Aamulenkki nro 319 Kirjamessuista ja kirjapalkinnoista

Kaikkien aikojen ennätykset paukkuivat tämän vuoden kirjamessuilla Helsingissä. Ensimmäisen kerran yli satatuhatta kävijää! 104 000 on tarkka luku, muistaakseni.

Jännityksen täyteinen hetki, kun kuuntelemme Unto Hämäläisen kanssa
 lavaisännän spiikkausta, ennen kuin astelemme Hakaniemi-lavalle.

Itselläni oli näillä 25. kerran järjestetyillä kirjamessuilla suurempi rooli kuin koskaan aikaisemmin, joten päätin kirjata lähinnä itseäni varten muistiin messujen elämyksiä ja kokemuksia.

Kuuluin tänä vuonna Kanava-raatiin, jossa Kanavan tuottajan Tuomo Lappalaisen ja professori Laura Kolben kanssa luimme ja arvioimme 24 eri kustantajalta tulleita elämäkertoja ja muistelmia ja valitsimme niistä viisi parasta, joista Suvi-Anne Siimes valitsee mielestään parhaan. Voittaja julkistetaan 18. marraskuuta. 

Itselleni on syntynyt pitkän ajan myötä vakaa käsitys siitä, kuinka tullaan kirjailijaksi: 

1. Lue paljon, 

2. Kirjoita paljon, ja 

3. Ole ennakkoluuloton.

Kirjaraadissa sain harjoittaa noita kaikkia. Kokemus oli todella antoisa. Viime vuosina oma lukemiseni on ollut kuhunkin kirjaprojektiin liittynyttä tietojen hakemista. Kun kirjoitin Paavo Nurmesta, luin ensin hänestä kirjoitetut aikaisemmat kirjat ja muutenkin saman aihepiirin kirjallisuutta. Kun kirjoitin Urho Kekkosesta, kahlasin läpi etenkin Juhani Suomen ja Ari Uinon tekemiä kirjoja, mutta myös muita Kekkos-kirjoja Maarit Tyrkön kirjoihin asti. Kun kirjoitin Juuso Waldenista, luin hänestä aiemmin kirjoitetut kirjat. Erityisesti Einar W. Juvan elämäkerta kenraali Rudolf Waldenista oli suureksi avuksi.

Taustakirjallisuuteen tutustuminen on välttämätöntä, kun alkaa kirjoittaa jostakusta henkilöstä elämäkertaa tai muuta tietokirjaa. Ihannetapauksessa kirjoittajalla on lisäksi ulottuvillaan paljon julkaisematonta lähdeaineistoa. Monesti sellaiset aineistot löytyvät arkistoista. Joskus harvoin kirjailija saa käsiinsä kirjeitä, joita ei vielä ole toimitettu arkistoon. Sellainen aineisto on erityisen innostavaa.

Minulle oli syntynyt tunne, että olin jollain tavalla lyönyt laimin ajankohtaisen kirjallisuuden seuraamisen. Enää sellaista tunnetta ei ole, kun olen vuoden sisällä lukenut pyöreästi sata kirjaa.

Tämän luku-urakan jälkeen tuntuukin siltä, kuin olisin syntynyt uudelleen. Kanava-raadissa olen lukenut toinen toistaan kiehtovampia teoksia kiinnostavista ihmisistä, heidän elämäntyöstään tai heidän elämässään merkityksellisistä vuosista. Samalla, onkohan se edes mahdollista, kirjallisuuden merkitys on noussut omassa arvoasteikossani vielä yhden pykälän ylöspäin, kymppiplussaan.

En siis tiedä, mikä viidestä ehdokkaasta saa Kanava-tietokirjapalkinnon 2025. Mutta sen tiedän, että ehdolla olevien viiden kirjan lisäksi kalkkiviivoille asti tarjolla oli ainakin kymmenen muuta aivan erinomaista kirjaa. Upeita lukuelämyksiä. Tänäkin vuonna kirja on erinomainen lahja isänpäiväksi ja joulupukin säkkiin.

Kanava-raadissa päädyimme valitsemaan viisi kirjaa ”loppukilpailuun”. Suvi-Anne Siimes toimii sitten itsenäisenä kirjadiktaattorina ja valitsee näistä viidestä upeasta kirjasta voittajan. Raatimme perustelut on julkaistu tuoreessa Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä. En toista niitä tässä. Sen sijaan esittelen omia lukukokemuksiani ja tunteitani.

 

Neil Hardwick, Poistetut kohtaukset. Muistelmat (WSOY).

 

Neil Hardwick tuli puoli vuosisataa sitten suomalaisten tietoisuuteen englantilaisena poliisina, joka sanoi Hello, hello, hello. Oikeasti hän oli ydinfyysikko, joka kohtasi elämänsä naisen, ja seurasi häntä Suomeen. Hardwickin kirjassa muistaminen on yksi pääteemoista. Hänestä ei itse asiassa tullut koskaan ydinfyysikkoa vaan filosofi, eikä se nainenkaan lopulta ollut hänen elämänsä nainen. 

 

Maria Jokela & Joonas Vanhala (toim.) Gaius Julius Caesar (Gaudeamus)

 

Lapsena luettiin ihan hulluna Asterix-sarjakuvia. Ensi vuonna tulee sata vuotta ranskalaisen René Goscinnyn syntymästä. Hän oli ranskalainen sarjakuvien käsikirjoittaja, joka teki myös muun muassa lastenkirjoja. Joka on tutustunut Nikke-kirjoihin, ei voi kuin rakastaa Goscinnyn kertojanlahjoja. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Pariisiin Puolasta, ja hän kasvoi Argentiinassa, joten hän oli poikkeuksellinen kielitaitoinen, jonka seurauksena hän pystyi imemään vaikutteita monista erilaisista kulttuuripiireistä.

Asterixin piirtäjän Albert Uderzon juuret ovat puolestaan Italiassa. Hän syntyi Ranskassa siirtolaisperheeseen, ja Wikipediasta luin hauskan tarinan hänen etunimestään. Italialaisittain ranskaa puhunut isä sanoi papille, että pojasta tulee Alberto. Näin pappi kuuli. Kun Albert aikanaan ihmetteli isälleen, miksi hänelle annettiin italialainen nimi, isä puolustautui: ”En aikonut ristiä sinua Albertoksi, vaan Albertoksi.” Isän italialainen aksentti oli niin voimakas, että pappi ymmärsi väärin. Riemastuttava esimerkki siitä, miten väärinymmärrykset syntyvät!

Niin. Asterixit tekivät Gaius Julius Caesarista minun sukupolveni suurmiehen. Oli nautinnollista perehtyä Jokelan ja Vanhalan toimittamassa teoksessa tutkijoiden huolellisiin artikkeleihin tästä Rooman hallitsijasta ja sotapäälliköstä. Olen varma, että tänä vuonna edesmennyt Paavo Hohti olisi antiikin asiantuntijana ihastunut tähän opukseen.

 

Tuula Karjalainen, Tove Jansson ja maailman lapset (Tammi)

 

Tuula Karjalainen on suomalainen kulttuurin moniottelija, joka on johtanut muun muassa nykytaiteen museo Kiasmaa. Hänen kirjoistaan Tove Janssonin elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2013, oli kansainvälinen menestys.

Nyt Karjalainen on tehnyt kirjan Toven kirjeenvaihdosta. Jotkut maailmalta tulleet kirjeet tulivat perille hyvinkin viitteellisillä osoitteilla, kunhan maan nimi oli oikein. Tove Jansson oli kansainvälinen kirjailija, joka halusi tulla – taidemaalariksi.

Toven elämänfilosofia oli sellainen, että hän vastasi kirjeisiin, fanipostiin. Se oli tärkeämpää kuin uusien muumikirjojen kirjoittaminen. Parhaimmillaan, tai oikeastaan pahimmillaan, hänelle tuli 1500 ja jopa 2000 kirjettä vuodessa. 

Tulee vain mieleen, että miten ihmeessä nykyajan kirjailijoista tehdään tällaisia vastaavia kirjeenvaihtokirjoja? Olen saanut joskus puhelinsoiton tai sähköpostia kirjoittamistani kirjoista. Aina ne ovat olleet ilahduttavia yhteydenottoja. Mutta en ole osannut tallettaa niitä. Ajattelen, että kirje on tavallaan konkreettisena esineenä helpompi laittaa talteen. Tai oli. Nykyäänhän ei enää kirjoiteta kirjeitä. Eikä mitään laiteta talteen. Se on sääli.

Luin syksyn aikana tämän Karjalaisen kirjan lisäksi kaksi muutakin Tove-kirjaa, Sophia Janssonin muistelmakirjan (teemana ”kuka minä olen”) ja Heikki Niemeläisen teoksen (teemana ”Meilahti Muumilaakson esikuvana”). Olisiko niin, että Muumien menestystarinaa seuraava Toven menestystarina on vasta pääsemässä vauhtiin?

 

Heini Kilpamäki: Aseman Nainen (Into)

 

Asunnottomuuden arvoitus ja asunnottoman ihmisarvo ovat vaikeita aiheita. Iltalehden toimittaja Heini Kilpamäki teki pitkäjänteistä tutkivaa journalismia selvitellessään Helsingin asunnottomien asioita. Hän lähestyy kirjassaan tätä ajankohtaista ilmiötä Helsingin rautatieasemalla asustelevan Sarin kautta.

Sarin tarina hämmentää, sillä hänen kauttaan lukija oivaltaa, että aika moni meistä saattaisi luiskahtaa tilanteeseen, jossa koti, elämän kiintopiste ja tukipilari, menee alta. Heini Kilpamäki kuvaa hienosti muun muassa sen, kuinka hän tuli ensimmäisen kerran ottaneeksi kontaktin Sariin. Kirja herättää paljon ajatuksia.

Erikoisen sattuman kautta tähän viiden finalistin joukkoon osui kaksi henkilöä, jotka tunsivat toisensa hyvin. Aikanaan Heini Kilpamäen gradun arvioinut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi selvisi myös viiden parhaan joukkoon omalla kirjallaan.

 

Hannu Salmi, Frans Leijon: Kuuromykän ihmeellinen elämä (Otava)

 

Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi lähti selvittämään, millaista elämää hänen edesmennyt sukulaisensa, kuuromykkä Frans Leijon mahtoi elää. Ihmeellisesti  professori onnistuu kutomaan erilaisista tiedonmuruista tarinan, jossa on hyvin paljon kyse ihmisarvosta.

Itselleni tuli Frans Leijonin tarinasta mieleen Pälkäneen mylläri Kalle Atlin (1889–1978) ja hänen vaimonsa Kaija Atlin (o.s. Lahtinen) sekä heidän sokea tyttärensä, äitini serkku. En koskaan tavannut tätä sokeaa tyttöä, joka kuoli ennen syntymääni. Kaija-täti opetteli sokeiden pistekirjotuksen, jotta hän saattoi opettaa ja tukea tytärtään. Tyttärensä kuoltua hän toimi merkittävänä henkilönä sokeiden yhteisössä käyden kirjeenvaihtoa… en vain tiedä keiden kanssa.

Kallen ja Kaijan mökki huojuu edelleen kuin ihmeenkaupalla pystyssä, vaikka se ei ole enää tällä vuosituhannella ollut asuttavassa kunnossa. Katto on ajat sitten romahtanut. Sen vieressä ollut mylly hävitettiin jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä ne hirret myytiin jonnekin.

Atlinin Kalle oli kiehtova persoona, joka teki itselleen ruumisarkun ja nukkui siinä viimeiset vuotensa. Tunsin häntä kovin huonosti. Se on vahinko, sillä hänellä olisi ollut mielenkiintoisia tarinoita. Vanhoilla päivillään hän valvoi ohi kulkevien linja-autojen aikatauluja. Harmitti, jos bussi oli jostain syystä myöhässä. Yleensä ne kulkivat ajallaan.

Hänen veljensä oli rakennusmestari Kustaa Evert Atlin. Hänestä en tiedä mitään, en myöskään heidän siskostaan Anna Hyökistä, joka oli naimisissa kansanedustajanakin toimineen maanviljelijä August Hyökin kanssa. 

Kun Kaija jäi yksin, tätini Ritva otti miehensä Upin kanssa Kaijan luokseen asumaan. Maailmassa on hyviä ihmisiä. Tai ainakin oli.

 

Siltalan uutuus

 

Hyvin pienesti aloittaneesta Siltalasta on tullut yksi suomalaisten kirjapiirien kiinnostavimmista toimijoista. Presidentti Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiö valitsi aivan kirjamessujen alla Siltalan viime vuonna ilmestyneen filosofian tohtori Henrik Talan kirjoittaman teoksen ”Aimo Pajunen – Kylmän sodan kenraali” oman kirjapalkintonsa saajaksi. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin.

Siltalan messuosastolla oli myynnissä myös Kari Hotakaisen uutuus ”Kirjamessut, eli haastattelu, joka meni päin helvettiä”. Siitä tuli Komediateatterin esityksen ansiosta yksi tämän kirjasyksyn tapauksista. Ria Kataja ja Pekka Strang onnistuvat rooleissaan hienosti. Peacock-teatterissa viimeinen näytös näyttäisi olevan 18. marraskuuta (2025).

Hotakainen on saavuttanut kirjailijana jotain sellaista, mistä itse vain haaveilen. Hän on kirjoittanut kirjan, joka on päätynyt teatterin näyttämölle.

 

Presidenttien kirjat

 

Kirjamessuilla esiteltiin kolme uutuuskirjaa presidenteistä. Uusin kirja, suoraan painokoneesta tullut Sauli Niinistön teos Kaikki tiet turvaan (WSOY), on minulla vielä lukematta, mutta se sai myönteisen vastaanoton. Myös Alexander Stubbin kirja Vallan kolmio (Otava) otettiin ihastuksella vastaan. Varmaan 1500 ihmistä oli kuuntelemassa, kun Ville Blåfield haastatteli tasavallan presidenttiä. 

Oma kirjani Alexander Stubb – Matka presidentiksi (Readme) herätti myös paljon kiinnostusta. Hakaniemi-lava oli viimeistä istumapaikkaa myöten täynnä. Istumapaikkojen lisäksi ympärille kertyi niin paljon väkeä seuraamaan seisaaltaan Unto Hämäläisen tekemää haastattelua, että varovaisestikin arvioiden meillä oli ainakin 300 kuulijaa.

Kirjassani kuvaan Stubbin paljon lukevana, paljon kirjoittavana ja liberaalina persoonana. Ei ihme, että hänestä on tullut – kirjailija. Se puolestaan näyttää aikamoiselta ihmeeltä, että hänestä on tullut tasavallan presidentti.

Laitan tähän blogipostaukseen muutaman Maarit Tyrkön ystävällisesti lähettämän valokuvan kirjamessujen tunnelmista.

 

Jussi Kiilamon ja Unto Hämäläisen keskellä oli hyvä valmistautua omaan lavaesiintymiseen.

Reidar Särestöniemi -paitaan pukeutunut Maarit Tyrkkö,
kokenut presidenttikirjojen tekijä, toivotti Untolle (oik.)
 ja minulle onnea odotellessamme haastattelun alkua.

Aamulenkki 318 Amerikan-siltaa rakentamassa

Kävin Paavo Nurmi Gamesin toimitusjohtajan Jari Salosen kanssa elokuussa Yhdysvalloissa. Matka oli erittäin inspiroiva ja innostava. Yhdeksän päivän aikana tapasimme päivittäin positiivisia ja omiin mahdollisuuksiinsa uskovia ihmisiä. Siis perinteisiä can-do-asenteella varustettuja amerikkalaisia. Ajattelimme, että näiden ihmisten kanssa kannattaa rakentaa yhteistyötä.

Suuria ajatuksia: Tarmo Hahto (vas.), Kalle Virtapohja, kunniakonsuli Peter Mäkilä, Jari Salonen ja Ossi Tuusvuori.

Tänään veimme tätä asiaa eteenpäin, kun pidimme Turun Suomalaisella Pohjalla palaverin kunniakonsuli Peter Mäkilän, liikemies Tarmo Hahdon ja Lingsoftin vanhemman neuvonantajan Ossi Tuusvuoren kanssa.

Palaverin alussa kohotimme maljan Peter Mäkilälle, joka juhli hiljattain 80-vuotissyntymäpäiviään. Ikäänsä nähden erittäin nuorekas Mäkilä asuu talvet Floridassa ja viihtyy kesäisin synnyinseudullaan Turussa.

Sitten Tarmo Hahto kohotti tunnelman kattoon kertomalla, että hän oli juuri lähettänyt presidentti Calvin Coolidgen pojanpojalle kirjani Phantom Finn. Tarmolla on vahvaa osaamista Yhdysvalloista alkaen opiskeluista University of New Mexicossa Albuquerquessa.

Kunniakonsuli Peter Mäkilän verkostot ovat aivan uskomattomat alkaen Kanadasta ja Yhdysvalloista. Floridassa meillä on yhteinen tuttava Sirpa Aho, Washingtonissa Anne-Mari Paster ja Jyväskylässä Heikki Parkatti. Tarinasta ei meinannut tulla loppua!

Sain Peter Mäkilältä Mike Waven hänestä kirjoittaman mielenkiintoisen elämäkertakirjan Amerikkalainen unelma. Peter sai puolestaan Jari Saloselta minun signeeraaman Phantom Finn -kirjan.

Ennen kuin menimme Suomalaiselle Pohjalle poikkesimme vanhassa työpaikassani, nostalgisessa osoitteessa Kauppiaskatu 5. Siellä Turun Sanomien toimituksen entisissä tiloissa toimii nykyisin Lingsoft, jonka kanssa Ossi Tuusvuori on tehnyt jo vuosien ajan hyvää yhteistyötä. Ossi toimi aikanaan Turun Sanomien ulkomaantoimituksessa, Jari työskenteli 1990-luvulla TS:n palkkakonttorissa ja minä olin 11 vuotta TS:n urheilutoimituksen päällikkönä. Meillä kaikilla oli siis jollain tavalla nostalginen olo, kun astelimme takaisin ulos Kauppiaskadulle ja Turun kauppatorille.

Stormy Kromer -miehet Turun kauppatorilla.

Torilla kaivoimme Jarin kanssa kasseistamme Bob Jacquartin Michiganin Ironwoodista postittamat aidot Stormy Kromer -päähineet. Sitten Ossi otti meistä valokuvan, joka lähetettiin lämpimin terveisin Bobille.

Lämmin Stormy Kromer -päähine oli kuin palkinto onnistuneesta Yhdysvaltain-matkasta. Tutustuimme Jarin kanssa Bobiin Ironwoodissa. Tapaamisen järjesti Michiganissa Hurleyn Paavo Nurmi Marathonia järjestävä Melissa Teeple. Kun Bob sanoi, ajattele isosti, ”think big”, siinä oli sellainen klangi, että se upposi minunkin nuppiini. 

P.S. 25.10.2025: Turun Sanomat julkaisi tässä postauksessa aiheena olleen Yhdysvaltoihin suuntautuneen matkan tunnelmia ja kokemuksia 20.10.2025. Valitettavasti artikkeli on maksumuurin takana: https://www.ts.fi/puheenvuorot/6796834

 

 

 

Aamulenkki nro 317 Rotarit mukana Yhdistyneitä Kansakuntia perustamassa

Maailman huomio kiinnittyy tällä viikolla Yhdistyneiden Kansakuntien 80. yleiskokoukseen. Uskoisin, että ainakin kaikki maailman 1,2 miljoonaa rotaria seuraavat kokousta poikkeuksellisella mielenkiinnolla, sillä rotareilla oli oma roolinsa YK:n perustamisvaiheissa.

Aivan kuten tasavallan presidentti Alexander Stubb on kirjassaan Vallan kolmio (Otava 2025) ja useissa puheissaan todennut, maailma on nyt samassa tilanteessa kuin vuonna 1945, jolloin Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin San Franciscossa. Eli mikä se tilanne oli silloin?

Se oli samanlainen kuin vuonna 1919, jolloin ensimmäisen maailmansodan raunioiden keskellä yritettiin perustaa rauhaa turvaava maailmanjärjestö. Silloin saatiin aikaan Kansainliitto, johon Suomikin liittyi seuraavana vuonna.

Rauhantahto ei kuitenkaan kantanut kauas. Saksa ja Neuvostoliitto aloittivat toisen maailmansodan 1939. Sodan pyörre imaisi Yhdysvallat mukaansa Pearl Harborin jälkeen joulukuussa 1941. Sen jälkeen koko maailma oli uudelleen totaalisen sodan näyttämönä. Useimmat ihmiset ymmärsivät pian, että ihmiskunnan oli pyrittävä mahdollisimman nopeasti rauhaan. Oli saatava aikaan pysyvä rauha. Mutta miten?

Historiankirjoissa nostetaan toistuvasti Jaltan konferenssi tärkeään osaan. ”Kolme suurta” kokoontuivat helmikuussa 1945 suunnittelemaan rauhanprosessia. Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill, Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt ja Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin miettivät, miten Saksa laitettaisiin polvilleen ja demilitarisoitaisiin, miten Saksan valloittamat maat demokratisoitaisiin, millaiset miehitysvyöhykkeet kukin ottaisi vastuulleen ja millainen maailmanjärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat, perustettaisiin rauhaa vaalimaan. Maiden rajoja piirreltiin surutta. Esimerkiksi Puola, joka oli ensimmäisenä joutunut Saksan hyökkäyksen kohteeksi, oli Jaltan keskusteluissa samassa asemassa kuin Saksa. Kummaltakaan ei kysytty mitään.

Nyt voi olla vaikea ymmärtää, että Jaltalla ajurin paikalla istui hirmuhallitsija Stalin, joka oli yhtä suuri syyllinen sotaan kuin Hitler. Stalinin johdossa oli Euroopan voimakkain armeija, jonka jaloissa oli puoli Eurooppaa. Sen sijaan Churchill pelasi kortit käsistään annettuaan jo ennalta lausunnon, että suuret päätökset olisi tehtävä kolmen suuren kesken, ei myöhemmin perustettavan kansainvälisen organisaation eli Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä. Heikoimmassa asemassa oli Roosevelt. Hän teki kuolemaa. Hänellä oli Jaltan kongressin aikoihin enää vain pari kuukautta elinaikaa. 

Maailmanrauhaa oli hankittu jo parin vuoden ajan. Dumbarton Oaksin konferenssi Washington D.C:ssä syksyllä 1944 oli tässä suhteessa merkittävä. Sen seurauksena järjestettiin Yhdistyneiden kansakuntien ensimmäinen kongressi San Franciscossa touko-kesäkuussa 1945. Silloin viimeisteltiin järjestön säännöt. YK:n peruskirja tuli voimaan 24. lokakuuta 1945. Sitä vietetään järjestön perustamispäivänä.

Vaikutusvaltaisten rotareiden piirissä oltiin mukana rauhanprosessissa. YK perustettiin rauhanjärjestöksi, ja rotarit lähtivät aktiivisesti levittämään tätä sanomaa. Välillä kuulee puolihuolimattomasti heitettyjä kommentteja, että rotarit olisivat suorastaan perustaneet Yhdistyneet Kansakunnat. Siinä lausunnossa on aika paljon amerikkalaista suurpiirteisyyttä.

Mutta ei pyyhitä rotareita kokonaan pois tästä kuvasta. Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon perustamiseen rotareilla oli suoraviivaisempi vaikutus. Se on kuitenkin toinen juttu.

Kuten jo todettiin, tasavallan presidentti Stubb on painottanut, että olemme taas samassa tilanteessa kuin 1919 ja 1945. Maailmaan pitää saada aikaan rauha. Sellainen, joka kestää. Rauhan vaalimisessa YK on hyvä kehikko, mutta ei täydellinen. Ja nyt kehikko on rikki. Kaikkien edun mukaista on, että YK:n ääni kuuluu jatkossa paremmin.

 

Lue lisää:

·      Kalle Virtapohja: Alexander Stubb – Matka presidentiksi. Politiikka, valta, urheilu (Readme 2025).

·      Alexander Stubb: Vallan kolmio. Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus (Otava 2025).

Aamulenkki nro 316: Arthur Lowe: Hard writing makes easy reading

Vihdoin ja viimein sain kiikariini taitavan toimittajan Arthur Lowe, joka kirjoitti Paavo Nurmesta upeat tekstit The Toronto Stariin vuonna 1925. En millään tahtonut päästä hänen jäljilleen kirjoittaessani viime vuonna kirjaa Phantom Finn: The Contradictory Story of Paavo Nurmi in the Land of Dollars (PN Turku, 2025). Käsikirjoituksen valmistuttua tarkistusvaiheeseen yritin vielä viimeiseen asti löytää merkkejä Lowesta. Laitoin jopa kysymyksiä kanadalaisiin Facebook-ryhmiin. Ja kysyin tekoälyltä. Turhaan.

Arthur Lowe – The Mississauga News 9.10.1968.

Aloin jo epäillä, että Arthur Lowe olisi salanimi tai kirjailijanimi. Nyt vihdoin, kun kirja on tänä kesänä julkaistu Suomessa ja Yhdysvalloissa, löysin vihdoin vastauksen kysymykseeni. Arthur Lowe teki toimittajan töitä ilmeisesti koko ikänsä. Hän kuoli 70-vuotiaana freelance-toimittajana 4. lokakuuta vuonna 1968. The Mississauga News julkaisi 9.10.1968 päätoimittaja Ed Belitskyn lämpimän muistokirjoituksen sen artikkelin paikalla, jota Arthur oli viimeksi ollut kirjoittamassa.

En tiedä, onko liian nostalgista sanoa, että toimittajalle ei voi olla oivallisempaa tapaa kuolla kuin kaatua työnsä ääreen. Siinä on jotain samaa kuin maamiehessä, jonka lyyhistymistä kylvöpellolle ehtoisa emäntä kauhukseen seuraa pirtin ikkunasta. Sinne meni, saappaat jalassa.

Elämä katkeaa useimmiten liian aikaisin. Aina jotain jää kesken. Vaikka saisi elää vaikka 70-vuotiaaksi, tuntuisi jotenkin arvokkaalta, jos viimeisen kutsun tullessa viimeinen juttu jäisi kesken. Niin kävi tälle arvoitukselliselle Artturille, jota olen yrittänyt kuukausikaupalla paikallistaa. 

Nyt tiedän hänen tarinansa. Se on jokaisen painomusteen sävyttämää lehtityötä vuosikausia tehneen vanhan, arvostetun, toimittajan tarina.

Arthur Lowe toimi käytännössä koko ikänsä toimittajana (The Toronto Star Weekly, Maclean’s ja Time) lukuun ottamatta niitä neljää vuotta, jotka hän palveli Hänen Majesteettinsa Kuninkaallisissa siirtomaajoukoissa Intiassa.

The Toronto Star kertoi, että 1920-luvun lopulla Arthur Lowe liittyi miljonääri Jack Hammellin (1876–1958) malminetsintäseurueeseen, joka suuntasi eskimoiden arktisille asuinalueille. Lowen kirjoitukset tekivät eskimoiden ankeat elinolot tunnetuiksi.

Vuonna 1961 Arthur Lowe nimitettiin Canadian-lehden päätoimittajaksi. Kyseessä oli Social Credit -puolueen äänenkannattaja. 

The Mississauga News – lehdessä päätoimittaja Ed Bellitsky (9.10.1968) kertoi Arthur Lowen olleen niitä toimittajia, jotka veivaavat tekstejään kuin pullataikinaa lukijoiden parhaaksi. Hän lähestyi kirjoittamista ammattimaisesti, kuten hänen mottonsa osoitti: ”Hard writing makes easy reading.” Sen ydinajatuksen voisi sanoa suomeksi vaikka niin, että mitä enemmän toimittaja hikoilee kirjoittaessaan, sitä enemmän lukija nauttii lukiessaan.

Belitskyn mukaan Arthur Lowe oli itse suurin kriitikkonsa. Toisinaan hän saattoi heittää roskiin sinänsä kohtuullisen artikkelinsa, jos se ei häntä lopulta miellyttänyt. 

”Despite this attitude Arthur’s work did not represent drudgery because he loved it”, Belitsky kirjoitti Arthur Lowesta. Eli ehdottomasta asenteestaan huolimatta Arthur Lowen työ ei koskaan muuttunut pakonomaiseksi raatamiseksi, koska hän rakasti kirjoittamista.

 

Arthur Lowen arvoituksen avain olisi ollut päätoimittaja Ed Belitsky. Tähän tarinaan sopii täydellisesti, että vuonna 1932 syntynyt Edward Belitsky eli pitkän elämän. Hän kuoli viime talvena, 4. maaliskuuta 2025 eli juuri niihin aikoihin, kun laitoin vielä viimeisiä kertoja hakukoneita jauhamaan löytääkseni tiedonmuruja Arthur Lowesta.

Belitsky valmistui ensin opettajaksi, mutta kymmenisen vuotta kansanvalistajana toimittuaan hän vaihtoi alaa ja ryhtyi toimittajaksi. The Mississauga News -lehden hän otti hoitoonsa vuonna 1967, joten hän ehti juuri sopivasti tutustua Arthur Lowen kanssa. Oletan, että suuri toimittajapersoona Arthur Lowe jätti suuren jäljen Ed Belitskyyn, sillä myös Ed teki ansiokkaan ja palkitun uran toimittajana ja jatkoi kirjoittamista vielä eläkevuosinaankin.

Paavo Nurmen 1925 Amerikan-kiertueesta kertovaa englanninkielistä kirjaani voi ostaa Yhdysvalloissa Finlandia Foundation Nationalin kirjakaupan North Wind Books kautta. Suomessa kirjani Phantom Finn: The Contradictory Story of Paavo Nurmi in the Land of Dollars (PN Turku 2025) löytyy esimerkiksi Turku-seuran kautta.

Aamulenkki nro 315: Hemingwayn jäljillä

Kun olen seurannut Paavo Nurmen jälkiä halki Amerikan mantereen, huomasin, että hän poikkesi pariinkin otteeseen Kanadan puolella. Yli puolen miljoonan asukkaan Toronto oli suurkaupunki, jollaisia Phantom Finn ei Suomessa ollut kokenut.

Llouyd Arnold kuvasi Ernest Hemingwayn vuonna 1939 Kenelle kellot soivat -kirjan kansipaperissa julkaistavaksi. Kirja ilmestyi seuraavana vuonna.

The Toronto Star oli kaupungin valtalehti, Joka käytti siihen aikaan myös nimeä The Toronto Daily Star. Kirjassani Phantom Finn–The Contradictory Story of Paavo Nurmi in the Land of Dollars (PN Turku, 2025) kerron myös niistä toimittajista, jotka kirjoittivat hienoja juttuja turkulaisesta ihmemiehestä. Kun Nurmi juoksi Torontossa 6. maaliskuuta 1925, The Toronto Star -lehdelle kirjoitti toimittaja nimeltä Arthur Lowe.

Mysteerinen Arthur Lowe! Miten olenkaan yrittänyt jäljittää tätä arvoituksellista senttaria. Senttari on toimittajien avustajista käyttämä slangitermi niiltä ajoilta, jolloin avustajan palkkio määräytyi juttupituuden mukaan. Toimituspäällikkö otti senttimetrimitan käteensä, ja määräsi suoraan jutun pituuden mukaan maksettavan palkkion. Se oli kaikkia avustajia kohtaan reilu palkkioperuste.

Arthur Lowe ei kylläkään ollut mikään tavanomainen senttari. Hän oli avustaja, joka kirjoitti Paavo Nurmesta korkealentoisesti: ”Paavo Nurmesta on kirjoitettu lukuisia artikkeleita konemaisena ihmeenä, tässä käsittelen Nurmea ihmisenä.”

Kun olen etsinyt Arthur Lowen jälkiä, törmäsin hykerryttävään tietoon. Ernest Hemingway, yksi maailmankirjallisuuden suurimmista nimistä, kirjoitti the Stariin avustajana, toimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana 1920–1924.

Etsiessäni merkkejä Arthur Lowesta tulin tehneeksi pienen tutkimusmatkan Hemingwayn elämään 1920-luvun alussa ja ensimmäiseen avioliittoon Hadleyn kanssa. Hadley Richardsson oli kahdeksan vuotta Ernestiä vanhempi, mutta hän antoi parisuhteeseen aloittelevan kirjailijan vaatimaa tilaa. Heidän yhteiselonsa kesti vuodet 1921–1927, kunnes kirjailijan uskottomuus tuhosi liiton. Hemingway oli toisen kerran naimisissa toimittaja Pauline Pfeifferin kanssa 1927–1940. 1930-luvulla hän tutustui Espanjan sisällissodan kirjeenvaihtajana kollegaansa Martha Gellhorniin, joka oli sittemmin yksi Suomen talvisodassa kirjeenvaihtajana toimineista kansainvälisistä toimittajista. Ernest ja Martha menivät naimisiin vuoden 1940 lopulla. Liitto kesti vuoteen 1945. Hemingway oli tavannut Lontoossa 1944 Time ja Life -lehtien kirjeenvaihtajana toimineen Mary Welshin. Liiton purkauduttua Martha Gellhornin kanssa Hemingway meni naimisiin Maryn kanssa. Mary ja Ernest olivat naimisissa 1946–1961 eli siihen asti, kunnes Hemingway ampui itsensä. Tuntuu oudolta kirjoittaa, että ampui itsensä rakkaalla haulikollaan. Niin kuitenkin tapahtui.

 

Toronto Stariin Hemingway kirjoitti kaikkiaan 174 artikkelia tai tekstiä. Elokuussa 1922 hän lähetti Starillekuvauksen lentomatkasta Pariisista Strasburgiin. Tavallisesti matka kesti junalla yli kymmenen tuntia, lentäen pääsi kahdessa tunnissa. Kertomuksessa Hemingway mainitsi, kuinka he ylittivät vuoden 1918 rintamalinjan. Samalla hän pääsi rakentaamaan lehden lukijoille mielikuvaa urhoollisesta sotasankarista, joka palasi vanhoihin tuttuihin maisemiin. (The Toronto Star, 9.8.1922).

Syyskuussa ilmestyi viikkolehdessä nimeltä The Star Weekly Hemingwayn artikkeli Europan kruunupäistä. Artikkelia mainostettiin päivälehden sivuilla värikkäästi. Hemingway oli kahden Euroopassa viettämänsä vuoden aikana osallistunut kirjeenvaihtajana Genovan konferenssiin, narrannut taimenia Schwarzwaldissa, lasketellut Alpeilla, osallistunut härkätaisteluihin Espanjassa. Bulevardiranska ja armeijaitalia auttoivat häntä kaikissa tilanteissa, ja jos vastaan tuli uusia kieliä, hän oli aina valmis opettelemaan. Hän oli haastatellut artikkeliaan varten Georges Clemenceauta, Mussolinia, Lloyd Georgea ja Raymond Pointcaréa (The Toronto Star, 14.9.1922).

Starin päätoimittaja John Bone lähetti Hemingwayn ottamaan selvää Kreikan ja Turkin välisestä sodasta. Syyskuussa "Hem" lähetti raportin Konstantinopolista, jonne hän oli lähtenyt selvittämään sodan jännitteitä ja seurauksia. Britit olivat saaneet vahvistuksia ja niiden avulla Kemal Pashan kannattajien, ”Kemalistien”, uskottiin toiveikkaasti pysyvän loitolla. Ulkomaalaiset olivat kuitenkin varanneet junalippuja päästäkseen pois levottomaksi käyneestä Turkista (The Toronto Star, 30.9.1922).

Malariastaan huolimatta Hemingway sai lähetettyä tärkeät uutiset kreikkalaisten kristittyjen lohduttomasta vetäytymisestä. 

Kansojenliigan perustamisesta ja Genovan Konferenssista 1922 huolimatta Ranskan ja Saksan välille oli jäänyt avoimia kysymyksiä. Saksa ilmoitti, ettei se pystynyt maksamaan sotakorvauksia Ranskalle. Jännitys kasvoi.

Päätoimittaja John Bone lähetti Hemingwaylle Cortina d’Ampezzoon sähkeen marraskuuun lopulla 1922, että Ruhrin alueen tilanteesta tarvittiin juttusarjaa. Seuraavan vuoden alussa Ranskan ja Belgian joukot miehittivät Ruhrin alueen.

Hemingway seurasi tilannetta ja alkoi suunnitella paluuta Pariisiin ja edelleen lähtöä Saksaan. Matka toteutui ilmeisesti helmi-maaliskuussa. Hän kirjoitti Starille maalis-huhtkikuussa kymmenosaisen artikkelisarjan:

 

·      A Victory without Peace forced the French to undertake the occupation of the Ruhr. The Toronto Star 14.4.1923.

·      French Royalist party most solidly organized. The Toronto Star 18.4.1923.

·      Government pays for news in the French papers. The Toronto Star 21.4.1923.

·      Ruhr commercial war, questions of bankruptcy. The Toronto Star 25.4.1923.

·      A Brave Belgian Lady shuts up German Hater. The Toronto Star 28.4.1923.

·      Getting into Germany quite a job, nowadays. The Toronto Star 2.5.1923.

·      Quite easy to spend a Million, if in Marks. The Toronto Star 5.5.1923.

·      Amateur starvers keep out of view in Germany. The Toronto Star 9.5.1923.

·      Hate in occupied zone a real, concrete thing. The Toronto Star 12.5.1923.

·      French register speed when movies are on job. The Toronro Star 16.5.1923.

 

Syksyllä Hemingway palasi raskaana olleen vaimonsa kanssa Torontoon. Esikoispoika John ”Bumby” Hemingway syntyi lokakuussa 1923. Mutta Pariisin ilmapiirin jälkeen Toronto ei tuntunut enää samalta kuin ennen. Ja kaiken lisäksi Hemingwaylle osui pottumainen esimies Harry C. Hindmarsh. Pikkusieluisella pomolla oli kai tarkoitus ottaa turhat luulot Euroopan ihmeitä nähneeltä toimittajalta.

Toisin kävi. Hem jätti eroilmoituksensa päätoimittaja John Bonelle, joka tuli voimaan vuoden 1924 alussa. Hemingwayt suuntasivat takaisin Pariisiin.

 

Vaikka tämä selvittely ei tuonut selkoa Arthur Lowen persoonaan, sain kuitenkin Carlos Bakerin elämäkerran Ernest Hemingway (Tammi 1971) perusteella poistettua sen mahdollisuuden, että Arthur Lowe olisi ollut Hemingwayn salanimi.

Nyrkkeilyä, laskettelua, kalastusta ja härkätaisteluita harrastanut kirjailija olisi toisissa oloissa voinut kirjoittaakin Nurmesta, joka kilpaili Torontossa maaliskuussa 1925. Mutta Hemingway ei kirjoittanut. Hän oli silloin Euroopassa kehittelemässä uusia novellejaan ja romaanejaan.

P.S. Löysin (24.8.2025) vihdoin ja viimein vastauksen kysymykseeni, kuka oli Artur Lowe!

P.S. 2 – Ja löysin (12.9.2025) myös kirjan, johon on koottu Hemingwayn Toronto Stariin kirjoittamat artikkelit!!

Aamulenkki nro 314: Phantom Finn – Paavo Nurmi

Tein viime vuonna päätöksen kirjoittaa vielä yhden Paavo Nurmi -kirjan. Kolme kirjan jälkeen oli vielä yksi asia, joka vaati selvittämistä: 1925 Amerikan-kiertue. Se oli jäänyt Antero Raevuoren, Toivo T. Kailan, Mauno Kosken, Paavo Karikon, Helge Nygrénin ja Risto Taimen ja jopa Karo Hämäläisen jälkeen edelleen avoimeksi. Mitä siellä Yhdysvalloissa ja Kanadassa tapahtui?

Phantom Finn -kirjan ulkoasu on Mikael Mannisen käsialaa.

Tänä vuonna tuosta ihmeellisestä kiertueesta tuli kuluneeksi tasan sata vuotta. Suomen Tietokirjailijat antoi apurahan, ja sain käsikirjoituksen jouluun mennessä valmiiksi. Taittamiseen ja painamiseen menee aina oma aikansa. Kesän alussa kirja saatiin julkistettua Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa. Päivi ja Lasse Virén toivat kirjan julkkareihin aivan ainutlaatuisen tunnelman.

 

Kirjailijana minulla on vielä muutama asia, joita voisin kehittää. Yksi kehityskohde olisi itseni markkinointi. Sama koskee varmaan useimpia kirjailijoita. Bestsellerien kirjoittajat ovat erikseen. 

Kirjoittaminen on hyvin yksityinen prosessi. Se tapahtuu omassa päässä, ja omissa sormissa. On aina suuri ihme, mitä paperille tulee. Sen vuoksi minun on ollut kovin vaikea kertoa tulevista kirjoistani. Vaimolla voi tosin olla tästä toinen mielipide.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä rohkeammin olen alkanut kertoa työn alla olevasta kirjastani. Edesmennyt professori Martti Häikiö kannusti toimimaan tällä tavalla, ja hänen kannustuksensa palaa aina mieleeni, kun luontainen vaatimattomuuteni on tukkimassa suuni ja vaientamassa itseni. Niin kuin nyt.

 

Tein aika paljon harjoituksia kevään aikana yhdessä Jari Salosen kanssa, että saimme käsikirjoituksen valmiiseen kirjan muotoon. Jari otti kustantajan roolin, vaikka hänen päätehtävänsä on järjestää yhtä Euroopan tasokkaimmista yleisurheilukilpailuista, Paavo Nurmi Gamesia. Jarin kanssa teemme vuodesta toiseen hyvää yhteistyötä maailman parhaan juoksijan perinnön vaalimisessa. Paavo Nurmi Heritage Advisor on titteli, jonka Jari on minulle antanut. Se velvoittaa. Koen olevani tässä roolissa mitä suurimmassa määrin Suomi-brändin asialla.

Kerroin Paavo Nurmi Gamesissa Phantom Finn -kirjasta.

 

Kun kirjoitin kirjan englanniksi, kielen tarkistukselle oli poikkeuksellisen suuri tarve. Tunnen englantilaisen Suomen ystävän Chris Turnerin vuosikymmenten takaa. Hän vastaa Kansainvälisen yleisurheiluliiton (World Athletics, WA) museoperinneasioista. Esimerkkinä voin mainita hänen ratkaisevan tärkeän roolinsa, kun Jari Salonen vei Paavo Nurmen viisi Pariisin olympiakultamitalia viime vuonna Pariisin olympiakisoihin näytille.

Jari Salosen ja WA:n hallituksen jäsenen Antti Pihlakosken tuella otin viime vuoden Paavo Nurmi Gamesissa puheeksi Chrisin kansa ajatukseni kirjoittaa Nurmesta englanniksi. Hän lupasi hankkia omista verkostoistaan natiivin oikolukijan.

Simon Turnbull on englantilainen urheilutoimittaja, jonka luulen muistavani takavuosien arvokisoista toimittajalehtereiltä. Vaikka voi olla, että sekoitan kaksi eri henkilöä. Chrisin suositus auttoi, ja hän teki arvokkaan työn saattaen käsikirjoitukseni siihen kuntoon, että sen voisi painaa ja antaa englanninkielisille lukijoille.

En vähättele Britanniaa kirjan markkina-alueena. 68 miljoonan britin joukossa on paljon juoksusta ja urheiluhistoriasta kiinnostuneita, muitakin kuin Simon ja Chris. Mutta Paavo Nurmi kilpaili Yhdysvalloissa ja Kanadassa vuonna 1925, joten uskon, että suurin osa kirjan lukijoista tulee sieltä.

Amerikansuomalaisten yhteisön tärkeänä yhteisenä organisaationa toimii Finlandia Foundation National. Jarin kautta pääsin sen avainhenkilöiden silmissä hyviin kirjoihin. Tapasimme viime talvena Helsingissä Thomas Flanaganin ja Anne-Mari Pasterin, jotka ovat säätiön avainhenkilöitä ja vaikuttajia. Asiat ovat edenneet käsittämättömällä vauhdilla, ja nyt valmistaudun Jari Salosen kanssa lähtemään Duluthiin, Minnesotaan, missä järjestetään heinä-elokuun vaihteessa amerikansuomalaisten vuotuinen suurtapahtuma FinnFest.

FinnFest kokoaa vuosittain amerikansuomalaisten suuret massat. Muun muassa Tasavallan presidentti Tarja Halonen, suurlähettiläs Mikko Hautala sekä Päivi ja Lasse Virén vierailivat takavuosina FinnFestissä. Tänä vuonna ainakin Yhdysvaltain uusi suurlähettiläs Leena-Kaisa Mikkola näyttää osallistuvan tapahtumaan.

 

Pohjois-Amerikassa suomalaisten siirtolaisten joukossa oli urheilullista porukkaa. Yksi heistä oli Hannes Kolehmainen, toinen Ville Ritola, joka alkoi harrastaa lenkkeilyä vasta siirtolaisena Amerikassa. Siellä oli muitakin menestyviä suomalaisia kestävyysjuoksijoita. Heitä alettiin kutsua lempinimellä Flying Finns. Kerron heistäkin Phantom Finn -kirjassa.

Vaikka Paavo Nurmea kutsuttiin myös lentäväksi suomalaiseksi, näkymätöntä aikaa vastaan juossut Nurmi oli ainoa, jota kutsuttiin erityisellä nimellä Phantom Finn. Se syntyi legendaarisen amerikkalaisen urheilutoimittajan Grantland Ricen runoiltua Pariisin olympiakisojen jälkeen haltioituneena:

 

What are you, phantom that drifts and glides,

Ghost or man, as you hit the track?

 

Grantland Rice kirjoitti itsensä kuitenkin amerikkalaisen urheilujournalismin kaanoniin kirjoittamalla Notre Dame -joukkueen amerikkalaisen jalkapallon pelaajista Ilmestyskirjan neljänä ratsumiehenä, The Four Horsemen: Tauti, Sota, Nälänhätä Kuolema.

Grantland Rice ei ollut ainoa tähtitoimittaja, joka Paavo Nurmesta kirjoitti. Kerron heistäkin uudessa kirjassani.

Grantland Ride, urheilujournalismin legenda.

 

Phantom Finn -kirjan alkuun vyörytän Amerikan historiaan jälkensä jättäneitä suomalaisia. Suomalaisten historia uudella mantereella on jo lähes 400-vuotias, joten joukkoon mahtuu John Mortonista (Marttinen) alkaen värikkäitä persoonia. Kun Yhdysvalloissa juhlitaan ensi vuonna 250-vuotista itsenäisyyttä, Morton nousee yhtenä maan perustajaisänä varmasti esille.

 

Suuri siirtolaisaalto Amerikkaan alkoi teollisen vallankumouksen myötä. Kun Paavo Nurmi matkusti New Yorkiin vuoden 1924 lopulla, siirtolaisaalto oli lopuillaan. Euroopasta oli vajaan sadan vuoden aikana mennyt 50 miljoonaa siirtolaista, heidän joukossaan lähes puoli miljoonaa suomalaista.