Kuka mahtoi ensimmäiseksi todeta, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla? Se on hyvin kiteytetty. Olen yrittänyt noudattaa sitä ohjetta parhaani mukaan.
Anno Domini 2025 on ollut minulle kolmen kirjan vuosi. Ei sentään ennätys, sillä viime vuonna ylsin neljään kirjaan. Mutta kyllä kolme on ihan hyvä luku tässä Stubbin tasavallassa.
 |
| Toimittaja Unto Hämäläinen haastatteli, kun pääsin ensimmäisen kerran Akateemisen Kohtaamispaikalle. |
Tärkein kirjani on Alexander Stubb – Matka presidentiksi. Olen saanut siitä erittäin hyvää palautetta. Jopa Historian Ystäväin Liitto kutsui minut yllättäen vuosikokousesitelmänsä pitäjäksi kirjan pohjalta ja sen jälkeen minulta pyydettiin samasta aiheesta blogiteksti Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton blogiin.
Opus herätti muutenkin kiinnostusta. Olin toimittaja Linda Pelkosen vieraana Ylen Politiikkaradiossa sekä pääsin Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalle ja Helsingin kirjamessuille kirjailijahaastatteluun. Sekin lämmittää, että kirjasta on otettu jo kolme painosta!
Osittain saan varmaan kiittää kirjan hyvästä myynnistä Hufvudstadsbladetiin kriittisen arvion kirjoittanutta Henrika Backlundia (Hbl 25.8.2025). Hän jaksoi urakoida kirjani kannesta kanteen vaikkei selvästikään pitänyt siitä, että olin kirjoittanut presidentistä.
 |
| Kalle Virtapohja: Putikko: Kohtaamisia pienessä savolaiskylässä (2025) |
Tuorein kirjani on nimeltään Putikko: Kohtaamisia pienessä savolaiskylässä. Kauko Sorjosen säätiö otti siitä vain pienen painoksen, joten se jäänee vain kuriositeetiksi tämän sinänsä hienon kirjallisuusvuoden sadossa. En usko, että Putikko-kirjani herättää kriitikoiden intohimoja, vaikka eihän savolaisista koskaan tiedä.
Kirjan on taittanut herkullisella tavalla arkkitehtuuriin ja kulttuuriympäristöihin erikoistunut graafinen suunnittelija Jussi Jäppinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut tehdä yhteistyötä tämän jyväskyläläisen mestarin kanssa.
Putikko on jyväskyläläisen kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen lapsuuden maisemaa. Tehdessäni taustatutkimusta kirjaa varten hämmästyin, miten syvälle Suomeen Viipurin vaikutus aikanaan ulottui. Kun Putikkoon pystytettiin noin 250 vuotta sitten ensimmäiset teollisuuslaitokset, asialla olivat viipurilaiset kauppiaat. He löysivät sahatavaralle uusia markkinoita Yhdysvaltain vapaussodan seurauksena.
Sama sota toi Yhdysvaltain tulevan presidentin John Quincy Adamsin Suomeen. Vaikka hän ei aivan Putikossa asti käynytkään, tuntui merkitykselliseltä kertoa hänen vierailustaan, sillä hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka tunsi Suomen oloja. Tulevan presidentin jäljille minut ohjasi Kansallisarkiston entinen pääjohtaja Jussi Nuorteva. Tänä vuonna tuli kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Quincy Adams aloitti kautensa Yhdysvaltain presidenttinä.
Putikon elämä oli vilkkaimmillaan viime vuosisadan alkupuolella. Kun oli sahaa, satamaa ja rautatieasema, kylä kehittyi elinvoimaiseksi. Keskustassa oli kolme kauppaa sekä suojeluskuntatalo ja työväentalo melkein vierekkäisillä tonteilla.
Se on edelleen idyllisen kaunista seutua, joka kuuluu nykyisin Savonlinnan kaupunkiin. Tämän syksyn aikana olen oppinut, kuinka hämmästyttävän monella ihmisellä on lämpimiä muistoja Putikosta. Rakkaita sielunmaisemia, olivat ne sitten omia, omien vanhempien tai isovanhempien kokemuksista versovia.
Ihminen ja luonto kohtaavat Putikossa kauniilla tavalla.
Jos joku haluaa hankkia Putikko-kirjan, kannattaa poiketa vanhalle rautatieasemalle, missä Saviseppä eli Hannu Sairanen tietää kaikki kylän asiat ja myy siinä ohessa kauniita savikuppeja ja hyvää kirjallisuutta.
 |
| Signeerattua Phantom Finn -kirjaa löytyy Hancockin (Michigan) amerikansuomalaisesta kirjakaupasta, North Wind Books. |
Aloitin tämän kirjavuoden englanninkielisellä Paavo Nurmi -kirjalla Phantom Finn: The Contradictory Story of Paavo Nurmi in the Land of Dollars, josta jopa hyperkriittinen tohtori Erkki Vettenniemi onnistui muodostamaan ikään kuin myönteisen ajatuksen Liikunta & Tiede -lehden (4/2025) kritiikissään.
Perusteellisesti juoksuhistoriaan perehtyneen tohtori Vettenniemen kritiikeistä kannatta aina etsiä kirjallisella merellä piileviä karikoita. On syytä olla valppaana, sillä se karikko on aina siellä, vaikka siitä vain pieni huippu vilahtaisi rantavesillä navigoijan kiikariin.
Ja merellä on tietysti aina terveellistä pysyä valppaana. Siinä samalla oppii. Varovaisimmat kyllä kiertävät karikot kaukaa.
Olen siinä käsityksessä, että kirjaa tullaan ensi vuoden puolella käsittelemään myös joissakin kansainvälisissä julkaisuissa. Liitän tämän postauksen loppuun lisätietoja sikäli mikäli näin tapahtuisi, oli kritiikin sävy mikä hyvänsä.
Kirjan onnistunut kansi on Mikael Mannisen käsialaa. Minulla on ollut ilo oppia luottamaan hänen visuaaliseen lahjakkuuteensa jo useissa yhteisissä projekteissamme.
 |
| Aikansa supertähdet Douglas Fairbanks ja Paavo Nurmi Filmiaitan (9/1925) kannessa. |
Emme Suomessa aivan ymmärrä, kuinka suuresti Paavo Nurmi kiinnostaa amerikansuomalaisia. Paavossa ruumiillistuivat 1920-luvun kehityshalu, modernismi ja tähtikultti. Paavo tehtaili juoksuradalla ennätyksiä siinä missä tehtaissa murskattiin tuotantoennätyksiä.
Jopa Hollywood kiinnostui Paavosta. Epäilevät tuomaat sanovat tähän, että miten ihmeessä Paavo muka olisi pärjännyt siellä, kun hän ei osannut englantia. No mikä ettei, se oli mykkäfilmin kultakautta.
Kun Unkariin kuuluneessa pienessä Szabadfalvan kylässä syntynyt Pariisin olympiakisojen uintisankari Johnny Weissmuller sitten siirtyi elokuvauralle 1930-luvun alussa, hänet muistetaan parhaiten repliikistään ”Me Tarzan – You Jane”. Sen Paavokin olisi klaarannut.
