Celia-kirjasto täyttää 130 vuotta

Suomessa toimiva Celia-kirjasto täyttää tänä vuonna 130 vuotta. Yhdistys "Förening Böcker åt de Blinda – Kirjoja sokeille" perustettiin 1. päivä huhtikuuta vuonna 1890. Samalla perustettiin Sokeiden kirjasto. Sen perustaja oli 23-vuotias Cely Mechelin. Nykyinen lukemisesteisten kirjasto, Celia-kirjasto, on saanut Celyn mukaan nimensä.

Cely Mechelin oli Keisarillisen yliopiston
 seppeleensitojattarena samana vuonna,
 jolloin hän perusti Sokeiden kirjaston.
(Charles Riis, Helsingin kaupunginmuseo)

Minulla on melko ohut henkilökohtainen suhde pistekirjoitukseen. Äitini täti Kaija Atlin kirjoitti minulle aikanaan pistekirjoituksella etunimeni. Se oli erityinen asia nuoren koulupojan elämässä. Siihen aikaan tutkittiin kavereiden kesken morse-aakkosia, ja muutenkin erilaiset salakirjoitukset kiinnostivat. Braillen pistekirjoitus meni tavallaan siihen samaan kategoriaan.

Mutta Kaija-tädin pistekirjoitus sisälsi myös vakavamman viestin. En koskaan tavannut hänen jo nuorena edesmennyttä tytärtään, joka sokeutui ja eli osan lyhyestä elämästään pimeydessä. Koska Kaija-täti oli opetellut lukemaan pistekirjoitusta, hänellä oli oman lapsensa menettämisen jälkeen tärkeä rooli muidenkin näkökykynsä menettäneiden ihmisten tukihenkilönä.

En tiedä varmasti, kävikö Kaija-täti koskaan Sokeiden kirjastossa Helsingin Linnunlaulussa. Uskon kyllä, että hän on siellä käynyt, ehkä jopa oman näkönsä menettäneen tyttärensä kanssa.

Sokeiden kirjaston perustaja Cely Mechelin (1866-1950) oli mielestäni niin merkittävä nainen omana aikanaan, että häntä voi perustellusti verrata jopa Minna Canthiin, jolle tänään liputetaan. Cely Mechelinin perustama ”Kirjoja sokeille” toimi ensin Helsingin Linnunlaulussa puurakennuksessa. Tarkoituksena oli kirjoittaa pistekirjoituksella kirjoja, joita sokeat voisivat lainata ja lukea.

Cely Mechelin oli Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisen puheenjohtajan senaattori Leo Mechelinin ainoa tytär. Kaiken kaikkiaan Cely oli valtavan toimelias nainen. Hän oli perustamassa muun muassa Martta-yhdistystä samoin kuin naisten vastarintaa organisoinutta naiskagaalia.

Sokeiden kirjasto toimi 1960-luvulle saakka Linnunlaulussa.

Vuonna 1905 valtio antoi korottoman lainan, että yhdistys ”Kirjoja sokeille” saattoi rakentaa Eläintarhantie 7:ään arkkitehti Waldemar Aspelinin suunnitteleman kirjastorakennuksen. Se tuli samalle tontille vähän ylemmäs, missä puinen kirjastorakennus oli jo toistakymmentä vuotta toiminut. Siihen aikaan se Linnunlaulun alue oli osa Töölönlahden puistoaluetta. Toisaalta se oli samalla kaupungin laitaa. Siinä pohjoispuolella vain vähän matkan päässä oli Josafatinlaakson ampumarata.

Kirjoja sokeille toimi yli 30 vuotta pelkästään yksityisin varoin. Vähitellen yhteiskunnassa sai kannatusta ajatus, että lukeminen kuuluu kaikille. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin Sokeain kirjaston toiminta siirtyi valtion suojiin. Se tapahtui vuonna 1978. Sen jälkeen kirjaston resurssit paranivat merkittävästi.

Kirjoittamistani kirjoista 9-kertaisen olympiavoittajan Paavo Nurmen elämäkerta ”Mies josta tehtiin patsas” ja presidentti Urho Kekkosesta urheilumiehenä kertova ”Kekkonen urheilumiehenä” on luettu Celia-äänikirjoiksi. Joskus ne on merkitty myös Daisy-äänikirjoiksi, mutta se on käytännössä sama asia. Lukemisesteiset voivat siis kuunnella näitä Daisy- ja Celia-kirjoja.

Päätin kirjoittaa tästä sokeiden kirjastosta ja sen perustajasta, koska tänään vietetään paitsi Minna Canthin ja tasa-arvon päivää, myös Kirjaston päivää, mutta kaikki kirjastot ovat koronaviruksen vuoksi suljettuina. Onneton asia. Tilanne on kuin sokeilla ihmisillä ennen pistekirjoituksen ja äänikirjojen keksimistä. Tiedämme, että on olemassa kirjoja, mutta emme voi niitä lukea, koska ne eivät ole ulottuvillamme.  Näissä tunnelmissa voimme kaikki olla kiitollisia Cely Mechelinin oivallukselle, että kirjat kuuluvat kaikille. 

Sukututkijoiden tapahtumassa

Olin hieman yllättynyt, kun Tiina Miettinen kutsui minut kertomaan kauppaneuvos Kalle Kaiharista Tampereen seudun sukututkimusseuran sukututkimuspäivään, joka järjestettiin eilen lauantaina (25.1.2020) Tampereen Sampolassa.

En tiennyt, mitä odottaa. Aulassa oli paljon näytteilleasettajia. Se on kyllä huono termi. Sanoisin, että siellä aulassa oli paljon sukututkijoita ja historian harrastajia. Tampereen seudun sukututkimusseuran puheenjohtajan Jorma Lappalaisen puheesta ymmärsin, että näitä päiviä on järjestetty jo monta kertaa. Ja suosio on ollut aina taattu. Niin nytkin.

Laukon kartano oli aikanaan Rafael Haarlan "kesämökki".

Voi olla, että olen jopa liiankin tunteellinen, kun kirjoitan teille rakkaat lukijat tästä tapahtumasta. Syy selviää tässä: Viime vuonna luin Liisa Lagerstamin kirjoittaman mainion historiateoksen Laukon kartanosta. Se on visuaalisestikin yksi hienoimmista kirjoista, joita olen nähnyt. Kuvituksen ansiosta se on melkein enemmän taideteos kuin historiateos. Ja nyt Lagerstam piti sukututkimuspäivän ensimmäisen esitelmän. Laukon tarina on merkittävä osa kansallista historiaamme. 

Nyt tiedän, minne yksi ensi kesän "tutkimusretkistäni" suuntautuu. Laukon kartano sivuilta löytyy lisää tietoa.

Sukututkimuspäivän aikana näin paljon hienoja kirjoja ja julkaisuja. Siellä oli myynnissä esimerkiksi Tampereen seudun sukututkimusseuran jäsenlehteä, jonka nimi on Orpana. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Lappalainen esittelee loogisella tavalla teoriaa, että Tampere olisi alkujaan saamelaisperäinen nimi. Luulen kyllä, että monet tamperelaiset kallistuvat mieluummin siihen vakiintuneempaan käsitykseen, että pohjalla olisi muinaisruotsin patoa kuvaava sana "damber".

Päivän aikana keskustelin esimerkiksi karttoja tekevän Mikael Asikaisen kanssa. Hän on taustaltaan maantieteilijä, eli hän on saanut koulutuksen karttojen tekemiseen. Hänen käyntikorttinsa on hieman myyttinen ja mystinen: Orbigraphia, hand drawn maps and fictional geography. Koska se ei avaudu helposti, kävin Instagramissa katsomassa hänen karttojaan. Hienoja. Osa kartoista on ”oikeita” ja osa ”mielikuvituskarttoja”. Näissä kartoissa on sellainen voima, että mielikuvitus lähtee laukalle. 

”Oikeita” on sitaatissa, vaikka ne sitaatit voisi jättää poiskin. Mikael tekee karttoja sekä oikeista alueista, että mielikuvitusalueista. Mielikuvitusalue muuttuu ”oikeaksi”, kun siitä on tehty hieno, todistusvoimainen kartta.

Ennen kuin Tiina Miettinen esitti taannoin minulle tämän esitelmäkutsun, olin syksyllä tutustunut Kustaa Hiekan taidemuseon toimintaan internetissä. Kiinnostukseni johtui siitä, että Kustaa Hiekan perustama taidemuseo sijaitsee niillä kulmilla, jotka olivat kauppaneuvos Kalle Kaiharille hyvinkin tuttuja. Koska minun viime vuoteni meni Kalle Kaiharin nimiin, kun kirjoitin kirjan "Kaihari & Kekkonen", tämä ”Tampere” jäi minulle päälle. Vanhempani ovat niin perin juurin tamperelaisia, että edesmennyt äitini kävi jopa synnyttämässä minut Tampereen upouudessa keskussairaalassa vuonna 1962, vaikka kotimme oli tuolloin Kouvolassa. Itse olin monena kesänä Tammelan torilla myymässä karviaisia ja muita vaarin puutarhan tuotteita, vaikka asuimme isän työpaikan vuoksi muilla paikkakunnilla.

Toinen syy, miksi syksyllä tutustuin internetin kautta Hiekan taidemuseon  sivuihin, liittyy siihen, että siirsin loppuvuodesta kirjoitustyöhuoneeni Kauko Sorjosen säätiön taidekokoelmien uuteen ”kotiin” Jämsänkosken Pässinmäkeen. Tein internetissä monta tutkimusmatkaa vastaaviin kulttuurikohteisiin. Ajattelin, että täytyy sopivalla hetkellä olla yhteydessä Hiekan taidemuseon johtajaan Liisa Rintalaan. Ja eilen sain sitten kuunnella hänen esitelmänsä Kustaa Hiekasta juuri ennen omaa esitystäni! Jos on olemassa johdatusta, niin tällaista se varmaan on.

Tiina Miettinen ehdotti minulle esitykseni nimeksi ”Tuttu ja tuntematon Kalle Kaihari”. Vaikka olen aiemminkin kirjoittanut kirjoissani Kallesta, ja koko viime kevään ponnistelin kirjoittaakseni hänestä kattavan elämäkerran, paljon jäi vielä kertomatta. Kuulin eilen esimerkiksi ensimmäisen kerran sanonnan, ”tämä on kunnon ainetta eikä mitään Kaiharin litkua”.

Kuulin myös, että Kalle kävi mielellään Pispalassa Sirénin saunassa. Se oli siis yleinen sauna. Joskus Kalle teki autokauppias Sirénin kanssa yhteislenkin ennen saunaa.

Kallella oli Aunen kanssa viisi lasta. Perhe oli tärkeä, mutta välit vanhempaan poikaan Seppoon menivät niin huonoiksi, että Seppo toimitti kerran kiukuissaan Aamulehteen Kallen nimissä ilmoituksen, jossa kauppaneuvos Kaihari haki autonkuljettajaa: Vaatimuksena ekonomin tutkinto ja 4–5 vieraan kielen osaaminen! Aamulehdessä alettiin kummastella ilmoitusta ja yritettiin soittaa Kallelle varmistukseksi. Turhaan, kauppaneuvosta ei tavoitettu. Ilmoitus laitettiin lehteen. Seuraavana päivänä Kalle tuli kiukkuisena lehden konttoriin vaatimaan selitystä. ”Yritimme soittaa, mutta kukaan ei vastannut.” Kalle ei jäänyt sanattomaksi: ”Miksi ette soittaneet Tammeriin? Olin siellä Kekkosen kanssa!”