Keravalaisia suurmiehiä

Keravan Urheilijoiden historian kirjoittaminen on avannut sellaiset padot, että aivan hirvittää. Historian suurmiehet ovat marssineet yksi toisensa jälkeen vastaan. Otetaan nyt vaikka Väinö Felix Lindén, kalterijääkäristä armeijan ylilääkäriksi kohonnut kotiseutumies, joka aikanaan asui Keravan Hakalantiellä.

Hän teki Keravan Urheilijoille rahalahjoituksen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Piti vähän tutkia Lindénin taustoja tarkemmin.

Lindén piti vastaanottoaan Villa Helleborgissa, Keravan Aurinkomäellä. Siellä hänen luonaan kävivät usein sellaiset suomalaisen historian suurmiehet kuin Eino Leino ja Lauri Malmberg. Saattoi olla juuri Lindén, joka Helsingin Normaalilyseossa latinaa oppineena alkoi kutsua tätä iloista seuruetta nimellä Colleqium Keravaense. Jäsenten nimet vaikuttaisivat olevan puhdasta Leinoa: Eino Leino oli Muste, Väinö Lindén oli Myrkky ja suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg oli Miekka.

Iloinen seurue saattoi joskus kokoontua myös rautatien toisella puolella. Kirjailija-pappi Arvi Järventaus tuli Lapista mielikuvituksellisten lappalaistarinoidensa kanssa Keravalle papiksi vuonna 1923. Hän asettui Wanhaan Pappilaan, missä Leino ja Lindén myös vierailivat. Järventaus sulautui luontevasti tähän iloiseen seurapiiriin. Hänestä tuli Sana, tietenkin, koska hän oli pappi. Jostain syystä häntä kutsuttiin myös nimellä Rippi.

Keravan Wanha Pappila on yksi suomalaisen kulttuurin parhaiten piilotettuja suuria aarteita. Itse säveltäjämestari Jean Sibelius asui siellä keväällä 1899. Se oli hänen parasta luomiskauttaan.

Kun mietitään Keravan katuja ja teitä tallanneita suurmiehiä, ei pidä unohtaa Juho Kusti Paasikiveä, joka osti Jukolan tilan vuonna 1917 ja asui siellä kolmen vuosikymmenen ajan presidentiksi tuloonsa asti.

Kerava on vaalinut hienosti Paasikiven perintöään, on Paasikivenkatu ja on Paasikivenaukio. Ja on hieno pääpatsas. Ensi vuonna Paasikivi nousee taas esille, sillä marraskuussa 2020 tulee 150 vuotta hänen syntymästään.

Kirjaston kulmalla olevassa patsaassa Paasikiven pää on sijoitettu jonkinlaisen paasikiven päälle, joten ehkä tässä yhteydessä voisi puhua vain paasikiven patsaasta. Tai ehkä sittenkin Paasikiven patsaasta. Isolla alkukirjaimella on tässä vissi merkitys.

Siinä kadun toisella puolella on ainakin selvästi kokovartalopatsas. Se esittää Keravan Urheilijoiden kunniajäsentä, kaksinkertaista olympiavoittajaa Volmari Iso-Holloa. Patsaan syntytarina kertoo Keravan Urheilijoiden ja Keravan kaupungin vahvasta yhteistyöstä. Käytännössä seura keräsi, ja kerjäsi, rahat. Sitä keräystä oli suunnittelemassa yksi Keravan suurista pojista, Väinö J. Nurmimaa. Yhteistyön merkeissä kaupunki tarjosi patsaalle paraatipaikan. Patsas valmistui 25 vuotta sitten, vuonna 1994.

P.S. Internetistä löytyy Heikki Simolan kaksi vuotta sitten kirjoittama mainio artikkeli: Väinö Felix Lindén – Kalterijääkäristä Myrkyksi, Collegium Keravaensen seikkailuja. Se löytyy selaimen hakutoiminnoilla. Suosittelen!

J.K. Paasikivi – Keravan ensimmäinen pääministeri

J.K. Paasikivi osti Keravalta talon kesällä 1917. Anna-vaimo oli samaan aikaan Naantalin kylpylässä. Juho Kusti kirjoitti Annalle, että kauppasopimuskin on jo tehty tuosta Jukolan tilasta, joka oli aikanaan perustettu Ylikeravan Skogsterin rusthollin ja Alikeravan Inkilän maakirjatalon maille. Tulee mieleen entinen mies, joka osti hevosen rakkaan muorinsa rahoilla, kun tämä sattui olemaan poissa kotoa.

Mutta Juho kirjoitti Annalle, että tilaa oli katsomassa muun muassa Mauri Honkajuuri ja muitakin KOP:n herroja. He kyllä ostaisivat tilan, jos se ei Annaa miellyttäisi.

Tila sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien varrella. Maantie vei Porvooseen, ja rautatie Helsinkiin.

Paasikivi oli nuorempana toiminut Uuden Suomettaren toimittajana, joten hän kirjoitti suhteellisen paljon muistiinpanoja. Hän opiskeli aluksi venäjän kieltä ja opintojensa vuoksi hän oleskeli puolen vuoden ajan Novgorodissa. Siellä hän tutustui venäläiseen sielunmaisemaan.

Juho Kusti oivalsi, että varattoman nuorukaisen olisi hankittava hyvätuloinen ammatti, joten hän vaihtoi alaa ja lähti lakimiesuralle. Tämä johti hänet valtiokonttorin ylitirehtöörin virkaan vuonna 1903. Hän oli myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja ajoi agraaripoliitikkona torppariuudistusta. Yhteiskunnan etu vaati vähäosaisten olojen parantamista. Paasikivi kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta myös kunnalliselle tasolle. Valtiollisissa vaaleissa uudistus toteutui jo vuonna 1906, mutta kunnallisvaaleissa sama periaate saatiin läpi vasta 1917.

Veikko Leppäsen tekemä patsas paljastettiin Keravalla J.K. Paasikiven
syntymän 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1970. Taiteilija
oli itse kuollut vuoden 1969 lopulla.

Vuonna 1914 tapahtui suuria asioita. Juho Kusti siirtyi KOP:n palvelukseen, ensimmäisen maailmansota syttyi ja saman vuoden lopulla Paasikivestä tuli KOP:n pääjohtaja.

Nämä kaikki tiedot löytyvät Tuomo Polvisen kirjoittamasta teoksesta J.K. Paasikivi, valtiomiehen elämäntyö I, 1870–1918. Polvinen kertoo vuonna 1898 julkaistussa teoksessa, että hänen opettajansa historian professori Arvi Korhonen oli aikanaan kahdesti kieltäytynyt Paasikiven elämäkerran kirjoittamisesta. Näin suurtyö jäi professori Polviselle.

Paasikivi oli vanhasuomalainen ja isänmaallinen, mutta hän ei kannattanut vastakkainasettelua Venäjän Keisarikunnan kanssa. Talousmiehenä hän ymmärsi täydellisesti, mitä Pietarin markkinat Suomelle merkitsivät.

Vuonna 1917 Paasikivelle tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä valtionhoitajaksi, mutta asia jäi keskusteluihin. Sen sijaan on mielenkiintoista, että Svinhufvud lähetti Paasikiven Pohjoismaihin eli Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan tekemään propagandaa Suomen itsenäistymisen puolesta joulukuun alussa jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta. Paasikivellä oli siis hyvin arvostettu luottoasema politiikan sisäpiireissä suuriruhtinaskunnan viime vaiheissa.

Sisällissodan aika oli Paasikivelle ikävä kokemus. Hän ei voinut näyttäytyä punaisessa Helsingissä, eikä hän voinut mennä kotiin Keravalle. Hänet olisi lynkattu KOP:n pääjohtajana, kuten  monelle KOP:n konttorinjohtajalle kävi. Niinpä hän piileskeli ystäviensä luona kuin karkuri tai pahantekijä.

Paasikivi olikin erittäin poliittinen henkilö. Hänestä tuli ensimmäinen keravalainen pääministeri 100 vuotta sitten, 27. toukokuuta 1918. Hän kuului siihen joukkoon, jotka kannattivat monarkiaa. Muutaman kuukauden ajan näytti siltä, että Suomesta olisi tullut kuningaskunta.

Nyt, kun olen lukenut Polvisen ensimmäistä nidettä Paasikivestä, huomaan hämmästyväni, kuinka suurissa saappaissa J.K. Paasikivi oli jo Suomen suuriruhtinaskunnan loppuaikoina ja Suomen itsenäistymisprosessissa.

Paasikivi ei ollut sotasankari, vaikka hänet muistetaan kiukkuisena ja äkkipikaisena miehenä. Hän oli oikeasti rauhantekijä. Kun presidentti Mannerheimin terveys petti, tehtiin venäläistä mentaliteettia ymmärtävästä Paasikivestä presidentti.