22.1.2025

Aamulenkki nro 310 Nurmijärven juhlavuosi

Viipurin Sudet voitti sata vuotta sitten vuonna 1925 jääpallon Suomen mestaruuden Salakkalahdella. Ahlgrenin Kalle (3. vas.) teki loppuottelussa kuusi maalia eikä antanut HJK:lle mitään mahdollisuuksia.



Nurmijärven kunta juhlii tänä vuonna 250-vuotisjuhliaan pitkin vuotta. Suomen suurimpana maalaiskuntana mielellään esiintyvän Nurmijärven perusti kuningas Kustaa III vuonna 1775. Onnea Nurmijärvelle kunnioitettavaan ikään pääsystä!

Nurmijärven kappeliseurakunta oli kylläkin perustettu jo vuonna 1558, mutta se kuului pitkään Helsingin pitäjään. Kirkon rakentamisesta alkoi sitten tulevan kunnan keskustan kehittyminen.

Nurmijärven 250-vuotisjuhlat keskittyvät hyvin ymmärrettävästi syksyyn ja Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Silloin julkistetaan muun muassa dosentti Ossi Viidan ja FT Jouni Lavikaisen kirjoittama Nurmijärven kunnan historian 4. osa, jossa käsitellään vuosia 1960–2017. Luultavasti se puhuttelee siis huomattavaa osaa nurmijärveläisistä, koska tuolta ajalta varsin monella on omakohtaisia muistoja.

Minäkin olen päässyt mukaan juhlavuoden tasokkaaseen kulttuuriohjelmaan, sillä pidän Nurmijärvellä kaksi esitelmää. Torstaina 23.1.2025 kerron Klaukkalan kirjastossa Paavo Nurmen sata vuotta sitten tekemästä ihmeellisestä Amerikan-kiertueesta. Paavo Nurmi muistetaan Suomessa yhdeksästä kultamitalistaan, mutta Yhdysvalloissa painaa legendaarinen vuoden 1925 kilpailukiertue enemmän. Sen jälkeen yleisurheilun hallikilpailuista tuli median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohde.

Paavo Nurmen sankaritarinalle sata vuotta sitten toteutunut kiertue loi kultareunuksen ei vähiten siitä syystä, että hän kävi kiertueen loppupuolella Hollywoodissa ja tapasi muun muassa toimintaelokuvien karismaattisen sankarin Douglas Fairbanksin. 

Sama aihe, Paavo Nurmen seikkailut Amerikassa, on myös Loimaan luennollani 30. tammikuuta.

 

 

Paavo Nurmi antaa Douglas Fairbanksille lähtölupaa vuonna 1925.

 

Nyt kun tätä kirjoitan, pälkähti mieleen, että Nurmi sopii paremmin kuin hyvin Nurmijärven juhlavuoteen, nimensä puolesta. Kas kun Nurmijärvelle ei ole sijoitettu Nurmen patsasta!

Huumori on taitolaji, etenkin huono huumori… Useammin kuin kerran olen saanut ohjeen, että älä yritä olla hauska. Tuleekin mieleen se Urheilulehden Mustan Hevosen pakina, jossa mainittiin nuori urheilutoimittaja, joka kysyi lehdistötilaisuudessa Suomessa käymässä olleelta olympiavoittaja Kipchoge Keinolta, että kuinka paljon Keniassa on keino-päällystekenttiä. Musta Hevonen jatkoi, että Keinon luonteva vastakysymys olisi ollut suomalaisen jalkapallon tasoon liittyen, että kuinka paljon Suomessa mahtaa olla nurmi-kenttiä… 

 

Pölläkkälä oli yksi Äyräpään kylistä. Pölläkkälän Ura järjesti sata vuotta sitten 1925 kaksipäiväiset yleisurheilukilpailut.


 

Ehkä palataan takaisin Nurmijärven suurmiespatsaisiin. Siellä on jo Aleksis Kiven patsas, jonka tasavallan presidentin puoliso Ellen Svinhufvud kävi paljastamassa Kiven satavuotisjuhlavuonna 1934.

Menen tänä vuonna toisenkin kerran Nurmijärvelle. Nimittäin 6. maaliskuuta (2025) kerron Karjalan urheilusta. Se on myyttisiin sfääreihin nouseva aihepiiri, koska Suomi menetti sodassa merkittävät alueet mm. Karjalankannakselta ja Laatokan pohjoispuolelta kuten Vienasta. Kun alue revittiin Suomesta irti niin, väestö tuli Suomeen ja jätti kotinsa ja muistonsa taakseen. Samalla syntyi vahva tunteellinen side rakkaisiin isien ja isoisien maihin.

Jotkut Karjalan urheiluseurat lopettivat sotien jälkeen toimintansa, toisten toiminta hiipui vähitellen. Mutta jotkut, kuten esimerkiksi Viipurin Urheilijat, pystyivät jatkamaan uudella paikkakunnalla toimintaansa.

Nurmijärvelle tuli evakkoja ilmeisesti Vienan Karjalasta. Sen alueen urheilusta tiedänkin vähemmän, joten maaliskuisessa esityksessäni keskityn ennen kaikkea Viipurin seudun urheiluun.

Jos tunnet Vienan Karjalan urheilutarinoita, olen kiinnostunut kuulemaan. Tule vaikka Nurmijärvelle kertomaan!


Pölläkkälän Uran Ragnar Nilsson (oik.) sijoittui Pölläkkälän kansallisissa kilpailuissa 100 metrillä kolmanneksi vuonna 1925.


27.12.2024

Aamulenkki nro 309 Keravalainen kirjavuosi 2024

Olen jättämässä taakseni niin poikkeuksellisen kirjavuoden, että kirjasin joitakin sen tapahtumia ja käänteitä muistiin itseäni varten. Näillä merkinnöillä on tosiaan merkitystä vain itselleni, mutta jos joku muu haluaisi näitä rivejä silmäillä, julkaisen tekstin blogissani. Onhan tässä mukana myös pieni siivu kirjallisuushistoriaa.

Kirjoitin HS Teemaan artikkelin Mika Waltarin sotavuosista ja kesäkuun
HS Teema julkaisi haastatteluni Paavo Nurmi -erikoisnumerossaan.


Vuosi jakautui kahteen osaan – ihan kalenterinkin mukaan. Siinähän ei olisi mitään ihmeellistä, mutta itseäni huvittaa, miten erilaiset ne osat ovat olleet. Alkuvuoden ajan huomioni keskittyi neljän kirjan julkkareihin, ja loppuvuoden ajan kirjoitin Suomen tietokirjailijoiden apurahan turvin Paavo Nurmen Amerikan kiertueesta englanninkielistä käsikirjoitusta.

Kirjoitin Kanavaan Paavo Nurmen roolista kylmän sodan vuosien ulkopolitiikassa ja pidin samasta aiheesta esitelmän Tukholman ja Lundin yliopistojen järjestämässä yhteispohjoismaisessa liikuntahistorian tutkijoiden seminaarissa. Seikkailin myös muutaman artikkelin (Parnasso, Tiedetoimittaja) verran 1900-luvun dramaattisissa alkuvuosissa, kun halusin selvittää itselleni, millaisissa sananvapausoloissa Juhani Ahon romaani Juha ilmestyi. Selvittelyjen pohjalta syntyi ihan kelpo artikkelit.

Aloitin uuden yhteistyön kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen kanssa, järjestelin insinööri Veikko Sallin kirjaprojektiin liittyviä papereita sekä jatkoin rotaryhistorian kirjoittamista ja Turun Urheiluliiton historian haastattelujen tekemistä. Vuoden isoin asia oli Keravan ensimmäisten kirjamessujen järjestäminen, mutta palaan siihen lopuksi.

Kerron ensin niistä neljästä kirjajulkkarista. Ensimmäinen oli Jukka H. Meurmanin Lääkärin muistelmat, jonka kansainvälisesti meritoitunut lääketieteen ja hammaslääketieteen tohtori Jukka H. Meurman oli itse kirjoittanut. Pääsin toimittamaan hänen käsikirjoituksensa. Samalla pääsin kurkistamaan kansainvälisesti ansioituneen tiedemiehen jalanjäljissä akateemisen elämän kulisseihin.


Lauri Tarastin kirjassa Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä minulla oli toisenlainen rooli. Kirjoitimme teoksen yhdessä. Jälleen pääsin kansainvälisen toimijan jalanjäljille. HKV, Maailmankisat, yleisurheilun MM-kisat 1983, niitä vuosia oli nostalgista käydä yhdessä läpi. Sitten tulivat Laurin vuodet Kansainvälisen yleisurheiluliiton, Kansainvälisen olympiakomitean, Kansainvälisen squashliiton ja Maailman antodopingtoimisto Wadan luottamustehtävissä, joista minulla ei ollut aiemmin kuin harmaa aavistus.

Lauri Tarastin suuri henkilökohtainen tavoite toteutui lopulta, kun squash pääsi vuoden 2028 olympiakisojen näytöslajiksi. Lauri oli puhunut maailman johtaville urheilujohtajille squashin puolesta vuosien ajan. Kun uutinen squashin valinnasta Los Angelesin kisojen ohjelmaan julkistettiin, Laurin ensimmäinen kommentti minulle oli, että hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Onneksi hän oli jo aikaisemmin kertonut minulle, miten paljon hän oli lajia takavuosina markkinoinut ja sen olympiatietä tasoittanut, joten saatoin olla hänen kanssaan heti eri mieltä. Olympiaohjelmaan nouseminen vaatii lajilta niin pitkäjänteisen työn, että Laurin aikanaan käymillä keskusteluilla oli aivan varmasti vaikusta tähän Los Angelesin päätökseen. Näin vakaasti uskon, ja Suomen squashliitossa tämä varmasti tiedetään.


Kolmas kevään kirjajulkkari oli Unelmien liikuntapäivänä Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa julkistettu Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas. Siinä on pieniä kulttuurihistoriallisia tarinoita eri liikuntalajeista sillä toiveella, että lukija haluaisi kenties lähteä itse liikkeelle kokeilemaan Urho Kekkosen lenkkiä Seuraasaaressa, tai rohkaistuisi vaikka kokeilemaan kuntoportaita tai ulkokuntosalia, joita Helsingin kaupunki on kiitettävästi rakentanut kaupunkilaisille. Lajeja on monia. Itse juoksutin Kruunuhaan lapsia Tervasaaressa yhtenä kesänä yli 40 vuotta sitten ja huomasin, miten pienelläkin kannustuksella voi saada aikaan paljon liikunnan riemua. Toivottavasti myös Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas tuottaa iloa ja herättää kokeilunhalua.


Neljäs uutuuskirjani oli Tuntematon Paavo Nurmi, joka julkistettiin Arkkitehtuuri- ja Designmuseossa. Kerron siinä vähemmän tunnetun tarinan Paavo Nurmesta Helsingin rakentajana. Koska Paavo ei ollut aivan vähäpätöinen rakentaja, istutin hänen tarinansa pääkaupungin rakentamisen tarinaan. Sen vuoksi aloitan kirjan kertomalla arkkitehti Engelistä, joka suunnitteli pääkaupungin arvokkaimmat rakennukset. Monessa yhteydessä on käynyt ilmi, että vaikka pääarkkitehti tunnetaan, tuhannet rakentajat ovat jääneet pääosin tuntemattomiksi. Tietoja rakentajista ja rakennuttajista löytyy paremmin vasta 1900-luvun puolelta. Silloin tullaankin jo lähelle Paavo Nurmen rakennusvuosia. Kysymys kuului, miten sitoisin nämä kaksi erilaista legendaa toisiinsa. Siihen ei riittänyt se, että Engelin suunnittelema Helsingin kaupungin ensimmäinen virallinen muistomerkki, Keisarinnankivi, täytti sata vuotta samana vuonna, kun Paavo Nurmen ensimmäinen talo valmistui Taka-Töölöön. Otin Mika Waltarin, kolmannen legendaarisen Helsinki-persoonan, mukaan kirjaan sidostamaan Engeliä ja Nurmea, sillä yksi Waltarin tuotannon vähemmän huomiota saaneista puolista liittyy juuri siihen, että hän on kirjoitti melko paljon rakentamisesta.

Historiantutkija Aleksi Ahtola käsittelee kirjaani uudessa Yliopisto-lehdessä (10/2024) ja antaa myös terävää kritiikkiä: ”Urheiluhistorioitsija Kalle Virtapohja kirjoittaa harvinaisen hienolla tyylillä. Kynän kärki on kuitenkin minusta hieman liian leveä, ja kirjoittaja kuvaa liian paljon kontekstia. Virtapohja hyödyntää ansiokkaasti haastattelumateriaalia ja pystyy luomaan Paavo Nurmesta kuvan monen eri ihmisen näkökulmasta.

Kun kritiikin antaja on näin taitava, on pakko heti myöntää, että kritiikki osuu. Ehkä kirjaa olisi voinut paremmin rajata. Ja toisaalta, kyllä itse asiassa halusin juuri niin, että Paavo Nurmi esiintyy vain osana Helsingin rakentamisen tarinaa, yhtenä tuntemattomista rakentajista. Sellainen hän halusi itse olla.

Paavo Nurmi oli sitten ajatuksissani kirjan julkistamisesta lähtien eikä vähiten sen vuoksi, että HS Teemajulkaisi haastatteluni Paavo Nurmea käsittelevässä erikoislehdessään. Olen tutkinut Nurmea niin paljon, että tuntui hyvältä saada tällaista huomiota. 

Samoihin aikoihin, kun tämä HS Teeman Nurmi-numero julkaistiin, sain tiedon, että Suomen Tietokirjailijat myönsi minulle apurahan kirjoittaakseni englanninkielisen kirjan Paavo Nurmen legendaarisesta vuoden 1925 Amerikan-kiertueesta. Nyt käsikirjoitus on valmis. Lähetin sen juuri ennen joulua Paavo Nurmi Gamesin toimitusjohtajalle Jari Saloselle ja Kansainvälisen yleisurheiluliiton historia-asiantuntijalle Chris Turnerille tutustuttavaksi. Katsotaan alkuvuodesta, miten käsikirjoituksen kanssa edetään.

Mika Waltari on ollut monivuotinen harrastukseni. Sen vuoksi oli mukava päästä kirjoittamaan HS Teeman Waltari-nimeroon artikkeli Mika Waltarin sotavuosista. Olin kerännyt aineistoa pitkään. Hänen radiokuunnelmasarjansa Eero ja Ilona, jonka Yleisradio lähetti vuosina 1942–1944, on jäänyt melko vähälle huomiolle Waltari-tutkimuksessa. Se oli peräti 13-osainen nuorille suunnattu kuunnelmasarja, jossa nuorten parisuhde, sodan poikkeusolojen varjossa, oli keskeisenä teemana. Joissakin sanomalehtien ohjelmatiedoissa kuunnelmasarjasta mainittiin, että kyse oli kaksinpuheluista.

 

Mika Waltari: EERO JA ILONA

1)        Eero kohtaa Ilonan. 20 min. 19.9.1942.

2)        Eero ja Ilona kuutamossa. 20 min. 31.10.1942.

3)        Eero ja Ilona. 20 min. 2.1.1943.

4)        Eero Ilonan vieraana. 20 min. 20.2.1943.

5)        Eero komennuksella kaupungissa. 20 min. 27.3.1943.

6)        Eero ja Ilona. 15 min. 13.5.1943.

7)        Ilonan päivät tulilinjoilla. (Ilonan nimipäivät) 20 min. 9.10.1943.

8)        Ilona on sairaana. Eero keskustelee asetoverinsa kanssa. 15 min. 10.11.1943.

9)        Kaikki on taas hyvin. 15 min. 15.12.1943.

10)  Takaisin linjoille. 15 min. 26.1.1944.

11)  Kirkas päivä. Eero ja Ilona keskustelevat ikuisuuskysymyksistä. 20 min. 25.3.1944 

12)  Eero ja Ilona kohtaavat jälleen. 15 min. 19.8.1944. 

13)  Eeron ja Ilonan onni. 15 min. 28.10.1944. 

 

Lopuksi lupasin kertoa Keravan ensimmäisistä kirjamessuista. Ehdotin keväällä messujen järjestämistä keravalaiskirjailijalle Tiina Raevaaralle ja Keravan kaupunginkirjaston johtajalle Maria Bangille. Molemmat innostuivat, ja huolellisen suunnittelun jälkeen ensimmäiset kirjamessut toteutuivat syyskuun lopussa. Kaupunginjohtaja Kirsi Rontu tuli avaamaan tapahtuman, ja muutenkin siitä tuli tosi onnistunut päivä. Esimerkiksi Tiina Raevaara ja Satu Vasantola ovat keravalaisia kirjailijoita, joita en ollut aikaisemmin lukenut, joten pääsin sivistämään itseäni erittäin tervetulleella tavalla. Molemmat kuuluvat mielestäni tämän hetken kotimaisen kirjallisuuden kiinnostavimpiin nimiin.

Oma lukunsa on nykyisin Hämeenlinnassa asuva ”Keravan Waltari” Tapani Bagge, jonka pääsin tapaamaan ensimmäisen kerran Keravan kirjamessuilla. Hän nousee tuotteliaisuudessaan ainakin Mika Waltarin haastajaksi jollei mene pian ohikin. Bagge kirjoitti aikanaan vinon pinon Jerry Cottoneita. Se oli hänelle erinomainen kirjoittamisen korkeakoulu.


Luin joulukirjanani Tapani Baggen Soturisukua-eepoksen (2022). Ei voi kuin hymyillen ihmetellä, kuinka Bagget ovat olleet Suomen historian vaiheissa niin ytimessä, etenkin kun Tapani Bagge on kirjoittanut teoksen ”mahdollisimman totuudemukaisesti”, paino ensimmäisellä sanalla. Osoittautuu, että Bagget olivat hyvin keskeisiä toimijoita jo 1500-luvun Ruotsissa. Olisiko koko Ruotsin valtiosta mahtanut tulla mitään, ilman Baggen suvun myötävaikutusta? Kuvaukset myös erään Baggen kokemuksista Pietari Suuren sotavankina Moskovassa pitävät otteessaan.


Tämä oli hykerryttävää joululukemista, mutta ajoittain äärimmäiseen väkivaltaan ulottuvat kuvaukset ja suomalaisnaisten karut kohtalot venäläisten vankeina rajaavat, että tätä ei voi luokitella vain huumorikirjaksi. Opuksen lukeminen herätti tosi paljon ajatuksia, mikä on hyvän kirjan merkki.