Aamulenkki nro 312 Martti Häikiö (1949–2025)

Aloin muistella eilen (pe 28.2.) Kalevalan päivänä ystävääni ja mentoriani Martti Häikiötä, joka siunataan tänään (1.3.2025) Johanneksen kirkossa. Sitten uutiset Yhdysvalloista veivät huomioni. Martti olisi ymmärtänyt ratkaisuni keskittyä Trumpin ja Zelenskyin nahinointiin Valkoisessa talossa, sillä hän vietti lukuvuoden 1984–1985 Arkansasin yliopistossa ja opetti siellä neljä kurssia: 20th Century Europe, World Politics, History of Soviet Foreign Policy ja Comparative European Politics.

Tämä teksti tulee nyt sitten aamukirjoituksena ennen kirkkoon lähtöä.

Jaakko Malmivuo ja Martti Häikiö Helsingin Rotarypuistossa 2023.

Muistelen tässä kirjoituksessa professorin arvonimen hyvillä ansioilla saanutta Martti Häikiötä omasta henkilökohtaisesta kokemuspiiristäni. Liikuimme akateemisissa piireissä. Martin väitöskirja Maaliskuusta maaliskuuhun. Suomi Englannin politiikassa 1939–1940 (1976) ohjasi häntä kansainvälisiin piireihin.

Kodin perinnön kautta Martti kasvoi Kansallisen Kokoomuksen piiriin ja toimi muun muassa Kansallisen Kokoomuksen Helsingin piirin puheenjohtajana muutaman vuoden. Hänellä oli hyvät suhteet esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa.

Ehkä on liikaa sanottu, mutta Martti kirjoitti ikään kuin kunniavelkana sodassa olleelle isälleen tämän elämäkerran Juuso Häikiön kolme elämää (2024). Se oli niin tunteellinen asia, että hän teki sen tietoisesti omakustanteena.  Hän ei ollut valmis tekemään kustannustoimittajien kanssa kompromisseja. Aloitin kirjan esittelyn viime vuonna Liikearkistoyhdistyksen Failissa: ”Professori Martti Häikiö on kirjoittanut isänsä hovioikeudenneuvos Juuso Häikiön (1917–2003) tarinan 527-sivuiseen paksuun järkäleeseen. Kirjan nimi Juuso Häikiön kolme elämää viittaa Martin isän toimintaan pioneeriupseerina, hovioikeustuomarina ja kansanedustajana.”

Yksi Martti Häikiön elämään suuresti vaikuttaneista lakimiehistä oli presidentti P. E. Svinhufvud, jonka nimeä kantavan muistosäätiön puheenjohtajana hän pyysi myös minut mukaan säätiön toimintaan. Yksi Martin laajan tuotannon merkkiteoksia oli vahva elämäkerta Suomen Leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä (2017).

 

P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön hallitus eduskunnassa 2019.

Martti Häikiön esitelmä Kotkaniemessä 2022.

 

Martti Häikiö toimi Helsingin Rotaryklubin presidenttinä 2008–2009 vähän ennen kuin itse liityin klubiin. Vuonna 2017 hän osallistui Rotary Internationalin seuraavan presidentin (President-Elect) Ian Riseleyn vierailun järjestelyihin ja sai tunnustuksena PHF:n yhdellä timantilla.

Martilla oli ratkaiseva rooli siihen, että minut valittiin kirjoittamaan Helsingin Rotaryklubin historiaa eli kuvaamaan sitä, miten rotarytoiminta tuli Suomeen ja miten se on maamme ensimmäisessä ja suurimmassa klubissa kehittynyt. Martti oli loppuun saakka aktiivisena jäsenenä historiatoimikunnassa.

 

Arto Mäenmaa (vas.), kirjatyttö Leena Majander ja Martti Häikiö (2021).

 

Martti Häikiö jätti jäljen lukuisten teollisuus- ja energiahistorioiden kirjoittajana. Tässä sarjassa haluan mainita esimerkkinä kolmiosaisen Nokia Oyj:n historiateoksen (1865–2000), jonka kolmannen osan hän päätti sanoihin: ”Tämä teos on riippumattoman tutkijan kuvaus ja tulkinta Nokia Oyj:n historiasta. Voi olla, että monet nokialaiset ovat eri mieltä painotuksista ja  tulkinnoista, mutta sitähän historia parhaimmillaan on – tosiasioihin ja perusteltuihin argumentteihin nojaavaa keskustelua siitä, miksi kaikki kävi niin kuin kävi.”

Martti Häikiö oli monin tavoin kiinni yhteiskunnassa. Hänet muistetaan pitkään aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana. Sain häneltä monessa asiassa merkittävää tukea. Tuntuu hyvältä, että sain häneltä mukavan panoksen viime vuonna ilmestyneeseen kulttuurihistorialliseen Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas -kirjaseen. Siinä on mukana Martin vinkit helsinkiläisille melojille.

P.S. Martti siunattiin 1.3. Johanneksen kirkossa ehkä jopa 400 ihmisen läsnäollessa. Savolaisen osakunnan kuoron esittämä Mozartin Requiem teki tilaisuudesta ikimuistoisen. Muistotilaisuudessa luettiin mm. tasavallan presidentti Alexander Stubbin, presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Petteri Orpon sekä eduskunnan varapuhemies Paula Risikon adressit. Risikko seurasi Martti Häikiötä P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön puheenjohtajana.

Olen hienossa seurassa Jaakko Malmivuon ja Martti Häikiön kanssa muistelemassa rotarytoiminnan perustajan Paul Harrisin vierailua Helsingissä (2023). 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulenkki nro 311 Viipurista kehittyi suomalaisen maratonjuoksun kehto

Karjalassa syntyi useita maailman parhaita urheilijoita ja Viipurilla oli muutenkin Suomen urheilun historiassa ainutlaatuinen asema. Keskityn tarkastelemaan tässä artikkelissa vain maratonjuoksua. Väitän, että Karjalan urheilulla oli Suomen kestävyysjuoksulle karkeasti arvioiden yhtä suuri merkitys kuin runonlaulajilla suomalaiselle kulttuurille.

Veikko Karvonen, Bostonin maratonin voittaja ja Euroopan mestari.

Yleisurheilussa Karjalan pojat saavuttivat viipurilaislähtöisen pituushyppääjän ja urheiluvaikuttajan Aaro Laineen (1908–1986) laskujen mukaan 15 maailmanennätystä ja 17 Suomen ennätystä. Kestävyysjuoksijoiden lisäksi keihäänheittäjät olivat aikanaan maailman valioita. Maratonjuoksu nousee kuitenkin erityiseen asemaan Karjalan urheilun historiassa muun muassa sen vuoksi, että Hannes Kolehmainen juoksi Viipurissa ensimmäisen ja Paavo Nurmi ainoan maratoninsa.

Viipurin urheilun varhaisesta voimasta on olemassa monta esimerkkiä. Kun neljä suomalaista urheilijaa matkusti vuonna 1906 olympialaisten 10-vuotisjuhlakisoihin eli ns. välikisoihin Ateenaan, puolet Suomen ”olympiajoukkueesta”, Uno Häggman (Tuomela) ja Heikki Åhlman (Pennola), tuli Viipurista.

Helsingissä järjestettiin ensimmäiset voimistelu- ja laulujuhlat vuonna 1900. Silloin yritettiin perustaa Suomalaista Voimistelu- ja Urheiluliittoa (SVUL), mutta senaatti ei katsonut sellaista järjestäytymistä hyvällä. Elettiin pahimpia venäläistämisvuosia. Niinpä SVUL ei voinut järjestää seuraavia vuoden 1903 voimistelu- ja urheilujuhlia, joten järjestelyt otti vastuulleen sen ajan suurseura Viipurin Reipas. Yleisurheilussa sen viisimiehinen joukkue kilpaili Helsingin Reippaan, Tampereen Pyrinnön, Kotkan Innon ja Kouvolan Nuorisoseuran Voimisteluseuran edustajia vastaan. Sinä kesänä järjestettiin muutenkin runsaasti erilaisia juhlia. Voimistelijoiden ja urheilijoiden kokoontuessa Karjalan pääkaupungissa Viipurissa, Käkisalmessa järjestettiin Itä-Karjalan nuorisoseuran laulu- ja soittojuhlat.  Laulu-, soitto- ja voimistelujuhlat voi nähdä sortokauden synnyttäminä isänmaallisten tunteiden kanavointikeinoina.

Hannes Kolehmainen Viipurissa

Viipurissa järjestettiin laulu- ja soittojuhlat myös kesällä 1907. Niiden yhteydessä järjestettyjen urheilukilpailujen ohjelmassa oli painia, voimistelua, köydenvetoa, hirrensyöksyä, polkupyöräilyä, jalkapalloa ja yleisurheilua. Päälajiksi muodostui maratonjuoksu, joka oli aivan uusi villitys Suomessa. Edellisvuonna Helsingissä järjestetyn Suomen ensimmäisen maratonkilpailun voittaja Kaarlo Nieminen osallistui myös tähän ensimmäiseen Viipurissa juostuun maratoniin. Kilpailu oli saavuttanut kohtuullisen hyvin huomiota jo ennalta, sillä esimerkiksi Kuopion Reippaan riveissä urheilleet veljekset Tatu ja Hannes Kolehmainen matkustivat laivalla Kuopiosta Lappeenrantaan ja tulivat sieltä viimeisen 50 km lopputaipaleen jalan eli kai lähinnä juosten, Viipuriin.

Maratonreitti kulki Viipurista maantietä pitkin Kaislahteen ja takaisin. Ennakkosuosikki Helsingin Reippaan Nieminen tuli odotetusti ensimmäisenä maaliin alittaen ensimmäisenä pohjoismaalaisena kolmen tunnin haamurajan. Tatu Kolehmainen hävisi Niemiselle 15 minuuttia. 19-vuotiaan Hannes Kolehmaisen ensimmäinen maratonkokeilu päättyi rohkaisevasti kolmanteen sijaan vain muutaman minuutin veljensä jäljessä. Hanneksen loppuaikaa 3.09.19 pidettiin heti lupaavana, sillä paikallislehdessä oli etukäteen aprikoitu, kuinkahan moni pystyisi alittamaan neljä tuntia. Viisi vuotta myöhemmin Hannes Kolehmaisesta oli kehittynyt maailman paras kestävyysjuoksija, joka voitti 1912 Tukholman olympiastadionilla kolme olympiakultaa. Ja vuonna 1920 hän voitti juuri maratonilla neljännen olympiakultansa.

Paavo Nurmi Viipurissa 

Paavo Nurmi suoritti omaa varusmiespalvelustaan Porin prikaatissa, joka siirrettiin kesäkuussa 1919 Turusta Käkisalmeen. Pelättiin nimittäin venäläisten hyökkäystä. Rauha onnistuttiin säilyttämään ja Paavolle jäi aikaa juoksemiseen. Niinpä hän osallistui sinä kesänä muutamiin kilpailuihin Viipurissa ja Käkisalmessa, missä oli tosin vain 200 metriä pitkä, kapea ja mutkitteleva, juoksurata. Nurmen kansainvälinen juoksu-ura päättyi Viipurissa maratonjuoksun olympiakatsastuksen voittoon vuonna 1932. Kun hän ei päässyt juoksemaan Los Angelesin olympiakisoissa, Suomen urheiluliitto antoi hänelle ”kansallisen amatöörin” erikoisaseman, jonka turvin juoksijoiden kuningas kiersi vielä kaksi vuotta kotimaisia juoksuratoja. Se kaikkein viimeinen kilpailu oli 10 000 metrin voitto Viipurissa vuonna 1934.

Nurmi muisteli myöhemmin lämpimästi Karjalaa. Kilpailumatkallaan Joensuussa hän poikkesi kerran myös Valamoon. Viipurin kilpailumatkansa ohessa hän kävi Terijoen kuuluisalla hiekkarannalla. Ja kun jalat ja kroppa kaipasivat palautumista, hän vieraili Kirvun terveysparantolassa. Toisin sanoen Karjala tarjosi elvytystä ja ravintoa itseään säälimättömästi rääkänneen huippujuoksijan hengelle, mielelle ja kropalle.

Käkisalmen Komosia 

Maratonjuoksusta tuli yksi Karjalan urheilun suurista tarinoista. Taavi Komonen oli vain vuoden turkulaista Paavi Nurmea nuorempi Käkisalmessa syntynyt syntynyt juoksija, joka lähti vuonna 1929 siirtolaiseksi Kanadaan. Hän asettui Torontoon, mutta Yhdysvaltojen pörssiromahdus sai Kanadassakin aikaan suuren työttömyysaallon. Se osui varsinkin kielitaidottomiin siirtolaisiin.

Komonen käytti vapautuneen aikansa juoksemiseen. Hänen ensimmäinen kansainvälinen voittonsa oli Kanadan mestaruus maratonjuoksussa vuonna 1931. Sen ansiosta hänet kutsuttiin takaisin kotimaahan valmistautumaan Los Angelesin olympiakisoihin, mutta jalkavammat estivät käkisalmelaisen olympiahaaveen toteutumisen. Hän palasi takaisin Kanadaan ja asettui tällä kertaa suomalaisille siirtolaisille tuttuun Sudburyyn. Siellä hän löysi menestyskonseptin. Komonen juoksi itse valmistamillaan kengillä uudelleen Kanadan maratonmestariksi ja voitti Yhdysvalloissa AAU:n mestaruuden. Lisäksi hän sijoittui legendaarisella Bostonin maratonilla toiseksi. Näiden saavutusten ansiosta hänet valittiin Kanadan parhaaksi urheilijaksi vuonna 1933 ja palkittiin tämän johdosta arvostetulla Lionel Conacher Awardilla.

Seuraavana vuonna uskomaton lento jatkui. Komonen voitti Bostonin maratonin, Yhdysvaltain AAU:n maratonmestaruuden ja Kanadan mestaruuden.

Jatkosodassa kaatuneen Eino Olkinuorankin nimi on hyvä mainita karjalaisista maratoonareista puhuttaessa, sillä hän voitti 25 kilometrin mittaiset katujuoksut Kaivopuiston maratonin ja Urheilulehden maratonin vuonna 1940. Paremmin hänet kyllä taidetaan muistaa viestihiihdon maailmanmestarina.

Sotien jälkeen Suomen urheilu eli pitkään Karjalan evakkojen vahvojen näyttöjen varassa. Koivistolta vähän ennen talvisotaa Johannekseen muuttanut Mikko Hietanen on yksi suomalaisen kestävyysjuoksun suurista nimistä. Uudellakirkolla syntynyt juoksija siirtyi edustamaan Johanneksen Kireitä ja kehittyi vähitellen Euroopan parhaaksi maratoonariksi. Siitä kertoo maanosan mestaruus vuonna 1946.

Kun urheilutoimittajat valitsivat Suomessa ensimmäisen kerran Vuoden urheilijan vuonna 1947, kaksi karjalaisurheilijaa oli muiden yläpuolella. Titteli jaettiin Mikko Hietasen ja pikaluistelun maailmanmestarin Lassi Parkkisen kesken.

Mikko Hietasen kova kilpaveikko Väinö Muinonenkin kuuluu samaan heimoon. Hän edusti alkuvuodet synnyinkuntansa Lauritsalan urheiluseuraa Terästä. Vuonna 1928 hän siirtyi Työväen Urheiluliiton puolelta SVUL:n alaiseen Vuoksenniskan Urheilijoihin ja voitti kymmenen vuotta myöhemmin Pariisissa maratonin Euroopan mestaruuden.

Kun Mikko Hietanen voitti Oslossa EM-kultaa 1946, sinnitteli 47 vuoden ikään ehtinyt Muinonen minuuttia myöhemmin hopealle.

Sakkolan Karvosia

Hietasen ja Muinosen jäljille lähti myös Sakkolassa syntynyt Veikko Karvonen. Hän alkoi paukuttaa ihmeellisiä tuloksia siinä vaiheessa, kun Oslon EM-kisojen sankarit tekivät nuoremmilleen tietä. Karvosen menestystaru alkoi Brysselin EM-maratonilta vuonna 1950: hopeaa. Ensimmäinen kolmesta pohjoismaiden mestaruudesta tuli vuonna 1951. Helsingin olympiamaratonilla vuonna 1952 hän juoksi viidenneksi.

Tämän jälkeen oli Veikko Karvosen vuoro nousta maailman parhaaksi maratoonariksi. Toinen ja kolmas pohjoismaiden mestaruus tulivat vuosina 1953 ja 1955. Niiden välissä tuli Bostonin maratonin voitto ja Euroopan mestaruus Bernissä.

Parhaiten muistetaan Melbournen olympiamaratonin pronssi vuodelta 1956. Vielä kaksi vuotta myöhemmin hän sijoittui kuudenneksi Tukholman EM-maratonilla.

Karjalaisten juoksijoiden kunniakkaat maratonperinteet kertovat ainutlaatuisesta menestyksestä yhdessä maailman arvostetuimmista lajeista, maratonjuoksussa. Ei olekaan mikään ihme, että karjalaiset ovat hallinneet aikanaan myös maailman hiihtolatuja. Jo mainitun Eino Olkinuoran lisäksi rittänee, kun otetaan esiin Veikko Hakulisen, August Kiurun, Mirja Hietamiehen ja Siiri Rantasen nimet. No ei tietenkään riitä. Samaan luetteloon kuuluu tietenkin myös Simpeleen Marja-Liisa Kirvesniemi (Hämäläinen). 

Tässä artikkelissa olen keskittynyt vain äärimmäistä kestävyyttä vaativaan maratonjuoksuun. Yleisurheilun ja maastohiihdon lisäksi Karjalasta lähteneet tai siellä vaikuttaneet urheilijat ovat olleet maailman huipulla ainakin voimistelussa, jääpallossa, luistelussa, painissa ja nyrkkeilyssä. 

Artikkelin ensijulkaisu: Karjalan Kunnaat 1/2025.