Paavo Nurmen suosio kestää

Maailman parhaan juoksijan kuolemasta tulee 2. lokakuuta kuluneeksi 50 vuotta. Onko se paljon vai vähän? 50 vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, jos katsoo eteenpäin. Mutta kun katsoo taaksepäin, se onkin yllättävän lyhyt aika.

Aika moni tuttu oli seuraamassa Helsingin olympialaisia. Niistä tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Maaginen hetki: Paavo Nurmi tuo soihdun Stadikalle
Helsingin olympiakisojen avajaisissa 1952.
Museovirasto: Nasretdin, Räshid.

 

 

Olen saanut tehdä kirjoitustöitä Paavo Nurmen parissa jo usean vuoden ajan. Silti tämä vuosi on aivan poikkeuksellinen. Olen voinut konkreettisesti huomata, että Paavo Nurmi muistetaan maailmalla edelleen hyvin. 

Heti vuoden alussa tammikuussa olin Paavo Nurmi Gamesin toimarin Jari Salosen kanssa amerikkalaisen Sports History This Week -podcastin lähetyksessä. Jakson nimeksi tuli ”The Flying Finn Burns Out”. Me kerroimme Jarin kanssa parhaamme mukaan Paavosta. Sports History This Week -podcastin jakso löytyy täältä. 

Podcastin tuottajana oli Cooper McKim ja toimittajana Kaelen Jones. Hauskaa oli, että suuri Suomen ystävä Chris Turner oli myös mukana lopullisessa podcastissa.

 

Keväällä kerroin ruotsalaiselle ystävälleni Peter Dahlénille, joka on mediahistoriaan erikoistunut professori Bergenin yliopistossa, että Paavo kilpaili vain kerran Norjassa. Siitä tuli kesäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Peter ehdotti, että kirjoittaisimme siitä yhteisartikkelin. Näin teimme, ja laajensimme artikkelia jonkun verran myös muihin kesän 1923 kilpailuihin. Se kesä sata vuotta sitten huipentui Paavon Tukholmassa juoksemaan mailin maailmanennätykseen 4.10,4. Artikkeli julkaistiin täällä idrottsforum.org -sivustolla Paavo Nurmen syntymäpäivänä 13. kesäkuuta.

 

Eikä siinä kaikki. Aivan hiljattain Ranskan luetuimman sanomalehden Ouest-Francen toimittaja otti yhteyttä Jari Saloseen kertoen halustaan kirjoittaa Nurmesta. Pariisi oli Paavolle tärkeä kaupunki muutenkin kuin hänen Pariisin olympiakisoissa 1924 saavuttamiensa viiden olympiakultamitalin kannalta. Paavo kilpaili monena vuonna Pariisissa  ja suunnitteli hetken jopa ranskalaiseen ammattilaistalliin siirtymistä.

Ja tietysti myös monet suomalaistoimittajat ovat juuri nyt tekemässä omia juttujaan Paavo Nurmesta. Juoksijoiden kuningas teki Suomea tunnetuksi maailmalla yli kymmenen vuoden ajan. Sellaiseen Suomi-propagandaan ei kukaan muu urheilija ole pystynyt.

 

Mistä tämä Paavo Nurmen renessanssi johtuu? Voiko hänen kuolemansa 50-vuotismuistopäivä 2.10.2023 olla niin merkittävä asia, että se yksin selittäisi lisääntyneen huomion?

Itse asiassa luulen, että tässä niitetään satoa osittain myös siitä, että Jari Salonen, Harri Halme ja kumppanit ovat viime vuosina nostaneet Paavo Nurmi Gamesin yhdeksi maailman kiinnostavimmista yleisurheilukilpailuista. Olen nähnyt kaikki Paavo Nurmi Gamesit viimeisten kymmenen vuoden aikana. Jokainen kilpailu on ollut kuin suuri kunnianosoitus maailman parhaalle juoksijalle. Järjestelyt ovat olleet ensiluokkaisia.

Kun tapahtumaa on järjestetty taidolla, se on ollut siivittämässä myös kotimaisia urheilijoita uudelle tasolle. Tulee nyt esimerkkinä mieleen Kuusjoen huimapää Wilma Murto, joka on noussut seiväshypyssä yhdeksi maailman parhaista. MM-kisoissa pronssille hypännyt Wilma on tällä hetkellä ehdolla Euroopan vuoden yleisurheilijaksi!

 

Paavo Nurmen tarina on kyllä tosi kiehtova. Minun tietokirjailijan urallani Paavon elämäkerta Mies josta tehtiin patsas (Docendo 2017) oli tärkeä virstanpylväs. Se avasi monia ovia. Kirjaa kyllä kritisoitiin joissakin tieteellisissä julkaisuissa, mutta en ole pikkumainen. Ne jutut olen tietysti jo aikaa sitten unohtanut. Luulen, että kritiikoillenikin Paavo Nurmi oli niin suuri ja tunteita herättänyt aihe, että he olisivat mieluummin nähneet oman nimensä teoksen kannessa kuin lukeneet minun kirjoittamaani kirjaa. Se on ihan ymmärrettävää. 

No, seuraava Paavo Nurmi -kirjani ilmestyy ensi talvena Readmen kustantamana. Tällä kertaa tuon Paavon Turusta Helsinkiin.

Olen jo henkisesti valmistautunut seuraaviin sivalluksiin, joten täytyy yrittää katsoa, jos jostain saisi sitä ennen hankittua haarniskan. Tohtorin miekka minulla on jo omasta takaa. 

Peter Dahlénin Uggla-kirja on vuodelta 2016.

 

No tosiaan. Kyllä ihmisen muisti on lyhyt! Minun piti kirjoittaa Bertil Ugglan elämäkerrasta. Aloin nimittäin pohtia tämän blogipostauksen kirjoittamista, kun professori Peter Dahlén lähetti linkin muutama vuosi sitten kirjoittamaansa mainioon Uggla-elämäkertaan, joka on nyt vapaasti luettavissa. Uggla oli sotilas ja vahva urheiluvaikuttaja, jonka maine kasvoi radion varhaisina vuosina huippuunsa. Hän veti Ruotsin radiossa aamuisin ohjattuja voimisteluhetkiä. Suosittelen tutustumaan kirjaan, jos mediahistoria, urheiluhistoria tai elämäkerrat kiinnostavat. Varoituksen sana on kuitenkin vielä paikallaan: Peter kirjoittaa ruotsiksi, förstås.

Peterin Uggla-kirjan (pdf) voi ladata tai sitä pääsee lukemaan tästä linkistä.

·   Peter Dahlén: Nationens väl och kroppens fostran. En biografi om idrottsledaren, militären och radiomannen Bertil Uggla. Malmö Studies in Sport Sciences vol 21. Bokförlaget idrottsforum.org – Vahva suositus!

Kun Juuso laittoi Karjalassa pyörät pyörimään

Vuorineuvos Juuso Walden oli vauhdittamassa teollisuuden starttia Karjalassa 1941–1942. Kuva on Valkeakoskelta 1960-luvulta. Kuva: UPM:n arkisto.

Tuntuuko uutisia seuratessa siltä, että Suomi polkee jatkuvasti vastatuuleen? Kovaan vastatuuleen. Hitaasti ja raskaasti.

Joskus on poljettu toisellakin tahdilla. Sotien jälkeiset jälleenrakennusvuodet olivat vahva osoitus suomalaisten kyvystä tehdä asioita yhdessä ja reippaasti.

Usein unohdetaan, että Suomen historian nopein jälleenrakennus tapahtui kuitenkin jatkosodan alussa. Sitä mukaa, kun armeija sai vallattua alueita takaisin Neuvostoliitolta, olivat siviilit jo pyrkimässä takaisin entisille kotikonnuilleen. Karjalassa laitettiin muutamassa kuukaudessa pyörät pyörimään.

Waldhofin tehtaan koneet olivat kadonneet, kun suomalaiset valtasivat Käkisalmen takaisin 1941. SA-kuva.  

 

Juuso Waldenista oli tullut talvisodan jälkeen Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön toimitusjohtaja, kun hänen isäänsä kenraaliluutnantti Rudolf Waldenia tarvittiin ministeritehtäviin. Yhtiön päätoimipaikka oli siihen aikaan Myllykoskella, mutta talvisodan aikana Rudolf Walden ei ollut edes käväissyt tehtaallaan valtiollisten kiireidensä vuoksi.

Jatkosodan alettua, elokuun alussa 1941, perustettiin Päämajan sotilashallinto-osastolle kauppa- ja teollisuustoimisto, jonka johtoon nimettiin Enso Gutzeitin Enson tehtaan entinen johtaja kapteeni Ilmari Tamminen ja hänen avukseen toimistoupseerit ekonomi Juuso Walden ja ekonomi Erkki Roiha. Pian toimistoon liittyi myös sotilasvirkailija Väinö Voipio, joka oli siihen aikaan Keskon lakimies.

Vuorineuvos Juuso Waldenin elämäkerrassa (Readme 2021) olen kertonut, että Imatralla toimineen toimiston tehtäviin kuului 1) arvioida takaisinvallatulla alueella olleiden liikenne- ja teollisuuslaitosten kunto ja niiden uudelleen käynnistäminen, 2) käsitellä kaikkien takaisinvallatulle alueelle uudelleen perustettavien liike- ja teollisuuslaitosten siirtymistä koskevat kysymykset, 3) valvoa takaisinvallatulta alueelta saadun teollisuustarkoituksiin soveltuneen sotasaalismateriaalin keräämistä, varastoimista ja jakamista, ja 4) ohjata saatavissa olleen voiman, työvoiman ja materiaalin jakamista eri teollisuuslaitosten kesken niiden kiireellisyys- ja tärkeysjärjestys huomioiden.

Syksyn kuluessa toimiston vastuita lisättiin sähkölaitosasioilla. Marraskuussa Tamminen siirtyi reserviin ja Juuso Waldenista tuli toimiston päällikkö.

Toimiston onnistumisen edellytyksenä oli avainhenkilöiden vahva näkemys teollisuuden toiminnasta. Sotilaallista itsevarmuutta uhkuneen Suomen yhteyteen liitetyllä vallatulla sotilashallintoalueella oli ollut ennen talvisotaa reilut 450 erilaista teollisuuslaitosta, jotka olivat työllistäneet suoraan 25 000–27 000 työntekijää.

Esimerkiksi sulattoja ja muita metallinjalostusteollisuuden laitoksia oli ollut 16, konepajateollisuuden laitoksia 55, kivi-, savi-, lasi- ja turveteollisuuden laitoksia 33, kemian teollisuuden laitoksia 13, nahka- ja kumiteollisuuden laitoksia 9, paperiteollisuuden laitoksia 30 ja puuteollisuuden laitoksia 111 kappaletta.

Pääsääntöisesti kevyen teollisuuden tuotantolaitoksia oli saatu pelastettua suhteessa enemmän kuin raskaan teollisuuden laitoksia. Syy on selvä. Pienemmät koneet yms. oli ollut kaikessa kiireessä helpompi ottaa mukaan.

Teollisuuden tuotantokykyä oli leikattu rajusti. Esimerkiksi Enson tehtaiden kartonkitehdas oli tuhoutunut ja muitakin tehtaita oli yritetty polttaa. Osa Kuitu Oy:n koneista oli viety pois. Rouhialan voimalaitokselta oli viety kaksi generaattoria turbiineineen. Itä-Suomen Raakasokeritehtaan rakennukset olivat kärsineet vain pintavaurioita, mutta koneet oli viety pois. Laatokan Puu Oy:n tiilinen tehdasrakennusryhmä oli räjäytetty ja palanut maan tasalle. Karjalan Peruna Oy:n rakennukset olivat talvisodan aikana kärsineet vaurioita, mutta toisaalta venäläiset olivat kunnostaneet niitä. Koneet he olivat vieneet mennessään. Samoin Karjalan Myllyn rakennukset olivat kunnossa, mutta koneet oli viety pois.

Laatokan-Karjalassa Värtsilän tehtaiden yksi Martin-uuni oli käyttökunnossa. Läskelän tehtaiden paperitahdas oli pahoin vaurioitunut. Leppäkosken paperitehdas oli tuhoutunut jo talvisodassa, mutta venäläiset olivat tuoneet sinne koneet. Joensuun saha oli täysin tuhoutunut. Waldhofin metsäteollisuusyrityksen tehtaiden koneistot oli viety. Pitkärannassa oli saha poltettu.

Kuitu Oy:n toiminta käynnistettiin uudelleen 1942. SA-kuva.

 

Jääskessä toimineen Kuitu Oy:n tarina oli mielenkiintoinen. Yhtiölle valmistui Jääsken Järvenkylään tehtaat vuonna 1938. Se valmisti raiontekokuitua eli viskoosia. Yhtiön jouduttua jättämään koneensa Moskovan rauhan rajan taakse ajateltiin kaiken olevan ohi ja yhtiö ehti jättää jo konkurssihakemuksensa. Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön johtaja Rudolf Walden oli kuitenkin hereillä ja hän oli kummisetänä, kun Kuitu Oy:n seuraajaksi muodostettu Säteri Oy perusti uuden tuotantolaitoksen Valkeakoskelle.

Kun Suomen joukot valtasivat jatkosodan alussa Jääsken, alkuperäisen Kuitu Oy:n tehdaslaitokset kunnostettiin. Kuitu Oy toimi vanhalla nimellään vielä parisen vuotta 1942–1944.

Kun kohtuullinen määrä Karjalan evakkoja asettui sotien jälkeen Valkeakoskelle, paroni Wreden johtama Säteri tuntui heille luontevalta työpaikalta. Tästä kirjoitin muutaman hauskan tarinan varatuomari Pekka Kareen muistelmissa (2022).

Suorittamansa teollisuuslaitosten kartoituksen jälkeen syksyllä 1941 ja talvella 1942 Juuso Walden ja muut sotilashallintoviranomaiset kääntyivät teollisuuslaitosten entisten omistajien puoleen ja kehottivat heitä ryhtymään raivaus- ja korjaustoimiin. Yrittäjiä avustettiin muun muassa sähkövoiman saamisessa. 

Vuoden 1941 loppuun mennessä 72 teollisuuslaitosta oli aloittanut jo toimintansa ja korjauksia suoritettiin 64 teollisuuslaitoksessa. Katselmus oli tehty jo yli 200 teollisuuslaitoksessa. (Laatokka 10.2.1942)

Venäläiset sotavangit auttoivat kokoamaan Sortavalan Kirjapaino Oy:n laakapainokoneen, jolla painettiin Laatokka-lehteä. SA-kuva

 

Sortavalan Kirjapaino Oy, joka julkaisi Laatokka-nimistä sanomalehteä, oli siirtynyt talvisodan jälkeen Sortavalasta Joensuuhun ja jatkanut toimintaansa siellä. Lehden päätoimittajana jatkoi tässä Joensuun lyhyessä evakkovaiheessa Uki Nieminen.

Kun Sortavala vallattiin takaisin, lehden toimittaja seurasi suomalaisjoukkojen kannoilla kaupunkiin. Pian todettiin painokoneen tarttuneen vetäytyneiden venäläisten matkaan. Mutta uusi amerikkalaisvalmisteinen laakapainokone saatiin asennettua melko pian ja jo 10. helmikuuta 1942 lehden lukijoille saatettiin iloisesti ilmoittaa, että lehteä painettiin jälleen Sortavalassa. Venäläiset sotavangit auttoivat painokoneen asentamisessa ja puhdistivat koneesta viimeisiä ”matkatomuja”.

Siinä vaiheessa suurin ongelma oli puute lehden jakelijoista. Lehti kuitenkin vakuutti, että jakelijoita pyritään hankkimaan mahdollisimman pian lisää.

Ensimmäisen Sortavalassa painetun Laatokan etusivun uutisissa kerrottiin muun muassa presidentti Lauri Kristian Relanderin kuolleen alle 50-vuotiaana.

 

Päätoimittaja Uki Niemiselle Sortavalaan paluu oli varmasti juhlava kokemus. Lehden toimittaminen Sortavalassa, sen kotipaikkakunnalla, täytyi olla palkitsevaa. Nieminen toimi myös Suomen Yleisradion Sortavalan ohjelmalautakunnan jäsenä ja varakuuluttajana. Sortavalan Uimaseurassa hän toimi sihteerinä ja rahastonhoitajana ja olipa hän toiminut paikkakunnalla myös uimaopettajanakin.

Rintamalinja ei ollut kaukana, joten sen vuoksi vallatulla alueella sai olla aina varuillaan vihollisen mahdollisten hyökkäysten vuoksi. Ja muutenkin.

Jotenkin kohtuuttomalta tuntuvat ne tarinat, kun rintamalinjojen läheisyydessä tapahtui myös sotaan suoranaisesti kuulumattomia onnettomuuksia. Niin kuin marraskuussa 1942. Helsingin Sanomien uutinen ”Järkyttävä ylikäytäväonnettomuus Laatokan Karjalassa” kertoi 21.11.1942, kuinka Sortavalan kaupunginjohtaja Arvi Häyhä, Laatokan päätoimittaja Uki Nieminen ja sotilashallintoalueen päällikkö luutnantti Arthur Tenhunen sekä sotamies E. Kääriäinen olivat lähteneet aamulla Sortavalasta Salmiin asevelitalon vihkiäistilaisuuteen. Impilahden Ristiojalla auto tuli ylikäytävälle samaan aikaan matkustajajunan kanssa. Siinä syntynyt törmäys lennätti autoa 30 metriä. Auto muuttui rusinaksi ja taisi mennä kahteen osaan. Vain sotamies Kääriäinen selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta hänkin loukkaantui pahoin.

Selvää syytä onnettomuudelle ei ollut. On mahdollista, että marraskuisena aamuna auton ikkunat olivat niin huurussa, että autossa olijat eivät vain nähneet junan tuloa.

Helsingin Sanomat kertoi järkyttävästä onnettomuudesta 21.11.1942.

 

 

Juuso Walden tiesi liiankin hyvin, että sotatilan vallitessa tapahtui onnettomuuksia. Hänen pikkuveljensä Rudolf Rudi Walden oli kuollut tapaturmaisesti matkustaessaan rintamalta lomalle syksyllä 1941.

Kesäkuussa 1944 Juuso Walden menetti toisenkin veljensä. Veljessarjan nuorin eli Lauri taisteli Siiranmäessä komppanianpäällikkönä. Hän kaatui taistelun tiimellyksessä, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty.

Juuso toimi lyhyen aikaa Karhumäessä Piikki-rykmentin eli JR25:n talousupseerina ja huoltopäällikön sijaisena keväällä 1942 sen jälkeen, kun sotilashallinto-osaston kauppa- ja teollisuustoimisto oli lopettanut oman toimintansa ja siirtänyt loput tehtävänsä siviiliviranomaisille maaliskuun alusta lukien.

Melko pian Juuso palasi kuitenkin Imatralle. Hän toimi noin puolen vuoden ajan sotilashallinto-osaston sotasaalistarkastajana. Joulukuussa 1942 hän siirtyi takaisin siihen tehtävään, johon hänet oli jatkosodan alussa määrätty eli hän siirtyi Kouvolaan Pohjois-Kymenlaakson suojeluskuntapiirin esikuntaan liikennetoimiston päälliköksi. Tässä tehtävässä hän oli kotiuttamiseensa asti syksyllä 1944.

Kouvolassa toimiminen oli Juusolle mielekästä, sillä hän saattoi samalla pitää silmällä Myllykosken tehtaan toimintaa.

Myllykoski oli jo ennen sotia kehittynyt Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön pääpaikaksi, mutta Juuson toiminta sotavuosina Kouvolassa ja Imatralla vahvisti Myllykosken silloista asemaa yhtiön sisällä.

P.S. Lue ulkomaisten toimittajien syksyllä 1939 tekemästä vierailusta Antreaan täältä.

 

Toimittajavierailu Antreassa 1939

Ulkomaalaisia toimittajia tutustumassa raakasokeritehtaaseen Antreassa.
 Kuvan nainen muistuttaa amerikkalaistoimittaja Martha Gellhornia. SA-kuva.

 

Kun Itä-Suomen Raakasokeritehdas Oy perustettiin Antreaan vuonna 1937, sen toimitusjohtajaksi valittiin agronomi Paavo A. Viding. Hän pyrki edistämään sokerijuurikkaan kasvatusta tehtaan lähiseuduilla. Hänen puolisonsa Irja Viding toimi aktiivisesti paikallisessa Marttayhdistyksessä.

Antrea oli merkittävä rautateiden risteysasema. Sen kautta kulki junarata Viipurista Joensuuhun ja Vuoksenniskan radaksi kutsuttu osuus Antreasta Imatralle. Sokeritehtaan tuotteita saatiin siis kuljetettua junalla vaivattomasti Pietariin, Viipuriin ja Helsinkiin.

Vuoden 1939 alussa saatettiin todeta, että Antrean väkiluku oli kasvanut 8 600 asukkaaseen, kun seudun muissa maaseurakunnissa rekisteröitiin lähes järjestään asukasmäärän vähenemistä. Antrea oli väkiluvultaa Kirvun luokkaa ja hitusen Hiitolaa väkirikkaampi, kun taas Karjalan kruununa loisti tietenkin 83 000 asukkaan Viipuri.

Urheiluseura Antrean Esan 10-vuotisjuhlakilpailuissa 1936 hiihdettiin ja hypättiin mäkeä. Karjalan Urheilijoita edustanut Arvo Koskelainen voitti 20 kilometrin hiihdon ja hyppyrimäen kunkku oli Vuorisuo, jonka pisin hyppy kantoi 26 metriä.

Ensimmäisen Antrean hiihdon voitti Kaukolasta kotoisin ollut Eino Olkinuora vuonna 1937. Seuraavana vuonna 30 kilometriä pitkän kilpailun voittajaksi sujutteli Pekka Vanninen. Ja kolmannella kerralla vuonna 1939 oli Otto Kokkosen vuoro kerätä ykköspalkinnot.

Antreassa odotettiin innolla Helsingin vuoden 1940 olympialaisia. Helmikuun lopussa 1939 päättyneessä ennakkomerkinnässä 73 antrealaista merkkasi pääsylippuja SVUL:n Viipurin piirin jakamien koemerkintälomakkeiden kautta. (Karjala 12.3.1939)

Ei tullut niitä olympialaisia. Tuli sota.

 

P. A. Viding, pisin mies takana keskellä, oli vuonna 1943
 Suurtalkoot ry:n hallituksessa. Museovirasto: Olavi Aavikko.

Maailmansodan puhkeaminen ja Neuvostoliiton Suomelle esittämät vaatimukset syksyllä 1939 kiinnostivat kansainvälistä lehdistöä, jota saapui Helsinkiin suuret määrät. Sieltä heitä kuljetettiin ohjatuille retkille Viipuriin. Esimerkiksi 18. lokakuuta Viipurin apulaiskaupunginjohtaja Taavi Siltanen ja armeijakunnan komentaja Harald Öhquist tarjosivat Viipurin Teatteriravintolassa illallisen Dagens Nyheterin, Associated Pressin, Svenska Dagbladetin, Stockholms Tidningenin, Aftenpostenin ja Sydsvenska Dagbladetin toimittajille. Seuraavana päivänä toimittajia kuljetettiin Viipurin ympäristössä ja illalla he palasivat Helsinkiin. Stockholms Tidningenin toimittaja Karl Olof Hedström oli ollut myös Espanjan sisällissodassa, joten ainakin hänellä oli kokemusta sotatilanteessa työskentelystä. Vaikka Venäjä ei ollut vielä aloittanut hyökkäystään, raja-alueen karjalaisia oli evakuoitu pois uhkaavan sodan jaloista. Evakkojen rauhallisuus oli tehnyt Hedströmiin vaikutuksen. (Karjala 19.10.1939.)

 

Itä-Suomen Raakasokeritehdas oli valmistuessaan
 Suomen uudenaikaisin sokeritehdas. Museovirasto.

 

Norjalaisen Aftenpostenin toimittaja Torolv Kandahl vakuutti, että toimittajat olivat tulleet Suomeen todellisina Suomen ystävinä. Mitään erityisiä sensaatiojuttuja kukaan ei ollut metsästämässä, hän vakuutti. (Karjala 20.10.1939.)

Muutamaa päivää myöhemmin Viipurissa olivat uutisia metsästämässä italialaisten Corriere della Seran ja La Stampan toimittajat sekä brittien Helsingin lähetystön lehdistöattashea Ralph Hewins. (Karjala 24.10.1939.)

Ulkomaalaisille toimittajille esiteltiin Itä-Suomen
 Raakasokeritehdasta Antreassa ennen
 talvisodan alkamista. SA-kuva.

 

Yksi tunnetuimmista Suomessa sotakirjeenvaihtajana toimineista ulkomaalaisista toimittajista oli syksyn 1939 ja alkutalven Suomessa ollut amerikkalainen Martha Gellhorn, joka kirjoitti juttujaan Collieriin. SA-kuvista löysin sattumalta kuvan ulkomaalaisista toimittajista, joiden joukossa oli Gellhornin näköinen naistoimittaja. Yksi tuon vierailun kohteista oli Antreassa toiminut Itä-Suomen Raakasokeritehdas. Kuva on päivätty 22.11.1939, ja samalla päivämäärällä oli myös muita valokuvia, tosin joissakin saman sarjan kuvissa päivämääränä oli 28.11.1939. Näissä kuvissa ei SA-kuva-arkistossa ollut merkittynä kuvaajaa.

Gellhorn oli tunnettu toimittaja jo omilla avuillaan, siis jo ennen kuin hän meni vuoden 1940 lopulla naimisiin kirjailija Ernest Hemingwayn kanssa.

Ulkomaalaisia toimittajia sokeritehtaalla ennen talvisotaa. SA-kuva.

 

Ulkomaalaisia toimittajia kuljetettiin rintamalle myös sodan alettua. Kymmenen toimittajaa oli Viipurissa joulukuun alussa. Heidän toimeksiantajiaan olivat uutistoimisto United Press, uutistoimisto Associated Press, uutistoimisto Reuter, ranskalaiset Paris Soir ja Petit Parisien, tukholmalainen Socialdemokraten ja unkarilainen Pesty Hislop -lehti. Mukana oli myös Paramount-toimiston uutisvalokuvaaja Barlack. (Karjala 10.12.1939.)

Antrea vallattiin takaisin elokuun puolivälissä 1941.
 SA-kuva: Sotamies K. Kivi.

 

Antrea kuului niihin alueisiin, jotka jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan rauhansopimuksen perusteella.

Ennen jatkosodan alkamista 1941 Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin aluepäällikkö Reino Reiska sai 18.D:n komentajalta eversi Pajarilta tehtävän koota Tampereen seudun urheilijoista jääkärikomppania, jolle voitiin antaa nopeaa liikkuvuutta vaativia tehtäviä. Isoisäni Veikko Virtapohja oli tässä noin 150 miehen komppaniassa. Hyökkäysvaiheessa jääkärikomppania alistettiin JR27:lle. Ahola, Karjalaisen kannas, Ilmee ja Kirvu olivat paikkoja, joissa miehet vuodattivat hikeään ja vertaan. 

Eversti Pajarin joukot valloittivat Antrean takaisin. Silloin he pääsivät näkemään, kuinka puna-armeija oli kiinnittänyt sokeritehtaan seinään jättimäisen Stalinin kuvan.

Kun joukot saavuttivat Vuoksen, Armeijakunnasta tuli määräys, että Pajarin oli purettava jääkärikomppania organisaatioon kuulumattomana. 17. elokuuta 1941 sijoitettiin noin sata miestä uudelleen. Jääkärikomppania oli menettänyt kaatuneina ja haavoittuneina kolmasosan vahvuudestaan. 

Sokeritehtaan seinässä oli jättimäinen Stalinin kuva, kun suomalaiset
 ottivat Antrean haltuunsa elokuussa 1941. SA-kuva: Sotamies K. Kivi.

Historian harrastajille Antrea tuonee ensimmäisenä mieleen ”Antrean verkon”, joka löydettiin vuonna 1913. Peräti 10 000 vuotta vanha verkko nimettiin löytöpaikkansa mukaan. Se oli aikanaan ollut Ancylusjärven kalastajan saalistusväline.

Kun suomalaiset valtasivat sokeritehtaan takaisin, 
koneet olivat lähteneet venäläisten matkaan.
SA-kuva: Sotamies K. Kivi.