michiganin Ironwoodista postittamat aidot Stormy Kromer -päähineet. Sitten Ossi otti meistä valokuvan, joka lähetettiin lämpimin terveisin Bobille.

Lämmin Stormy Kromer -päähine oli kuin palkinto onnistuneesta Yhdysvaltain-matkasta. Tutustuimme Jarin kanssa Bobiin Ironwoodissa. Tapaamisen järjesti Michiganissa Hurleyn Paavo Nurmi Marathonia järjestävä Melissa Teeple. Kun Bob sanoi, ajattele isosti, ”think big”, siinä oli sellainen klangi, että se upposi minunkin nuppiini. 

P.S. 25.10.2025: Turun Sanomat julkaisi tässä postauksessa aiheena olleen Yhdysvaltoihin suuntautuneen matkan tunnelmia ja kokemuksia 20.10.2025. Valitettavasti artikkeli on maksumuurin takana: https://www.ts.fi/puheenvuorot/6796834

 

 

 

Aamulenkki nro 317 Rotarit mukana Yhdistyneitä Kansakuntia perustamassa

Maailman huomio kiinnittyy tällä viikolla Yhdistyneiden Kansakuntien 80. yleiskokoukseen. Uskoisin, että ainakin kaikki maailman 1,2 miljoonaa rotaria seuraavat kokousta poikkeuksellisella mielenkiinnolla, sillä rotareilla oli oma roolinsa YK:n perustamisvaiheissa.

Aivan kuten tasavallan presidentti Alexander Stubb on kirjassaan Vallan kolmio (Otava 2025) ja useissa puheissaan todennut, maailma on nyt samassa tilanteessa kuin vuonna 1945, jolloin Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin San Franciscossa. Eli mikä se tilanne oli silloin?

Se oli samanlainen kuin vuonna 1919, jolloin ensimmäisen maailmansodan raunioiden keskellä yritettiin perustaa rauhaa turvaava maailmanjärjestö. Silloin saatiin aikaan Kansainliitto, johon Suomikin liittyi seuraavana vuonna.

Rauhantahto ei kuitenkaan kantanut kauas. Saksa ja Neuvostoliitto aloittivat toisen maailmansodan 1939. Sodan pyörre imaisi Yhdysvallat mukaansa Pearl Harborin jälkeen joulukuussa 1941. Sen jälkeen koko maailma oli uudelleen totaalisen sodan näyttämönä. Useimmat ihmiset ymmärsivät pian, että ihmiskunnan oli pyrittävä mahdollisimman nopeasti rauhaan. Oli saatava aikaan pysyvä rauha. Mutta miten?

Historiankirjoissa nostetaan toistuvasti Jaltan konferenssi tärkeään osaan. ”Kolme suurta” kokoontuivat helmikuussa 1945 suunnittelemaan rauhanprosessia. Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill, Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt ja Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin miettivät, miten Saksa laitettaisiin polvilleen ja demilitarisoitaisiin, miten Saksan valloittamat maat demokratisoitaisiin, millaiset miehitysvyöhykkeet kukin ottaisi vastuulleen ja millainen maailmanjärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat, perustettaisiin rauhaa vaalimaan. Maiden rajoja piirreltiin surutta. Esimerkiksi Puola, joka oli ensimmäisenä joutunut Saksan hyökkäyksen kohteeksi, oli Jaltan keskusteluissa samassa asemassa kuin Saksa. Kummaltakaan ei kysytty mitään.

Nyt voi olla vaikea ymmärtää, että Jaltalla ajurin paikalla istui hirmuhallitsija Stalin, joka oli yhtä suuri syyllinen sotaan kuin Hitler. Stalinin johdossa oli Euroopan voimakkain armeija, jonka jaloissa oli puoli Eurooppaa. Sen sijaan Churchill pelasi kortit käsistään annettuaan jo ennalta lausunnon, että suuret päätökset olisi tehtävä kolmen suuren kesken, ei myöhemmin perustettavan kansainvälisen organisaation eli Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä. Heikoimmassa asemassa oli Roosevelt. Hän teki kuolemaa. Hänellä oli Jaltan kongressin aikoihin enää vain pari kuukautta elinaikaa. 

Maailmanrauhaa oli hankittu jo parin vuoden ajan. Dumbarton Oaksin konferenssi Washington D.C:ssä syksyllä 1944 oli tässä suhteessa merkittävä. Sen seurauksena järjestettiin Yhdistyneiden kansakuntien ensimmäinen kongressi San Franciscossa touko-kesäkuussa 1945. Silloin viimeisteltiin järjestön säännöt. YK:n peruskirja tuli voimaan 24. lokakuuta 1945. Sitä vietetään järjestön perustamispäivänä.

Vaikutusvaltaisten rotareiden piirissä oltiin mukana rauhanprosessissa. YK perustettiin rauhanjärjestöksi, ja rotarit lähtivät aktiivisesti levittämään tätä sanomaa. Välillä kuulee puolihuolimattomasti heitettyjä kommentteja, että rotarit olisivat suorastaan perustaneet Yhdistyneet Kansakunnat. Siinä lausunnossa on aika paljon amerikkalaista suurpiirteisyyttä.

Mutta ei pyyhitä rotareita kokonaan pois tästä kuvasta. Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon perustamiseen rotareilla oli suoraviivaisempi vaikutus. Se on kuitenkin toinen juttu.

Kuten jo todettiin, tasavallan presidentti Stubb on painottanut, että olemme taas samassa tilanteessa kuin 1919 ja 1945. Maailmaan pitää saada aikaan rauha. Sellainen, joka kestää. Rauhan vaalimisessa YK on hyvä kehikko, mutta ei täydellinen. Ja nyt kehikko on rikki. Kaikkien edun mukaista on, että YK:n ääni kuuluu jatkossa paremmin.

 

Lue lisää:

·      Kalle Virtapohja: Alexander Stubb – Matka presidentiksi. Politiikka, valta, urheilu (Readme 2025).

·      Alexander Stubb: Vallan kolmio. Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus (Otava 2025).