Aamulenkki nro 295 Viipurin pamaukset

Knut Posse oli armottoman kova ruotsalainen soturi ja Hämeen linnan linnanisäntä, joka sai myöhemmin Viipurin linnanisännän tehtävät. Vuonna 1495 hän puolusti Viipuria Moskovan sotajoukkoja vastaan, kun marraskuun viimeisenä päivänä tapahtui jotakin yllättävää. Yksi linnan torneista räjähti selittämättömästä syystä. Jonkun selityksen mukaan kyseessä oli Knut Possen juoni, jolla venäläiset saatiin hämilleen ja pakosalle. Taivaalle tuli niihin aikoihin valoilmiö, joka muistutti Andreaksen vinoristiä. Näistä tapahtumista syntyi värikäs legenda Viipurin pamauksesta, jonka ansiosta Knut Posse sai pidettyä Viipurin linnan ruotsalaisessa komennossa.

Viipurista kehittyi merkittävä kaupan ja teollisuuden keskus, joka säteili edistystä ja kehitystä myös kaupungin ympäristöön. Kun Ruotsin ja Venäjän välinen itäraja siirtyi Kymijokeen saakka 1700-luvulla, Viipurin kaupungin rooli koko Viipurin läänin alueella korostui. Yhtenä esimerkkinä voi mainita Putikon sahan, jonka viipurilaiset liikemiehet perustivat 250 vuotta sitten. Näin kerrotaan.

Viipurissa perustettiin vuonna 1891 Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain seura Pamaus. Seppo Tamminen kirjoitti vuonna 2016 seuran 125-vuotishistorian. Seuran suuruuden luojana näyttäytyy Juho Lallukka, vaikka seuran alkuvaiheisiin vaikutti moni muu mies jopa häntä keskeisemmin. Esimerkiksi Matti Kurikka ja K. A. Brander olivat vahvoja vaikuttajia seuran syntyvaiheissa. Seuran ensimmäinen puheenjohtaja oli kultaseppä Wilhelm Porthan, ja alkuvaiheissa seuran suomalaishenkisessä piirissä vaikutti myös muun muassa runoilija, lehtimies ja opettaja J. H. Erkko. Merkittävä vaikuttaja oli myös nuorsuomalainen filosofian tohtori Julius Anshelm Lyly, seuran varapuheenjohtaja, joka oli Saksassa vuonna 1903, kun hän kuuli saamastaan maastakarkotuspäätöksestä. Viipuriin ei ollut paluuta. Sen jälkeen hän ei nähnyt enää mieltä jatkaa elämäänsä.

Yhtä kaikki kauppaneuvos Juho Lallukka oli Pamauksen vaiheisiin merkittävästi vaikuttanut liikemies, joka oli monessa muussakin mukana. Kansanvalistus oli yksi hänelle tärkeistä aiheista. Hän toimi muun muassa Etelä-Karjalan Nuorisoseuran esimiehenä. Jaakko Nummisen kirjoittaman laajan nuorisoseurahistoriasarjan mukaan Karjalan kannaksella nuorisoseurojen toiminta oli poikkeuksellisen vireää. Aktiivisuus heijastui myös urheiluun. Esimerkiksi Kelkkalan nuorisoseuran urheiluseura sai nimeksi Kisailijat. Seurasta kehittyi voimistelun suurseura.

Voimailu oli korkeassa kurssissa. Viipurin Voimailijat perustettiin vuonna 1916 ja sen piirissä erityisesti nyrkkeilyyn erikoistuneet pugilistit perustivat Viipurin Nyrkkeilijät vuonna 1929.

Viipurin pamaus nousi jälleen otsikoihin 1930-luvulla, kun kovanyrkkinen viipurilainen Sten Suvio iski vastustajiaan kanveesiin. Lehtimiehet kirjoittivat mielellään Viipurin pamauksesta kuvaillessaan Suvion otteita. Merkittävimmän voittonsa hän iski Berliinin olympiakehässä vuonna 1936.

Minulla oli eilen hieno tilaisuus kertoa Pamauksen kuukausikokouksessa viipurilaisesta urheiluelämästä. Palaan joihinkin aiheisiin tarkemmin toisella kerralla, mutta laitan tähän näkyviin muutaman Ari Huovisen ottaman valokuvan esityksestäni. 

Emil Väre ja Taavi Tamminen. Kuvat: Museovirasto.

Tragedia Antreassa

Kirjoitan blogiini nyt kolmannen kerran rajan takaisista asioista. Liikutaan jälleen Vuoksen ja Antrean maisemissa ja lähinnä jatkosodan vuosissa. Aloitan kuitenkin tutummalla asialla, Tiurun sairaalalla. Sen suunnittelija arkkitehti Jalmari Lankinen, joka oli kotoisin Antreasta. En tiedä, oliko hän osallistunut Vuoksen ylittäneen Kuukaupin sillan suunnitteluun, mutta ainakin hän kuvasi tuon kotikuntansa ylpeyden sen valmistumisen aikoihin vuonna 1939.

Maantie Viipurista Antreaan oli vielä 1930-luvun puolivälissä hidas, kun Vuoksen yli piti mennä lossilla. Vuonna 1936 hallitus nosti Kuukaupin sillan valtakunnan maanteiden parannuksen ykköskohteeksi. Rakentamiseen päästiin vuonna 1937 ja reilut pari sataa metriä pitkä silta voitiin ottaa käyttöön keväällä 1939.

Kuukaupin lossi oli käytössä vielä vuonna 1938.
Museovirasto: Dagny Lunelund.

 

 

Jalmari Lankinen otti värikuvan upouudesta Kuukaupin sillasta vuonna 1939.
Etelä-Karjalan museo: Jalmari Lankinen.

 

Tiurun sairaala

 

Jalmari Lankinen oli tuottelias arkkitehti, joka oli erikoistunut sairaalarakennuksiin. Hän oli piirtänyt Joutsenossa toimineelle Rauhan piirimielisairaalalle useita rakennuksia nuorena arkkitehtina jo 1920-luvun puolella. Hänen piirustuspöydältään oli lähtöisin samoin Joutsenoon, nykyiseen Lappeenrantaan vuonna 1939 valmistunut funktionalismia ylväästi edustanut massiivinen Tiuruniemen keuhkotautiparantola.

Lankisen puumerkki on myös Pälksaaren mielisairaalan, Palholan mielisairaalan, Ruokolahden ja Leppävirran kunnansairaaloiden rakennussuunnitelmissa. Samoin hänen kynästään on lähtöisin Diakonissalaitos Betel Lahdessa ja monet Karjalaan jääneet rakennukset, kuten Viipurin maalaiskunnan kunnantalo ja Viipurin Säästöpankin toimitalo.

Vuonna 1970 kuollut Lankinen oli merkittävä suomalainen arkkitehti, vaikka Moskovan rauhan rajalinja talvisodan jälkeen 1940 ja uudelleen Pariisin rauhan 1947 rajalinja jättivät huomattavan osan hänen töistään rajan taakse. Nykyään hänen rakennuksistaan tunnetaan parhaiten jättimäinen Tiurun sairaala. Se on ollut kymmenkunta vuotta tyhjillään odottaen enää vain lopullista purkamista. Enää sillä ei ole ollut käyttöä tuberkuloosiparantolana eikä edes vastaanottokeskuksena. Kenelläkään ei ole ollut rahaa jättimäisen funkkissairaalan kunnostamiseen.

Raapistumaan päästetyn rakennuksen kohtaloa pohditaan jälleen aktiivisesti, kuten Helsingin Sanomien toimittajan Helmi Muhosen jutusta (HS 2.9.2023) käy ilmi. 

 

Kuukaupin silta

 

Mutta Kuukaupin sillastahan piti kirjoittaa. Kun eversti A.O. Pajarin johtamat joukot, eli 18.D., valtasivat salamavauhdilla Antrean takaisin elokuussa 1941, he myöhästyivät sen verran, että venäläiset ehtivät miinoittaa Kuukaupin sillan ja räjäyttää sen keskiosan.

Heillä oli pirullinen juoni. Kun suomalaiset alkoivat tutkia, kuinka silta saataisiin korjattua, venäläiset räjäyttivät radiomiinan, jonka seurauksena joukko suomalaisia sotilaita menetti henkensä. Heidän joukossaan oli muun muassa majuri (Johannes) Tapio Tarjanne, Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori. Hän oli sillalla, kun venäläiset räjäyttivät maatukiin kiinnitetyt radiomiinat.

Tarjanne oli arvostettu juristi ja professori, joka oli toiminut muun muassa Urho Kekkosen väitöstilaisuudessa vastaväittäjänä. Tapio Tarjanteen setä Onni Tarjanne oli arkkitehti ja rakennusopin professori, joka suunnitteli kansallisia merkkirakennuksia kuten muun muassa Kansallisteatterin ja Heimolan talon.

Kaikki venäläisten miinat eivät kuitenkaan räjähtäneet. Seuraavana päivänä löytyi 600 kg:n räjähtämätön trotyylipanos. Miinoja oli purkamassa pioneeriryhmä, jota johti  pioneeriluutnantti Lauri Sutela, joka yleni sotien jälkeen kenraaliksi ja puolustusvoimain komentajaksi. Täältä Karjalan liiton sivuilta löytyy lisää tarinaa, kuinka miinojen radiovirittäminen estettiin soittamalla radioaalloilla tauotta Säkkijärven polkkaa kuukausien ajan eli niin kauan, että räjäytteeseen asennetun radiolaitteen akut olivat kuluneet varmasti loppuun.

Kuukaupin sillan raunio vuonna 1942.
Etelä-Karjalan museo: Jalmari Lankinen.

 

”Järkyttävä onnettomuus”

 

Vielä syksyllä 1943 Vuoksen yli kuljettiin perinteisesti lossilla, vaikka suomalaiset yrittivät kunnostaa venäläisten räjäyttämää siltaa. Silloin tapahtui järkyttävä onnettomuus, joka kohtasi maanviljelijä Antti Suikkarin perhettä. Paikallinen sanomalehti (Laatokka 3.10.1943) uutisoi surullisesta tapauksesta: ”Järkyttävä onnettomuus Kuukaupin lautalla.” 

Löysin Antrean sotilashallintopiirin esikunnan sotapäiväkirjasta illalla 29.9. kirjoitetun raportin onnettomuudesta: ”Sattui Kuukaupin lossilla surullinen onnettomuus. Lautan ollessa tulossa Vuoksen länsirannalta itärannalle sen ollessa keskellä virtaa pillastui lautalla ollut hevonen yht’äkkiä alkaen periä, jolloin hevosen omistaja Antti Suikkari tarttui sitä suitsiin, mutta oli pakoitettu hellittämään koska olisi muuten itsekin tempautunut hevosen pudotessa virtaan sen mukaan. Kärreihin istumaan jäänyt emäntä Martta Johanna Suikkari os. Tauru ei ehtinyt hypätä pois vaan joutui kärrien mukana veteen. Ennen kuin lautta saatiin pysähtymään ja takaisin onnettomuuspaikalle, olivat emäntä Suikkari ja hevonen kadonneet pinnan alle eikä heitä enää voitu pelastaa. Emäntä Suikkari on syntynyt 20.8.1904 ja jäi häntä suremaan puoliso ja 11 vuoden ikäinen lapsi. Onnettomuus oli suoranainen tapaturma, sillä lautan sisäänajoaukon sulkenut ketju oli kyllä kiinni, mutta hevosen kovasti periessä se katkesi ja kärrit pääsivät putoamaan veteen vetäen hevosen mukanaan.”

Tämä järkyttävä onnettomuus liittyi vain välillisesti sotatoimiin. Jos silta olisi ollut käytössä, lossia ei olisi enää käytetty. Vaikka paikalla aloitettiin naaraukset, ne eivät tuottanut tuloksia ainakaan ensimmäisen vuorokauden aikana. Voi olla, että onnettoman kohtalon kokeneen Martta Suikkarin ruumista ei koskaan löydetty, sillä sotatoimialueella laajojen naarausten järjestäminen saattoi olla käytännössä mahdotonta.

Venäläisten 1941 räjäyttämä Kuukaupin silta saatiin uudelleen käyttökuntoon vasta vuonna 1944 eli liian myöhään Suikkarin perheen kannalta. 

 

Sotilasvirkailija T. Nousiaisen kuva valmiiksi korjatusta sillasta 1944. 
Lossin paikka oli vasemmassa reunassa.
Sotamuseo: T. Nousiainen.

P.S. Voit lukea lisää suomalaisten toimista jatko-sodan Karjalassa tästä linkistä.

Kun Juuso laittoi Karjalassa pyörät pyörimään

Vuorineuvos Juuso Walden oli vauhdittamassa teollisuuden starttia Karjalassa 1941–1942. Kuva on Valkeakoskelta 1960-luvulta. Kuva: UPM:n arkisto.

Tuntuuko uutisia seuratessa siltä, että Suomi polkee jatkuvasti vastatuuleen? Kovaan vastatuuleen. Hitaasti ja raskaasti.

Joskus on poljettu toisellakin tahdilla. Sotien jälkeiset jälleenrakennusvuodet olivat vahva osoitus suomalaisten kyvystä tehdä asioita yhdessä ja reippaasti.

Usein unohdetaan, että Suomen historian nopein jälleenrakennus tapahtui kuitenkin jatkosodan alussa. Sitä mukaa, kun armeija sai vallattua alueita takaisin Neuvostoliitolta, olivat siviilit jo pyrkimässä takaisin entisille kotikonnuilleen. Karjalassa laitettiin muutamassa kuukaudessa pyörät pyörimään.

Waldhofin tehtaan koneet olivat kadonneet, kun suomalaiset valtasivat Käkisalmen takaisin 1941. SA-kuva.  

 

Juuso Waldenista oli tullut talvisodan jälkeen Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön toimitusjohtaja, kun hänen isäänsä kenraaliluutnantti Rudolf Waldenia tarvittiin ministeritehtäviin. Yhtiön päätoimipaikka oli siihen aikaan Myllykoskella, mutta talvisodan aikana Rudolf Walden ei ollut edes käväissyt tehtaallaan valtiollisten kiireidensä vuoksi.

Jatkosodan alettua, elokuun alussa 1941, perustettiin Päämajan sotilashallinto-osastolle kauppa- ja teollisuustoimisto, jonka johtoon nimettiin Enso Gutzeitin Enson tehtaan entinen johtaja kapteeni Ilmari Tamminen ja hänen avukseen toimistoupseerit ekonomi Juuso Walden ja ekonomi Erkki Roiha. Pian toimistoon liittyi myös sotilasvirkailija Väinö Voipio, joka oli siihen aikaan Keskon lakimies.

Vuorineuvos Juuso Waldenin elämäkerrassa (Readme 2021) olen kertonut, että Imatralla toimineen toimiston tehtäviin kuului 1) arvioida takaisinvallatulla alueella olleiden liikenne- ja teollisuuslaitosten kunto ja niiden uudelleen käynnistäminen, 2) käsitellä kaikkien takaisinvallatulle alueelle uudelleen perustettavien liike- ja teollisuuslaitosten siirtymistä koskevat kysymykset, 3) valvoa takaisinvallatulta alueelta saadun teollisuustarkoituksiin soveltuneen sotasaalismateriaalin keräämistä, varastoimista ja jakamista, ja 4) ohjata saatavissa olleen voiman, työvoiman ja materiaalin jakamista eri teollisuuslaitosten kesken niiden kiireellisyys- ja tärkeysjärjestys huomioiden.

Syksyn kuluessa toimiston vastuita lisättiin sähkölaitosasioilla. Marraskuussa Tamminen siirtyi reserviin ja Juuso Waldenista tuli toimiston päällikkö.

Toimiston onnistumisen edellytyksenä oli avainhenkilöiden vahva näkemys teollisuuden toiminnasta. Sotilaallista itsevarmuutta uhkuneen Suomen yhteyteen liitetyllä vallatulla sotilashallintoalueella oli ollut ennen talvisotaa reilut 450 erilaista teollisuuslaitosta, jotka olivat työllistäneet suoraan 25 000–27 000 työntekijää.

Esimerkiksi sulattoja ja muita metallinjalostusteollisuuden laitoksia oli ollut 16, konepajateollisuuden laitoksia 55, kivi-, savi-, lasi- ja turveteollisuuden laitoksia 33, kemian teollisuuden laitoksia 13, nahka- ja kumiteollisuuden laitoksia 9, paperiteollisuuden laitoksia 30 ja puuteollisuuden laitoksia 111 kappaletta.

Pääsääntöisesti kevyen teollisuuden tuotantolaitoksia oli saatu pelastettua suhteessa enemmän kuin raskaan teollisuuden laitoksia. Syy on selvä. Pienemmät koneet yms. oli ollut kaikessa kiireessä helpompi ottaa mukaan.

Teollisuuden tuotantokykyä oli leikattu rajusti. Esimerkiksi Enson tehtaiden kartonkitehdas oli tuhoutunut ja muitakin tehtaita oli yritetty polttaa. Osa Kuitu Oy:n koneista oli viety pois. Rouhialan voimalaitokselta oli viety kaksi generaattoria turbiineineen. Itä-Suomen Raakasokeritehtaan rakennukset olivat kärsineet vain pintavaurioita, mutta koneet oli viety pois. Laatokan Puu Oy:n tiilinen tehdasrakennusryhmä oli räjäytetty ja palanut maan tasalle. Karjalan Peruna Oy:n rakennukset olivat talvisodan aikana kärsineet vaurioita, mutta toisaalta venäläiset olivat kunnostaneet niitä. Koneet he olivat vieneet mennessään. Samoin Karjalan Myllyn rakennukset olivat kunnossa, mutta koneet oli viety pois.

Laatokan-Karjalassa Värtsilän tehtaiden yksi Martin-uuni oli käyttökunnossa. Läskelän tehtaiden paperitahdas oli pahoin vaurioitunut. Leppäkosken paperitehdas oli tuhoutunut jo talvisodassa, mutta venäläiset olivat tuoneet sinne koneet. Joensuun saha oli täysin tuhoutunut. Waldhofin metsäteollisuusyrityksen tehtaiden koneistot oli viety. Pitkärannassa oli saha poltettu.

Kuitu Oy:n toiminta käynnistettiin uudelleen 1942. SA-kuva.

 

Jääskessä toimineen Kuitu Oy:n tarina oli mielenkiintoinen. Yhtiölle valmistui Jääsken Järvenkylään tehtaat vuonna 1938. Se valmisti raiontekokuitua eli viskoosia. Yhtiön jouduttua jättämään koneensa Moskovan rauhan rajan taakse ajateltiin kaiken olevan ohi ja yhtiö ehti jättää jo konkurssihakemuksensa. Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön johtaja Rudolf Walden oli kuitenkin hereillä ja hän oli kummisetänä, kun Kuitu Oy:n seuraajaksi muodostettu Säteri Oy perusti uuden tuotantolaitoksen Valkeakoskelle.

Kun Suomen joukot valtasivat jatkosodan alussa Jääsken, alkuperäisen Kuitu Oy:n tehdaslaitokset kunnostettiin. Kuitu Oy toimi vanhalla nimellään vielä parisen vuotta 1942–1944.

Kun kohtuullinen määrä Karjalan evakkoja asettui sotien jälkeen Valkeakoskelle, paroni Wreden johtama Säteri tuntui heille luontevalta työpaikalta. Tästä kirjoitin muutaman hauskan tarinan varatuomari Pekka Kareen muistelmissa (2022).

Suorittamansa teollisuuslaitosten kartoituksen jälkeen syksyllä 1941 ja talvella 1942 Juuso Walden ja muut sotilashallintoviranomaiset kääntyivät teollisuuslaitosten entisten omistajien puoleen ja kehottivat heitä ryhtymään raivaus- ja korjaustoimiin. Yrittäjiä avustettiin muun muassa sähkövoiman saamisessa. 

Vuoden 1941 loppuun mennessä 72 teollisuuslaitosta oli aloittanut jo toimintansa ja korjauksia suoritettiin 64 teollisuuslaitoksessa. Katselmus oli tehty jo yli 200 teollisuuslaitoksessa. (Laatokka 10.2.1942)

Venäläiset sotavangit auttoivat kokoamaan Sortavalan Kirjapaino Oy:n laakapainokoneen, jolla painettiin Laatokka-lehteä. SA-kuva

 

Sortavalan Kirjapaino Oy, joka julkaisi Laatokka-nimistä sanomalehteä, oli siirtynyt talvisodan jälkeen Sortavalasta Joensuuhun ja jatkanut toimintaansa siellä. Lehden päätoimittajana jatkoi tässä Joensuun lyhyessä evakkovaiheessa Uki Nieminen.

Kun Sortavala vallattiin takaisin, lehden toimittaja seurasi suomalaisjoukkojen kannoilla kaupunkiin. Pian todettiin painokoneen tarttuneen vetäytyneiden venäläisten matkaan. Mutta uusi amerikkalaisvalmisteinen laakapainokone saatiin asennettua melko pian ja jo 10. helmikuuta 1942 lehden lukijoille saatettiin iloisesti ilmoittaa, että lehteä painettiin jälleen Sortavalassa. Venäläiset sotavangit auttoivat painokoneen asentamisessa ja puhdistivat koneesta viimeisiä ”matkatomuja”.

Siinä vaiheessa suurin ongelma oli puute lehden jakelijoista. Lehti kuitenkin vakuutti, että jakelijoita pyritään hankkimaan mahdollisimman pian lisää.

Ensimmäisen Sortavalassa painetun Laatokan etusivun uutisissa kerrottiin muun muassa presidentti Lauri Kristian Relanderin kuolleen alle 50-vuotiaana.

 

Päätoimittaja Uki Niemiselle Sortavalaan paluu oli varmasti juhlava kokemus. Lehden toimittaminen Sortavalassa, sen kotipaikkakunnalla, täytyi olla palkitsevaa. Nieminen toimi myös Suomen Yleisradion Sortavalan ohjelmalautakunnan jäsenä ja varakuuluttajana. Sortavalan Uimaseurassa hän toimi sihteerinä ja rahastonhoitajana ja olipa hän toiminut paikkakunnalla myös uimaopettajanakin.

Rintamalinja ei ollut kaukana, joten sen vuoksi vallatulla alueella sai olla aina varuillaan vihollisen mahdollisten hyökkäysten vuoksi. Ja muutenkin.

Jotenkin kohtuuttomalta tuntuvat ne tarinat, kun rintamalinjojen läheisyydessä tapahtui myös sotaan suoranaisesti kuulumattomia onnettomuuksia. Niin kuin marraskuussa 1942. Helsingin Sanomien uutinen ”Järkyttävä ylikäytäväonnettomuus Laatokan Karjalassa” kertoi 21.11.1942, kuinka Sortavalan kaupunginjohtaja Arvi Häyhä, Laatokan päätoimittaja Uki Nieminen ja sotilashallintoalueen päällikkö luutnantti Arthur Tenhunen sekä sotamies E. Kääriäinen olivat lähteneet aamulla Sortavalasta Salmiin asevelitalon vihkiäistilaisuuteen. Impilahden Ristiojalla auto tuli ylikäytävälle samaan aikaan matkustajajunan kanssa. Siinä syntynyt törmäys lennätti autoa 30 metriä. Auto muuttui rusinaksi ja taisi mennä kahteen osaan. Vain sotamies Kääriäinen selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta hänkin loukkaantui pahoin.

Selvää syytä onnettomuudelle ei ollut. On mahdollista, että marraskuisena aamuna auton ikkunat olivat niin huurussa, että autossa olijat eivät vain nähneet junan tuloa.

Helsingin Sanomat kertoi järkyttävästä onnettomuudesta 21.11.1942.

 

 

Juuso Walden tiesi liiankin hyvin, että sotatilan vallitessa tapahtui onnettomuuksia. Hänen pikkuveljensä Rudolf Rudi Walden oli kuollut tapaturmaisesti matkustaessaan rintamalta lomalle syksyllä 1941.

Kesäkuussa 1944 Juuso Walden menetti toisenkin veljensä. Veljessarjan nuorin eli Lauri taisteli Siiranmäessä komppanianpäällikkönä. Hän kaatui taistelun tiimellyksessä, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty.

Juuso toimi lyhyen aikaa Karhumäessä Piikki-rykmentin eli JR25:n talousupseerina ja huoltopäällikön sijaisena keväällä 1942 sen jälkeen, kun sotilashallinto-osaston kauppa- ja teollisuustoimisto oli lopettanut oman toimintansa ja siirtänyt loput tehtävänsä siviiliviranomaisille maaliskuun alusta lukien.

Melko pian Juuso palasi kuitenkin Imatralle. Hän toimi noin puolen vuoden ajan sotilashallinto-osaston sotasaalistarkastajana. Joulukuussa 1942 hän siirtyi takaisin siihen tehtävään, johon hänet oli jatkosodan alussa määrätty eli hän siirtyi Kouvolaan Pohjois-Kymenlaakson suojeluskuntapiirin esikuntaan liikennetoimiston päälliköksi. Tässä tehtävässä hän oli kotiuttamiseensa asti syksyllä 1944.

Kouvolassa toimiminen oli Juusolle mielekästä, sillä hän saattoi samalla pitää silmällä Myllykosken tehtaan toimintaa.

Myllykoski oli jo ennen sotia kehittynyt Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön pääpaikaksi, mutta Juuson toiminta sotavuosina Kouvolassa ja Imatralla vahvisti Myllykosken silloista asemaa yhtiön sisällä.

P.S. Lue ulkomaisten toimittajien syksyllä 1939 tekemästä vierailusta Antreaan täältä.