Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aamulenkki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aamulenkki. Näytä kaikki tekstit

30.7.2024

Aamulenkki nro 305 Unohdettu maratonsankari Lauri Halonen

Suomi menestyi sata vuotta sitten Pariisin olympiakisoissa 1924 niin hyvin, että silloin laskettiin vain kultamitaleita. Suomelle 14, siis nel-jä-tois-ta, kultamitalia! Vain Yhdysvallat menestyi paremmin. Muita mitaleita tuli Suomelle niin paljon, että laskuissa ei tahtonut suurinkaan asiantuntija pysyä, pistesijoista puhumattakaan. Niinpä Pariisin 1924 kisojen loiston päivinä suomalaisten urheilumainetta oli rakentamassa moni unohdettu urheilusuuruus.

Lauri Halonen oli TUL:n kestävimpiä juoksijoita.
Kuva on julkaistu Arbetarbladetissa 1921. 


Yksi sellainen oli Lauri Halonen, kirjaltaja Oskar Halosen poika Kuopiosta. Perheen pää Oskar Halonen tunnettiin hiljaisena ja rauhallisena miehenä, joka kuittasi muiden mieltä kuohuttaneet asiat toteamalla ”niin vainennii”. Hän työskenteli Savon Sanomien latomossa. Laittoi muiden tekemiä juttuja lehteen. Ja jos sattui käymään niin, että lehden varsinaisilla toimittajilla oli ollut joku tärkeä edustustilaisuus eivätkä he pystyneet itse kirjoittamaan juttujaan, Oskari saksi sivuille sopivaksi katsomiaan juttuja pääkaupungin lehdistä. Se oli yleisenä tapana siihen aikaan. Tieto oli tarkoitettu jaettavaksi.

Oskar Halonen oli toiminut kirjaltajana jo Kuopiossa ilmestyneessä Tapiossa 1880-luvulla. Sittemmin hän työskenteli Kuopion pataljoonan soittokunnassa kolmisen vuotta, kunnes palasi kirjaltajaksi työskennellen lehtilatomoissa Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. 

Oskar Halonen meni naimisiin Frimanin sukuun kuluneen kangasalalaisen Hilma Frimanin kanssa ja perheeseen syntyivät Oskari, Helly ja Lauri. Lapset olivat vielä kovin pieniä, kun heidän Hilma-äitinsä kuoli vuonna 1896, Laurikin vain parivuotias. 

Yksinhuoltajaksi jäänyt Oskar Halonen palasi takaisin rakkaaseen Kuopioon. Kotikulmillaan ”Oka” Halonen toimi ensin latojana Kuopion Uudessa Kirjapainossa, missä tehtiin Juhani ja Pekka Ahon toimittamaa Uutta Kuvalehteä ja Pekka Brofeldtin, toisin sanoen samaisen Pekka Ahon, päätoimittamaa Uutta Savoa.

Vuonna 1902 Oskar Halonen vaihtoi K. F. Malmströmin kirjapainoon. Malmström oli faktori, joka perusti Pohjois-Savo-nimisen nuorsuomalaisen sanomalehden, pitäen kirjapainoväkensä, mm. Oskar Halosen, leivässä. Kun Kuopiossa perustettiin Maalaisliiton sanomaa julistamaan uusi sanomalehtiosuuskunta Savon Sanomat vuonna 1907, sen painopaikaksi valikoitui K. F. Malmströmin kirjapaino. Kenties osana tarjouskilpailua Malmström lakkautti Pohjois-Savon. Yhtä kaikki, Oskar Halonen oli latomassa jo Savon Sanomien näytenumeroita vuoden 1907 lopulla. Seuraavana vuonna kirjapainon nimeksi vaihtui Oy Kirjapaino Sanan Valta, jonka palveluksessa Oka työskenteli pitkään ja kohosi 1920-luvulla Kuopion Kirjatyöntekijäin yhdistyksen puheenjohtajaksi.

 

Vaikea äitipuoli

Yksinhuoltajaksi jääneen Oka Halosen taloutta tuli hoitamaan Eva Hirvonen mukanaan ensimmäinen poikansa. Eva oli Oskar Halosen Helly-tyttären kokemuksen mukaan äkäinen ja kova komentamaan. Silti Eva kohosi leipäsuden asemasta Oskarin puolisoksi ja synnytti hänelle neljä poika ja kaksi tytärtä.

Oskar Halosen vanhin poika ensimmäisestä avioliitosta oli Oskari Halonen, jolla oli ilmeisesti isänsä peruja niin paljon musikaalisuutta, että hän toimi suurimman osan elämästään Helsingin sotilassoittokunnassa. Urakehitys vei hänet Suomenlinnaan esikuntavääpeliksi.

Oskar Halosen vanhin tytär Helly meni kirjapaino-oppiin ja suuntautui isänsä vanavedessä kirjapainoalalle, käsinlatojaksi. Helly meni sittemmin naimisiin rautatieläisenä leipänsä tienanneen Tetu Sorjosen kanssa. Tetu urheili Kouvolan Urheilijoissa ja kävi sen verran Kuopiossakin voimailemassa, että kaappasi Hellyn mukaansa Kouvolaan. 

Myös Hellyn velipuolet hakeutuivat isänsä vanavedessä samalle alalle, latomotyöntekijöiksi.


Hannes, Viljam ja Tatu Kolehmainen Helsingissä noin vuonna 1907.
Museovirasto.


 

Kolehmaisen veljekset

Kuopiossa asusti vuonna 1895 leskeksi jäänyt Sohvi Kolehmainen, jolla oli neljä poikaa ja tytär. Tatu, Viljam ja Hannes innostuivat hiihtämisestä ja juoksemisesta 1900-luvun alkuvuosina. Neljäs veljeksistä oli nimeltään Kalle. Hän syntyi vuonna 1894 eli samana vuonna kuin Halosen Lauri. On mahdollista, että Lauri ja Kalle olivat leikkikavereita jo pienestä pitäen.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Halosen lapset tutustuivat Kolehmaisen Sohvin liikkuvaisten poikien kanssa. Kuopio oli 1900-luvun alussa vielä suhteellisen pieni kaupunki. Kolehmaisen pojat olivat Hellyn kokemuksen mukaan niin ilkeitä tytöille, että hän ei mielellään mennyt heidän kotinsa lähettyville.

Lauri sen sijaan sai innoitusta Kolehmaisen veljesten juoksuharrastuksesta ja ryhtyi itsekin juoksemaan. Vanhemmat Kolehmaisen veljekset olivat juoksijoina jo ikänsäkin puolesta eri sarjassa kuin Hannesta viisi vuotta nuoremmat Kalle ja Lauri, joten ”pikku pojat” löysivät toisistaan kirittäjät. 

Helsinkiin muutettuaan Lauri Halonen liittyi ensin Koiton Visaan. Kesällä 1914 urheilun asiantuntijat seurasivat silmä kovana, kun Kalle Kolehmainen ja Lauri Halonen kirmasivat muilta karkuun viiden mailin kansallisessa kilpailussa Helsingissä. Kalle oli viisi sekuntia parempi. Hänelle povattiin suurta tulevaisuutta.

Mutta samana syksynä Kalle Kolehmainen koki vakavan onnettomuuden. Hän oli Kuopiossa metsällä, kiipesi aidan yli, haulikko laukesi ja oikea käsi vaurioitui. Siitä huolimatta Kalle Kolehmainen jatkoi urheilemista ja vaihtoi isoveljensä Tatun ohjeiden mukaan todelliseen suurseuraan Helsingin Kisa-Veikkoihin.

Mutta Kalle ei pystynyt enää samanlaiseen vauhtiin kuin aikaisemmin.

Sen sijaan Lauri Halosen kehitys jatkui. Myös hän vaihtoi suurseuraan, Helsingin Kisa-Veikkojen kiivaimpaan haastajaan Helsingin Jyryyn. Syksyllä 1916 hän säväytti Turun Riennon kilpailuissa voittamalla 40 200 metriä pitkän ”lyhyen maratonin” ylivoimaisesti ajalla, jota paremmin oli kotimaan kamaralla juossut vain Tatu Kolehmainen neljä vuotta aikaisemmin. Kesällä 1917 Lauri Halonen saavutti 25 kilometrillä Suomen mestaruuden. Samana syksynä hän voitti Viipurin Pontevan kilpailuissa täyden maratonin. Hänestä oli tullut luotettava huipputason maratoonari.



Lauri Halonen, Koiton Visa 1914.


 

Halosesta maratontähti

Kun Jyryn urheilijoista muodostettiin sisällissodassa vuonna 1918 punakaartin maineikkain komppania, Lauri oli mukana. Taisteluissa hän haavoittui saatuaan luodin jalkaansa. Hän oli myöhemmin sitä mieltä, että luoti olisi tullut omien suunnalta.

Helsingin Jyry oli niitä seuroja, jotka erotettiin syksyllä 1918 Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta. Siitä tuli sitten tammikuussa 1919 perustetun Työväen Urheiluliiton vahva tukipilari. Ja Laurista tuli TUL:n parhaita juoksijoita. Hän halusi kuitenkin mukaan Antwerpenin olympialaisiin, mutta TUL kielsi työläisurheilijoita osallistumasta porvareiden olympialaisiin. Se oli Laurille vaikea paikka, olihan hänen ihailemansa Hannes Kolehmainen tulossa Amerikasta edustamaan Suomea. Myös Lauri halusi mukaan.

Mutta siirtyminen TUL:n seurasta SVUL:n seuraan ei ollut mikään yksinkertainen juttu. Työväen aatteen omaksuneet velipuolet lähettivät Kuopiosta rasvatun köyden Laurille saatesanoilla: mene ennen siihen kuin porvariseuraan.

Lauri muutti suunnitelmiaan ja juoksi vielä muutaman vuoden työläisseura Jyryssä. Syksyllä 1920 Hannes Kolehmainen kilpaili kahdesti TUL:n kilpailuissa, Helsingissä ja Kotkassa, voittaen molemmilla kerroilla 20 kilometrin kilpailun. Lauri Halonen voitti samoissa Helsingin Jyryn kilpailuissa maratonjuoksun.

Seuraavana vuonna Lauri Halonen lähetettiin Pragiin eli Prahaan ensimmäisiin työläisolympialaisiin. Se oli Työväen Urheiluliiton propagandamatka, jolla haluttiin osoittaa parhaille työläisurheilijoille, että heidän ei tarvitse vaihtaa liittoa voidakseen kilpailla maailman parhaiden kanssa.

Siitä reissusta tuli pettymys ainakin suomalaisille urheilijoille. Yleisurheilukilpailujen järjestelyt olivat kyläkilpailujen tasoa. Suomalaiset kilpailivat Prahassa lähinnä toisiaan vastaan ja ihmettelivät, miksi muut olivat niin huonoja tai eivät välittäneet voittamisesta. Lauri tuli palkintosijoille 5000 ja 10 000 metrillä. Paluumatkalla Berliinissä oli uudet kilpailut, ikään kuin maaottelu Berliini vastaan TUL. Jälleen Lauri keräsi kapsäkkiinsä palkinnot samoilta matkoilta kuin Prahasta.

Kun Pariisin vuoden 1924 olympiakisat lähestyivät, alkoi olympiamaraton taas poltella Laurin mieltä. Nyt hän piti päänsä. Päästäkseen mukaan olympialaisiin hän vaihtoi Jyrystä Helsingin Kisa-Veikkoihin. Samalla hänestä tuli SVUL:n urheilija. Tie olympialaisiin olisi auki, jos Lauri onnistuisi katsastuksissa.

Hyvin kävi. Lauri Halonen valittiin Pariisin olympiajoukkueeseen. Pariisin olympiamaratonilla Lauri Halonen pääsi vihdoin samalle viivalle Tukholman ja Antwerpenin olympialaisten sankarin Hannes Kolehmaisen kanssa.

Maraton juostiin Pariisissa kovassa helteessä. Albin Stenroos kesti hellettä parhaiten ja karkasi ylivoimaiseen voittoon. Lauri Halonen oli toiseksi paras suomalainen sijoittuen neljänneksi. Se oli sellaista aikaa, jolloin pistesijoilla ei ollut Suomessa juuri mitään vaihtoarvoa. Vähiten arvoa oli kuitenkin Hanneksen suorituksella. Hän joutui keskeyttämään.


Lauri Halonen voitti useita maratonkilpailuja.
Kuva on Työväen Urheilulehdestä vuodelta 1919.

 

Kuopion Urheilu-Veikkoihin

Lauri Halonen siirtyi Helsingin Kisa-Veikoista Kuopion Urheilu-Veikkoihin ja juoksi Pariisin olympiavuoden jälkeen vielä muutaman vuoden kansallisella tasolla keräten vaikuttavan palkintokokoelman.

Laurin isä ”Oka” Halonen työskenteli latojana Savon Sanomien latomossa kuolemaansa eli vuoteen 1930 saakka.

Laurin velipuolista tuli niin kovia kommunisteja, että he kuuntelivat huumaantuneina idästä tulleita houkutuksia työläisten paratiisista. Ilmeisesti isänsä kuoleman jälkeen 1930-luvun alussa kaksi tai kolme velipuolta lähti Neuvostoliittoon ja ryhtyi Petroskoissa konelatojiksi, isältään perittyyn ammattiin.

Paratiisiunelma oli saattanut haihtua jo siinä vaiheessa, kun Stalin aloitti puhdistukset. Halosen pojistakin jäi sukulaisille vain epämääräinen tieto… ”heidät on viety”.

5.6.2024

Aamulenkki nro 302 Selvitysmies Lauri Tarasti

Toukokuussa ilmestyi yhdessä ministeri Lauri Tarastin kanssa kirjoittamani urheilutietokirja ”Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä” (Readme 2024). Tarasti on tehnyt urheilussa ainutlaatuisen uran, joka alkoi Eläintarhan pikajuoksukilpailuista. Hän on pikajuoksun Suomen mestari niin nuorten kuin miesten viestijuoksussa. Seura oli Helsingin Kisa-Veikot.

Lauri Tarasti – Kalle Virtapohja: Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä.

 

Ne olivat nostalgisia vuosia. HKV oli niin keskeinen tekijä suomalaisessa yleisurheilussa, että seura nauttii siitä 1960-luvulla sementoidusta mahtimaineestaan tänäkin päivänä.


Vuosi 1959: Nuorten SM-kilpailut Tampereen Ratinassa. Lauri Tarasti istuu vasemmalla.


Vuosi 1959: HKV:n nuorten Suomen mestarit. Lauri Tarastilla on numero 320. 



Yksi maineen peruspilareista oli Maailmankisat. Kun kisa järjestettiin ensimmäisen kerran seuran 50-vuotisjuhlavuoden merkeissä vuonna 1959, Lauri Tarasti oli tuulimittarin lukijana. Vähitellen hänen roolinsa kasvoi. Muutaman vuoden kuluttua hän oli jo hyvin keskeisessä asemassa järjestelyissä ja pääsihteerinäkin.

Vuonna 1978 Maailmankisojen kiinnostavin juoksija oli kenialainen Henry Rono, joka oli aiemmin samana vuonna juossut neljä maailmanennätystä 81 päivän aikana. Maailmankisoissa hän otti vähän rauhallisemman tahdin voittaen kuitenkin 3 000 metrin estejuoksun. Lauri Tarasti jakoi palkinnot.


Vuosi 1978: Lauri Tarasti ojentaa palkinnot Henry Ronolle. 

 

Seuraavana vuonna Helsingissä järjestettiin Kalevan kisat. Tarasti toimi järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen käytiin pyytämässä Kalevan kisojen suojelijaksi, ja kisat onnistuivat hyvin.

Lauri Tarasti teki niin vakuuttavaa työtä, että kilpailevan seuran Viipurin Urheilijoiden puheenjohtaja Nisse Hagman esitti, että Tarastista tulisi yleisurheilun ensimmäisten maailmanmestaruuskisojen pääsihteeri. Näin tapahtui. Kekkonen käytiin taas pyytämässä kisojen suojelijaksi. Järjestelyt etenivät mallikkaasti ja vuoden 1983 MM-kisoista tuli ikimuistoiset kisat.

Samalla alkoi myös Lauri Tarastin neljä vuosikymmentä kestänyt ura kansainvälisessä urheilussa. Siitä kerromme kirjassa ”Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä”.


Vuosi 1980: Lauri Tarasti (vas.), Rolf Haikkola, Carl-Olaf Homén ja Nisse Hagman pyytävät tasavallan presidentti Urho Kekkosen yleisurheilun ensimmäisten MM-kisojen suojelijaksi.

 

En ala kerrata kirjan sisältöä sen kummemmin, mutta tässä kannattaa kuitenkin mainita, että Tarasti on tullut kotimaassa tunnetuksi kansakunnan puolivirallisena selvitysmiehenä. Hän on tehnyt kaikkiaan 22 selvitystä virkatehtäviensä ulkopuolella. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa, että niistä vain kuusi liittyy urheiluun:

·      2001 Dopingselvitysryhmän raportti.

·      2006 Opetusministeriön organisaation toimivuutta koskeva selvitys.

·      2011 Vaalivirheet Kansainvälisessä yleisurheiluliitoossa (IAAF).

·      2012 Selvitys huippu-urheiluyksikön sijoittamisesta olympiakomiteaan.

·      2014 Selvitys urheilun eettisten kysymysten hallinnoinnista Suomessa.

·      2020 Huippu-urheilulain tarpeellisuudesta.

Kysyin Lauri Tarastilta syytä siihen, miksi hänelle on langennut tällainen lähes virallisen selvitysmiehen rooli. Hän perusteli, että hän on ollut ehdottoman puolueeton. Sen vuoksi häntä on haluttu käyttää vaativimmissakin tehtävissä.

Itselleni tuli mieleen kirjaprojektin aikana toinenkin selitys. Lauri on erittäin hyvä projektinvetäjä. Kirjaa tehdessämme sovimme yhdessä aikataulut, ja sen jälkeen kalenteri ohjasi tekemistä. Sellainen työskentely on tuloksellista.

 

Lauri Tarasti halusi kertoa kirjassa myös muutamista ajankohtaisista esityksistään. Hän on ehdottanut Wadalle sääntömuutoksia liittyen valmentajien vastuuseen ja alaikäisten rankaisemiseen.

Lisäksi hän on tehnyt Olympiakomitealle ehdotuksen liikunnan yhteistyöfoorumin perustamisesta. Tavoitteena olisi vahvistaa liikuntajärjestöjen toimintaa yhteisten etujen valvomisessa. Lisäksi tarkoitus olisi kehittää Olympiakomitean toimintaa liikunnan keskusjärjestönä luomalla yhteistoimintaa yksityisten ja kolmannen sektorin tahojen kanssa. Käytännössä foorumista tulisi Tarastin suunnitelman mukaan Olympiakomitean työkassara. Toivon vilpittömästi, että Olympiakomitea näkee Tarastin ehdotuksen oikeassa valossa. Kansa on saatava liikkumaan. Sen tavoitteen edessä kannattaa kääntää jokainen kivi.

 

Lauri Tarasti on ollut vahvasti mukana mm. Liikuntatieteellisen seuran toiminnassa ja vastaavassa kansainvälisessä katto-organisaatiossa, ICSSPE:ssä.

Hän on antanut aikaansa myös Urheiluoikeuden yhdistyksen toimintaan. Muutama vuosi sitten hän perusti Lauri Tarastin urheiluoikeuden palkinnon ja on rahoittanut toistaiseksi neljä kertaa jaetun palkinnon. Viimeksi palkittiin Olli Rauste.

Uskon, että Lauri Tarastin kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta monenlaisille lukijoille. Kirja löytyy kirjakaupoista kautta maan. Jos se ei ole hyllyssä, kirjakauppias voi tilata kirjan Kirjavälityksen eli nykyisen Storia Oy:n kautta. 

19.2.2024

Aamulenkki nro 294 Pururatojen arvoitus

 

Zatopekin pururatajuttu lähtee kysymyksellä, johon juttu
 ei anna aivan lopullista vastausta.

Ranskankielisissä maissa ilmestyvä Zatopek-urheilulehti kirjoitti uusimmassa numerossaan pururadoista ”Les pistes finlandaises”. Olin oululaisen urheilutoimittaja Matti Hannuksen ja Valkeakosken kaupungin markkinointipäällikön Petri Ahosen kanssa asiantuntijaryhmässä, joka auttoi toimittaja Alain Coltieria jutun teossa. 

Zatopek on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä tilattava urheilulehti, jonka toimitus on Brysselissä. Lehteä luetaan Belgian lisäksi Ranskassa ja Luxemburgissa. Lehden 25.000 kappaleen painos menee lukijoille käytännössä tilausten perusteella.

Alain Coltier on minun ikäinen urheilutoimittaja, joka juoksi jo 15-vuotiaana 1000 metriä aikaan 2.38. Hänellä on hienoja muistoja muun muassa yhteisistä lenkeistä Melbournen olympiakisojen (1956) maratonjuoksun olympiavoittajan Alain Mimounin kanssa. Alainille, niin kuin niin monelle junioritähdelle, tuli kuitenkin erilaisia vaivoja. Matkustaminen, valokuvaus ja punk tulivat sitten vähitellen juoksemisen tilalle, joten juniorivuosien lupaukset jäivät lunastamatta.

Minä juoksin samana kesänä, jolloin Alain tempaisi tilastojen kärkiaikansa, 800 metriä 2.14, joten en olisi pärjännyt Alainille millään tavalla. Paransin seuraavana vuonna aikani 2.04:ään Keravan keskusurheilukentällä järjestetyissä suurissa kilpailuissa, joissa annettiin viimeisiä näyttöjä Prahan EM-kisoihin. Muistan vieläkin, miltä tuntui olla samaan aikaan pukukopissa sen ajan suurimpien tähtien kuten Ismo Toukosen kanssa. Hän antoi hyvän näytön kunnostaan, ja juoksi Prahassa EM-pronssille 3.000 metrin esteissä. 

Nykyään asun saman kentän laidalla – tosin kenttä on siirretty pois ydinkeskustasta ja kesäisin tilalla on vilvoittava kahluuallas.

Pururatajuttu on yksi Zatopekin kansijutuista.


Alain Coltierin kirjoittamassa jutussa pururatojen innovaatio kohdentuu, ilman lopullista keksijän nimeä, Valkeakoskelle, siihen yhteistyöhön, jota viimeinen patruuna Juuso Walden ja Kurkijoelta evakkoina Valkeakoskelle siirtyneet karjalaiset ja heidän joukossaan erityisesti hiihtokuningas Veikko Hakulinen 1950-luvun alussa tekivät. Mutta lopullista vastausta ongelmaan ei löytynyt, joten jutun otsikkona on kysymys ”Kuka keksi pururadat?”

Minusta on yllättävää, että ranskalaisella kielialueella puhutaan "suomalaisista maastopoluista". Pitäisiköhän meidän ottaa kunnolla kiinni tästä innovaatiosta ennen kuin ruotsalaiset ilmoittavat, että kyse onkin ”ruotsalaisista poluista”?

Hallitusohjelman Suomi liikkeelle -ohjelman hengessä voisi olla paikallaan selvittää pururatojen kunto, käyttöaste ja tarinat. Mahtaisiko opetus- ja kulttuuriministeriöllä olla kiinnostusta tällaiseen selvitystyöhön?


Zatopekin sisällysluettelossa pururatajuttu on
historiajuttuna alkaen sivulta 22.


 

Pariisin olympiakisojen 2024 lähestyessä voimme odottaa, että ranskalaisella kielialueella herää muutakin kiinnostusta suomalaisuutta kohtaan kuin pururadat, sillä Pariisin olympiakisat 1924 olivat Paavo Nurmen viiden olympiakultamitalin kisat. Tänä vuonna, jos koska, suomalaisuus on ”in” Pariisissa.

Miten se kiinnostus suomalaisuutta kohtaan voisi tulla esiin? Ainakin Alain Coltier on suuri Aki Kaurismäen elokuvien ystävä, joten siinä on ainakin yksi vinkki. Ja nyt kun meille on valittu ranskan kielen taitoinen tasavallan presidentti ensimmäisen kerran sitten Mannerheimin, ainakin minä seuraan mielenkiinnolla, mitä uutta länsirintamalta vuoden mittaan kuuluu.

 

14.3.2022

Yleisradion arkistossa

Olen kirjoittanut viime vuosina useita arkistojuttuja. Viimeksi kirjoitin Yleisradion arkistosta Tiedonhallinnan ja arkistoinnin erikoislehti Failiin. Lehden tämän vuoden ensimmäinen numero, jonka kanteen tuli aikanaan koko kansan rakastaman Teija Sopasen valokuva, on tällä hetkellä painossa.

Arkisto-sana viittaa paikkaan, missä paperiarkit ovat järjestyksessä. Sanan etymologia juontaa vanhasta kreikasta ja latinasta. Kreikassa sana on tarkoittanut hallitusta ja julkista hallintorakennusta, kaupungintaloa. Sanalla on ollut myös järjestykseen ja historiaan viittaavia merkityksiä. Verbi arkhein tarkoitti olla ensimmäinen. 

Paremman kuvan sanan merkityksestä saa sen antonyymin, vastakohdan, kautta. Järjestyksen vastakohta on anarkia.

 

Teija Sopanen (Faili 1/2022)

 

Arkistojen maailma on kiehtova. Voin sanoa tämän työskenneltyäni tietokirjailijana useissa erilaisissa arkistoissa tietoa etsien ja kirjoitettuani muiden kirjoitustöideni ohella useita arkistojuttuja Failiin arkistojen käyttäjän näkökulmasta.

Tässä on listaus niistä arkistoista, joista olen kirjoittanut. Sarja alkoi Orimattilan UKK-arkistosta, jonne Tampereelta löytyneet UKK:n kirjeet toimitettiin:

 

·      Kalle Kaiharin ja UKK:n kirjeet, Faili 1/2020

·      Urheiluarkisto, Faili 3/2020

·      Helsingin kaupunginarkisto, Faili 4/2020.

·      UPM:n arkiston Juuso Waldenin aineistot, Faili 1/2021

·      Meurmanien yksityisarkisto, Faili 2/2021

·      Yleisradion arkisto, Faili 1/2022

 

Yleisradion arkisto on monipuolinen liikkuvan kuvan, äänen ja kirjallisen aineiston tallentaja. Eikä sovi unohtaa Yleisradion arkiston mittavaa valokuvakokoelmaakaan. Failin juttua varten sain käyttööni valokuvia muun muassa sota-ajan ankeina aikoina filmitähdeksi nousseesta Helena Karasta ja keravalaisesta opettajasta Kauko Saarentauksesta, josta tuli yksi television alkuaikojen tunnetuimmista uutistenlukijoista. Ja lehden kanteen saatiin valokuva kaikkien aikojen kuuluttajasta Teija Sopasesta.

 

 

 

Lauri "Tahko" Pihkala oli innokas valokuvaaja.

 

Yleisradion arkistosta sain arvokasta apua kirjoittaessani huhtikuun puolen välin tienoilla ilmestyvän Lauri ”Tahko” Pihkalan elämäkerran. Hän oli radiourheilun pioneeri, joka luki ensimmäisen radioidun olympialähetyksen Amsterdamin olympiakisoista vuonna 1928.

Kun varhaisissa uutisfilmeissä haluttiin kertoa urheilusta, oli Tahko Pihkala ikoninen hahmo lukuisissa uutisvälähdyksissä näkyvissä. Mutta palaan hänen tarinaansa toisella kertaa.



JA LOPUKSI: Tämä poikkeuksellinen "arkistopäivä" sai hienoa jatkoa, kun illalla avasin sähköpostini. Suomen Kuvalehti oli julkaissut juttuni Kansallisarkiston tekoälyhankkeesta. En odottanut näin nopeaa toimintaa. Positiivinen yllätys!





19.1.2022

Menneisyyden jäljillä – ja podcastin aiheena Juuso Walden

Pääsin vierailemaan Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksossa #52, joka perustui syksyllä vuorineuvos Juuso Waldenista kirjoittamaani urheilupainotteiseen kirjaan Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021). Koska en ole aikaisemmin esiintynyt podcastissa, kerron vähän kokemuksiani ja tunnelmiani.

 


 Ensiksi kerron kuitenkin Menneisyyden jäljillä -podcastista, joka on parhaita podcasteja, joita tiedän. Maisteri Lotta Vuorio on aina paneutunut aiheeseensa ja antaa tilaa vieraalleen. Jaksot vangitsevat kuulijan, kun Lotta kuljettaa keskustelua niin taitavasti.

Olen kuunnellut napit korvilla lähes kaikki Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksot. Kaikki aiheet eivät tosin ole olleet aivan suurimman kiinnostukseni kohteita, mutta hyvää keskustelua on aina mukava kuunnella.

Lotta Vuorio on tutkinut itse englantilaista 1800-luvun liikuntaa kokemuksellisuuden näkökulmasta, jos olen oikein ymmärtänyt. Siinä on kyllä haastetta.

Lotta ei vain tyydy tekemään podcasteja, vaan hän myös markkinoi jaksoja sosiaalisessa mediassa. Kun Menneisyyden jäljillä on itsenäinen podcast, kuulijoiden ei ole helppo löytää sen äärelle. Sen vuoksi sosiaalisen media tarjoaa erinomaisen kanavan markkinointiin ja tiedon jakamiseen.

Jos minä jakaisin tieteen popularisoinnista palkintoja, nostaisin Menneisyyden jäljillä -podcastin podiumille.

Ja mainitaan lisäksi sportti. Sen lisäksi, että Lotta Vuorio valmistelee Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa väitöskirjaansa, hänellä on mielenkiintoinen harrastus. Hän on jalkapalloerotuomari, joka on toiminut myös kansainvälisissä peleissä.

 

Lotta Vuorio – menneisyyden jäljillä.



Entä miltä tuntui osallistua podcastiin, jossa aiheena on oma kirjani? Kuulun siihen kirjailijoiden koulukuntaan, joka varoo puhumasta tulevista kirjoistaan. Kyllä, kyllä, ymmärrän toki, että kirjoja pitäisi markkinoida jo ennalta. Mutta on niin paljon helpompi puhua, kun kirja on valmis.

Toisaalta olen varmaan aika rasittava lähipiirilleni, kun paneudun johonkin aiheeseen. On aikoja, jolloin voisin puhua tekeillä olevasta kirja-aiheestani loputtomiin. Arkistoista nousee tämän tästä esiin niin uskomattoman hienoja tarinoita!

Paras hetki kirjasta puhumiseen on ehdottomasti se, kun kirja on valmistunut ja julkistettu. Jos silloin pääsee puhumaan omasta aiheestaan, mikään ei tunnu palkitsevammalta. Sen vuoksi oli hienoa vierailla Menneisyyden jäljillä -podcastissa.

Olen tekemässä myös omaa urheiluhistoriallista podcastia, jonka tekemisessä olen saanut Lotta Vuoriolta arvokkaita neuvoja. Ajatuksena on jakaa niitä hienoja tarinoita, joista olen kirjoittanut kirjoissani.

Sovimme Lotan kanssa myös kirja-arvonnasta. Jos kuuntelet Menneisyyden jäljillä -podcastin jakson Juuso Waldenista, saat sen lopussa tietoa osallistumisesta arvontaan, tai voit osallistua arvontaan Menneisyyden jäljillä Facebook-sivulla tästä linkistä.

Ai miltä se Menneisyyden jäljillä -podcast kuulostaa? Voit kuunnella jakson #52 Juuso Waldenista tästä linkistä.

 


Osallistu kirja-arvontaan 30.1.2022 mennessä.

16.4.2020

Suomen ensimmäinen urheilukirja

Sanooko nimi Gustaf (Gustavus) Starck (1675–1710) sinulle jotakin, rakas Aamulenkki-blogin lukija? Hän on tehnyt ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan. Hänen maisterinväitöskirjansa, siis opinnäytetyönsä, tarkastettiin Turun Akatemiassa vuonna 1697. Työn ohjaajana oli Christianus Alander. Gustavus Starckin 51-sivuinen opinnäytetyö käsitteli antiikin viisiottelua ja sen sankareita, ja sen nimenä oli ”De pancratio indeq: viro forti arte natura, marte & moribus”. Varsinainen opinnäyte on kirjoitettu ajan tavan mukaan latinaksi. Lopussa on kuitenkin ruotsinkielinen onnittelu- tai ylistysruno Starckille. Myös kirjan alussa on toistakymmentä sivua taustatekstiä ruotsiksi ja latinaksi. Niitä voisi luonnehtia sen ajan akateemisen muodollisuuden vaatimiksi teksteiksi.


Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan
kannessa oli opinnäytteen ohjaajan nimi
suuremmalla kuin työn tekijän nimi.
(Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Gustaf Starck syntyi vuonna 1675. Hänen isänsä toimi Kyminkartanon voutina. Gustaf Starckin mainitaan toimineen ensin sotapappina ja osoittaneen tällöin ahkeruutta, vaatimattomuutta ja jumalanpelkoa. Olisipa mielenkiintoista tietää, missä päin Starck hoiti sotapapin tehtäviä. Suuri Pohjan sota käytiin Itämeren herruudesta 1700–1721. Ehkä varhainen urheilukirjailija on ollut ensimmäisten joukossa Kaarle XII:n armeijassa. Karoliinipappi?
(Sain tämän tekstin julkaisun jälkeen ystävällistä palautetta Liikunta & Tiede -lehden toimituspäälliköltä Jouko Kokkoselta. Ensinnäkin hän vahvisti käsitykseni, että tämä Gustaf Starck oli ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittaja. Lisäksi hän tarkensi ylioppilasmatrikkelin tietojen pohjalta, että Starck aloitti rykmentinpastorina vuonna 1697 Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentissä. Kyseessä oli Joakim von Cronmanin rykmentti. Matrikkelissa mainitaan vain vuosi 1697. Luultavasti rykmentin pastorin pesti on kestänyt kauemmin kuin yhden vuoden. von Cronmanin rykmentti osallistui Suuren Pohjan sodan alkukahakoihin Riiassa vuonna 1700. Joakim von Cronman kuoli tai sai surmansa vuonna 1703.)

Gustaf Starck nimitettiin vuonna 1703 (ylioppilasmatrikkelin mukaan jo 1702) Jämsän kirkkoherraksi. Korpilahti kuului siihen aikaan vielä Jämsän seurakuntaan, jonka vuoksi Starckin saarnamatkoista tuli varsin pitkiä. Hän merkitsi muistiin syntyneet ja kuolleet, joten hänen jäljiltään monet sukututkijat ovat pystyneet rakentamaan sukujensa tarinoita.
Starck kävi ahkerasti pitämässä kotitarkastuksia seurakuntalaistensa luona. Samalla hän opetti nuorisolle sisälukua ja sai vastaavasti tietoa seurakuntalaistensa elämäntavoista.
Hän meni naimisiin Pernajan rovastin Petrus Serlachiuksen tyttären Annan kanssa. Petrus mainitaan Gustaf Strackin opinnäytetyön alkulehdillä, ymmärtääkseni yhtenä työn tarkastajista.
Toukokuussa 1710 syntyi Gustafin ja Annan poika David, joka lähti aikanaan itsekin pappisuralle. Mutta perheonni oli lyhytaikainen, sillä Gustaf Starck kuoli samana vuonna vain 35-vuotiaana.
Elettiin Suuren Pohjan sodan vuosia, joten Starckille ei aivan heti löytynyt seuraajaa. Se kertoo mielestäni siitä, että Starckin kuolema tuli yllättäen. Vasta vuonna 1712 nimitettiin seuraajaksi Stephanus (Stefan) Sylvester, joka oli  venäläisen sotaväen hyökätessä jättänyt oman seurakuntansa Impilahdella, joka sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla. Sota raivosi kuitenkin kaikkialla. Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen venäläiset tulivat vuonna 1714 ”barbaarisella julmuudella” hävittämään myös Jämsää. Isoviha oli alkanut.
Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittajan Gustaf Starckin kuolinsyy on jäänyt ainakin minulle tuntemattomaksi. Samana vuonna 1710 kuoli myös hänen kirjansa painanut Turun akatemian kirjanpainaja Johan Wall. Kirjanpainajan hautajaiset järjestettiin 22.11.1710.
Hypoteettisesti on mahdollista, että Gustaf Starck on onnettomuudekseen käynyt Turussa kyseisenä syksynä. Rutto levisi tuona vuonna satamakaupunkien kautta Suomeen. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että Starck ja Wall olisivat kuolleet ruttoon. Tämä oletus vaatisi kuitenkin tarkempaa tutkimista.

Pihkala Starckin jalanjäljissä

Suomen olympiajoukkueen paluujuhla Pallokentällä 1920.
(Atelier Rapid, Museovirasto)
Luulen, että Lauri "Tahko" Pihkala (1888–1981) tunsi Gustaf Starckin uraauurtavan opinnäytetyön. Tahko oli hyvin kiinnostunut antiikin urheilusta. Luultavasti antiikin sankarillinen Hellas ja sitä terrorisoinut suuri Persia on synnyttänyt sortovuosina Suomessa laajemminkin sympatiaa ja innostusta.
Pihkala kirjoitti antiikin viisiottelusta muun muassa kreikkalaisen urheilun suurimpiin auktoriteetteihin kuuluneen englantilaisen historioitsija Edward Norman Gardinerin (1864–1930) kanssa yhteisartikkelin ”The system of Pentathlon”, joka julkaistiin Journal of Hellenic Studies -nimisessä lehdessä vuonna 1925.

Sitä ennen Pihkala oli kirjoittanut Urheilijan Jouluun 1924 artikkelin ”Antiikkinen viisiottelu. Kuolemantuomio vai renessanssi”, jossa hän ehdotti 5-otteluun uutta pistelaskutapaa.
Pihkalan aktivoituminen yleisurheilun 5-ottelun tutkijana saattoi liittyä siihen, että maailmalla laji ei ollut kovinkaan suosittu, ja sen pudottamisesta olympiakisojen ohjelmasta on ehkä ollut liikkeellä jo ennakkohuhuja. Kohtalokasta oli, että kymmenottelu ajoi suosiossa 5-ottelun ohi.
Yleisurheilun 5-ottelu oli olympiakisojen ohjelmassa vain kolme kertaa. Lajin suureksi sankariksi jäi Mikkelin Eero Lehtonen, joka voitti kaksi olympiakultaa, vuosina 1920 ja 1924. Lehtonen oli suunnitellut osallistumista myös vuoden 1928 olympiakisoihin, mutta kuultuaan 5-ottelun pudottamisesta kisaohjelmasta hän luopui kokonaan urheilusta.

Muistitko Thorpen?

Jim Thorpe, Tukholman
olympiakisojen sankari.
(Wikimedia)
Ensimmäinen olympiavoittaja 5-ottelussa oli amerikkalainen James "Jim" Thorpe vuonna 1912. Thorpe voitti Tukholman olympiakisoissa lisäksi kymmenottelun, ja Ruotsin kuningas tokaisikin palkintoja jakaessaan, että hänen mielestään Thorpe on maailman paras urheilija.
Intiaaniverinen Thorpe julistettiin kuitenkin seuraavana vuonna ammattilaiseksi hieman kyseenalaisin perustein amatöörisääntöjen rikkomisesta. Samalla hänen oli luovutettava pois olympiakultamitalinsa. Se onkin jo eri tarina.

P.S. Olen täydentänyt tekstiä 21.4.2020 muun muassa FT, toimituspäällikkö Jouko Kokkoselta saamani palautteen perusteella liittyen Gustaf Starckin toimintaan sotapappina.

P.S. 2 (25.10.2020) Täytyy sanoa, että tämä postaus ei osunut aivan kohdilleen, mutta tekstiä syntyy. Sain jo kesällä Urheiluarkiston Matti Hintikan ystävällisen palautteen, mutta erinäisten kiireiden vuoksi en ole ehtinyt täydentämään tätä tekstiä. Matti ohjasi minut lukemaan antiikin urheilun asiantuntijan Juha Tahvanaisen pro gradun vuodelta 1997. Se ilmestyi siis 300 vuotta sen jälkeen, kuin tässä postauksessa mainittu "ensimmäinen suomalainen urheilukirja" De Pancratio. Minä en tiennytkään sitä Turun Akatemian käytäntöä, jossa tavallisesti työn ohjaaja eli tässä tapauksessa Krister Alander kirjoitti pro gradu -väitöskirjan, jota oppilas eli tässä tapauksessa Gustavus Starck, puolusti. Krister Alander on siis todellisuudessa ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan tekijä, ja Gustavus Starck on kirjaan huolellisesti perehtyneenä puolustanut sitä.
No kuka sitten oli Krister tai Chritiernus Alander? Hän syntyi Ahvenanmaalla Finströmin kirkkoherran poikana vuonna 1660. Hän sai ensin kotiopetusta ja täydensi opintojaan Turun yliopistossa ja Uppsalassa. Vuonna 1692 hänestä tuli Turun yliopiston kaunopuheisuuden professori. Alanderin maallinen vaellus päättyi jo vuonna 1704.

30.3.2020

Kameralenkillä

Kävin eilen sunnuntaina kameralenkillä Keravan ehostuneessa Keinukalliossa. Kameran linssin läpi katsominen on hieno kokemus. Maailma saa raamit. Voisin jopa sanoa, että se on juuri nyt hyvin terapeuttista, kun koko maapalloa kiusaa arvoituksellinen koronaviruspandemia. Tunnustaa sitä tai ei, ihan varmasti jokaisen mielessä on epävarmuutta tämän poikkeuksellisen tilanteen johdosta.

Keinukallion portaat ovat hyvä kuntoilupaikka, kunhan
jokainen muistaa pitää etäisyyttä naapuriinsa. Älä mene
portaisiin, jos siellä on ruuhkaa!

Poikkeuksellista? No kyllä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä (28.3.2020, klo 00.00) Uusimaa eristettiin. Tällaista toimenpidettä ei ole ennen tehty, jollei lasketa rajavyöhykkeiden eristämistä sota-aikoina. Onneksi Uusimaa eristettiin nyt. Pelottava koronavirus pitää saada hallintaan.
Nyt toimitaan onneksi toisin kuin esimerkiksi 300 vuotta sitten, kun rutto riehui Helsingissä. Silloin parempiosaiset pyrkivät eristämään itsensä köyhistä, sairaista ja nälkää näkevistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa maantieteellinen eristäminen on paljon järkevämpi ja inhimillisempi ratkaisu. Nyt on huoli kaikkien suomalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista.


Paleleva leskenlehti.
Kameralenkistäni piti kirjoittaa. Kameran kanssa ympäristöään tarkkailee aivan uusin silmin. En ole mikään suuri enkä edes pieni luontoasiantuntija, mutta koin riemullisen löytämisen tunteen, kun sain kuvattua leskenlehden. Löysin myös Keravan uuden beachvolleykentän ja Keinukallion portaiden huipulta Lappsetin erinomaiset kuntoilulaitteet.
Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä yli 30-vuotisen hienon uran luonut Mairit Pellinen on innostanut minut tähän ”valokuvausliikuntaan” tai ”kameralenkkeilyyn”. Mairit on jo vuosia kuvannut luontoa ja saanut samalla hoidettua aerobisen liikunnan tarvettaan.

Keinukallion huipulta löytyy hyvä
kuntoilupiste. Pidä hanskat kädessä!


Keinukalliossa voi löytää monia
virikkeitä liikkumiseen.
Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa oli valokuvaamisesta innostunut uimaopettaja Ilkka Keskinen. Hän puhui meille opiskelijoille valokuvaamisen puolesta jo 1980-luvulla. Ilkka on kuvannut paljon myös omassa elementissään, vedessä ja veden alla.

Minun kohdallani kameraliikunta on todentunut nyt korona-aikana. Kun keskittyy siihen, että saa ruudulle haluamansa näkymän, unohtaa automaattisesti koronaviruksen ja työasiat. Suosittelen. Useimmilla on taskussaan puhelin, jossa on kamera. Se on ensimmäinen askel. Ja kyllä oikea kamera tarjoaa harrastajakuvaajalle sitten vielä varmemman tavan ottaa etäisyyttä korona-arkeen. Siihen ei tarvita ammattilaisen kalustoa. Itselläni on peruskamera Canon EOS M50.