Aamulenkki nro 306 Kirjan alv menee väärään suuntaan

En tiennytkään, että minussakin asuu pieni kansalaisaktivisti. En ole istunut kadulla (vielä) enkä kahliutunut puihin (vielä) enkä edes turmellut eduskuntataloa (vielä). Mutta hallituksen suunnitelma kirjan arvonlisäveron korottamisesta on niin järjen vastainen, että mietin näitä kaikkia vaihtoehtoja. 

En tiennyt sitäkään, että Suomessa on yli tuhat kirjailijaa. Ja enemmänkin. Jo yli 1100 kirjailijaa on allekirjoittanut vaatimuksen, jossa vastustetaan kirjan arvonlisäveron korottamista kymmenestä prosentista 14:ään. Sen pitäisi liikkua aivan toiseen suuntaan.

Minulle osui protestilistalla hieno järjestysnumero, 808. Se on helppo muistaa. Pekingin kesäolympiakisat, missä olin Turun Sanomien toimittajana, alkoivat kahdeksas päivä elokuuta vuonna 2008, siis 080808. Se ei ollut sattumaa, sillä kiinalaiset ajattelevat kahdeksikon olevan onnen luku.

En tiedä tuleeko tästä 808:sta minulle mitään onnenlukua, mutta saatan alkaa uskoa numeroiden voimaan, jos hallituksen kaavailema alv-korotus perutaan.

 

Arvatkaapa, paljonko kirjan arvonlisävero on Isossa-Britanniassa? Nolla. Eli kun kirjailijakollegani J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjaa on myyty yli 500 miljoonaa kappaletta, Britannian kansantalous ei ole hyötynyt siitä yhtään puntaa, pennyä eikä shillinkiäkään. Näinkö se menee?

Väärin. J.K. Rowling on menestyskirjoillaan elättänyt kustantamoa, kirjapainoja, kirjakauppiaita, paperitehtaita, huvipuistoja, elokuvantekijöitä ja elokuvateattereita ynnä muita ravintoketjun jäseniä. Aina kun pyörä pyörähtää, verottajakin nappaa osansa. Se ei ole aivan pieni siivu.

Kaikki lähtee siitä, että kirjailija tekee omaa työtään, ja sen jälkeen isot tai pienet pyörät lähtevät pyörimään. J.K. Rowlingista kun puhutaan, sillon puhutaan isoista pyöristä. 

 

Minä pyöritän tietokirjailijana vähän pienempiä pyöriä ja rahavirtoja kuin Rowling. Mutta aika kivan rullauksen sai aikaan kaksi vuotta sitten ilmestynyt kirjani Iivo, kirjoituksia mestarin urasta. Sitä on myyty ja lainattu enemmän kuin mitään aikaisemmista teoksistani.

Jonkinlainen typeryyden täyspuuska on hallituksessa selvästi puhallellut, kun vaikeuksissa olevaa kirja-alaa aiotaan kurittaa nostamalla arvonlisäveroa. 

Keravalta katosi tänä vuonna kaupungin ainoa kirjakauppa. Sen vuoksi järjestimme syyskuussa Keravan ensimmäiset kirjamessut. Se oli vain yksi ponnistus lukemisen ja kirjojen puolesta. Enemmän toimenpiteitä tarvitaan.

Hukka meidät perii, jos lukutaidosta tulee katoavaa kansanperinnettä. En viitsi edes ajatella, mitä eurooppalainen sivistys olisi ilman kirjallisuutta.

Mistä löytyisi se viisasten kivi, jonka avulla järjetön suunnitelma suomalaisen kulttuurin köyhdyttämisestä saataisiin peruutettua?

 

Juha ja Venäjä Parnassossa

Löysin Juhani Ahon uudelleen nelisen vuotta sitten, kun kirjoitin Jämsänkoskella Pässinmäessä eli entisessä tehtaan isännöitsijän edustuskodissa Kauko Sorjosen säätiön stipendiaattina kirjaa Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021). Pässinmäen eteisaulassa tulija kohtaa Juhani Ahon Rautatiestä tutun pariskunnan, Matin ja Liisan, sellaisina kuin Vieremältä lähtöisin ollut kuvanveistäjä Eva Ryynänen heidät aikanaan puuhun veisti. Rautatien ensimmäinen painos ilmestyi tarkalleen 140 vuotta sitten. Täytyy sanoa, että tarina on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa. 

Vierailin Juhani Ahon nuoruuden maisemissa Vieremällä kirjoittaessani kirjaa Iivo – kirjoituksia mestarin urasta (Readme 2022). Niinpä iloitsin suuresti, kun Parnasson tuottaja Karo Hämäläinen hyväksyi Juhani Ahon Juha-romaanin vastaanottoa käsitelleen esseeni arvostetun kirjallisuusjulkaisunsa kesäkuun numeroon (Parnasso 3/2024). 

Parnassossa julkaistun esseeni otsikon "Juha ja Venäjä" ja ingressin "Juhani Ahon Juha ilmestyi aikana, jolloin V-sanaa ei ollut aina suotavaa kirjoittaa" Karo muokkasi oivaltavasti. Tässä on ensimmäinen Parnassossa julkaistu tekstini, jollet ole sitä vielä ehtinyt lehdestä lukea:

Juhani Aho (1861–1921). Kuva: Museovirasto.

 

Juhani Ahon (1861–1921) romaani Juha ilmestyi keväällä 1911. Se oli heti jättiläismenestys. Kirja tuli kirjakauppoihin 10. huhtikuuta. Painokoneet kävivät heti kuumina ja vielä samana keväänä siitä otettiin neljäskin painos. Romaanissa on vahva tarina, kolmiodraama rajaseuduilla. Siitä on tehty jo neljä elokuvaversiota, kaksi oopperaa, ainakin yksi tanssiteatteriesitys ja useita kesäteatteriversioita.

Rajateemaa Aho oli käsitellyt menestyksellisesti jo vuonna 1897 ilmestyneessä Panu-romaanissaan. Siinä hän kuvaa savolaisten ja karjalaisten välisiä kahinoita siihen aikaan, kun kristinuskoa tuotiin rajaseuduille. Kuusi vuotta Panun ilmestymisen jälkeen Aho kirjoitti nelinäytöksisen näytelmän samasta aiheesta. Vaikka teatteriversiosta tuli pettymys, se avasi kirjailijalle tien näytelmien maailmaan.

Juhani Aho kirjoitti teoksiaan poikkeuksellisissa poliittisissa olosuhteissa. Kaksi hänen romaaneistaan, Yksin(1890) ja Papin rouva (1893), olivat aikanaan synnyttäneet jo sensuurimielialaa. Yksin-romaania pidettiin epäsiveellisenä ja Papin rouvan väitettiin loukanneen suomalaisen naisen kunniaa.

 

Juha-romaani teki paluun kirjalliseen keskusteluun, kun presidenttiehdokas Mika Aaltola kirjoitti Helsingin Sanomien pyytämän esseen Suomesta, suomalaisen kirjallisuuden kautta. Kaikilta presidenttiehdokkailta pyydettiin vastaava kirjoitus. Aaltolan essee ”Venäjän rajan takana vaanivat vaarat ja viettelykset” (HS 19.11.2023) käsitteli Juhani Ahon ajatonta romaania Juhaa.

Aaltola toi Juhani Ahon tarinan ja teeman tähän päivään ja pääsi varoittamaan Venäjän pyrkimyksestä puuttua Suomen asioihin: ”Tässä ajassa Juha olisi huolissaan siitä, mitä Venäjä voi irti saada. Hän pyrkisi kiinnittämään asiat vahvasti ja estämään sen, että raja nähtäisiin liukuvana piirteenä. Hän rakentaisi raja-aitaa ja linnoittaisi Suomea idän uhkaa vastaan.”

Professori Juhani Suomi (HS 23.11.2023) yllättyi Aaltolan näkökulmasta. Hän vastasi Helsingin Sanomissa: ”Kun me olemme Aaltolan kanssa lukeneet kovin erilaista Juhaa, koetin katsastaa, miten kaunokirjallisuutemme tuntijat ovat teosta tulkinneet. Kai Laitinen luonnehtii sitä jo Ahon Papin rouvassa esiintyneen eroottisen kolmioasetelman toistoksi, vain kuvitteellisen Karjalan saloille sijoitetuksi.”

Suomi esitteli muitakin asiantuntija-arvioita, jonka jälkeen hän tiivisti: ”Yksikään kirjallisuutemme asiantuntijoista ei ole edes puolella sanalla viitannut minkäänlaisiin Venäjä-kytköksiin tai -traumoihin teoksen syntymiseen vaikuttaneina motiiveina, teoksen sanomasta puhumattakaan.” 

Turun Sanomissa ansiokkaan uran toimittajana ja kriitikkona tehnyt Jouko Grönholm tuli tämän jälkeen mukaan palstoille (HS 25.11.2023) riemuiten kiinnostavasta keskustelusta, joka Juhani Ahon romaanista oli syntynyt. Hän muistutti kirjallisuuden historiaan hyvin perehtyneenä, että teoksen ilmestymisen jälkeen Aho osallistui itsekin debattiin saatuaan Akateemisen Kirjakaupan perustajalta ja Juhan julkaisseen Kustannusliike Otavan toimitusjohtajalta Alvar Renqvistiltä selvän toimeksiannon.

 

Juhani Ahon vanhemmat ja hänen sisaruksensa asuivat seitsemän vuotta nykyisen Vieremän alueella sijaitsevassa Kyrönniemen pappilassa perheen isän Theodor Brofeldtin toimiessa Iisalmen kappalaisena ja kirkkoherrana. Kuopion lyseota käynyt esikoispoika Juhani kävi pappilassa lomillaan ja koki siellä jopa ensirakkautensa, mutta naimisiin hän meni taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. 

Juhani Aho tunsi omakohtaisesti sananvapauteen kohdistuneet paineet. Hän oli toiminut Keskisuomalaisenedeltäjän Keski-Suomi-lehden päätoimittajana. Sitten veljekset Juhani ja Pekka menivät toimittajiksi kuopiolaiseen Savo-lehteen Juhani Ahon toimiessa päätoimittajana ennen veljeään Pekkaa, jonka päätoimittajakaudella sensuuri lakkautti lehden.

Juhani Aho kuului ryhmään, joka oli perustamassa Helsingin Sanomien edeltäjää Päivälehteä, joka lakkautettiin vuonna 1904. Hänen veljistään Kaarlo Brofeldtista (myöh. Kalle Aho) tuli Kauppalehden ja Pekka Brofeldtista Kotimaan ensimmäinen päätoimittaja. Voi vain kuvitella, millaiset tunteet Juhani Aholla oli silloin, kun pikkuveli Kaarlo karkotettiin maasta vuonna 1903.

Ihmettelin aluksi, että keskellä Suomea sijaitsevassa Ylä-Savossa, entisessä Lapinkorvessa, kasvanut Juhani Aho kiinnostui niin paljon rajateemasta, että kirjoitti siitä kaksi menestysromaania, Panun ja Juhan. Käytyäni Vieremällä Kyrönniemen pappilassa oivalsin syyn. Pappila sijaitsee 1800-luvun valtatien, vesireitin, varrella. Sen merkitys nousi potenssiin, kun Saimaan kanava valmistui vuonna 1856.

Vieremä kuuluu Vuoksen vesistöön. Kun vesireittejä pitkin tuli mahdolliseksi kulkea Venäjälle asti, se lisäsi kaupankäyntiä ja vaurautta. Iisalmen kauppala perustettiin neljä vuotta kanavan avaamisen jälkeen. Seuraavana vuonna parkaisi Brofeldtin perheen esikoispoika Juhani ensimmäisen elämänhuutonsa Lapinlahdella, joka sijaitsee lähes tarkalleen Vieremän ja Kuopion puolivälissä samojen vesireittien varrella.

Kehitys oli nopeaa. Savon rata valmistui vuonna 1889. Iisalmen kaupunki perustettiin kaksi vuotta myöhemmin. Tietoisuus Venäjän läheisyydestä vahvistui vilkastuneen kaupan vuoksi myös vesistön latva-alueilla. 

 

Ensimmäisen sortokauden päättyminen osui ajallisesti yksiin valtiopäiväuudistuksen kanssa. Uusi yksikamarinen eduskunta oli kuitenkin keisarille alisteinen. Kolmen vuoden aikana ennen Juha-romaanin ilmestymistä keisari oli hajottanut eduskunnan neljä kertaa. Ja sitten Suomen asioiden esitteleminen keisarille siirrettiin Venäjän hallitukselle suomalaisten protestoinnista huolimatta. 

Venäjän kansallismielisten piirien pyrkimys Suomen erikoisaseman lopettamiseen tunnettiin ahdistavana. Ulkomaisissakin lehdissä oli  kirjoitettu ”Suomen lopusta”. Venäjän duuman runnoma laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä siirsi osan lainsäädäntövallasta pois suomalaisten omista käsistä niin, että lakia säätämässä ollut duuman jäsen Vladimir Purishkevits hihkui päätöksen jälkeen: ”Finis Finlandiae!” 

Kontrollin luonne siirtyi ennakkosensuurista repressiivisen valvonnan alueelle, jolloin rikosoikeudellisin toimenpitein yritettiin estää hallituksen ja keisarin kannalta epätoivottujen kirjoitusten levittäminen. 

Helsingissä ilmestynyt aktiivisen vastustuspuolueen lehti Framtid, jonka näkyviin kirjoittajiin kuului muun muassa aktivisti Konni Zilliacus, julkaisi toukokuussa 1910 historiantutkija ja kirjailija Alma Söderhjelmin Sveitsistä lähettämän artikkelin juuri tuolla latinankielisellä otsikolla ”Finis Finlandiae”. 

Kesällä 1910 otettiin takavarikkoon pilalehti Kurikan 13. numeron painos, koska lehdessä oli karikatyyri, jonka katsottiin loukkaavan Hänen Majesteettinsa kunniaa. Myös kuvan alle painettu runo ”Suomen loppu” katsottiin loukkaavaksi, kun se alkoi provosoivasti:

On valtiokaappaus täytetty,

on Suomelle nyrkkiä näytetty

ja lakia korvalle lyöty.

 

Takavarikon lisäksi painoylihallitus vaati kanteen nostamista majesteettirikoksesta, ja niin pilalehden vastaava julkaisija, Työväen Sanomalehti Oy:n taloudenhoitaja Albin Karjalainen tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Hänellä oli jo siinä vaiheessa valtava arvostus Siltasaaren seudulla, sillä hän oli tehnyt aloitteen Helsingin Työväen Säästöpankin perustamisesta ja toimi pankin hallituksen varapuheenjohtajana kuolemaansa saakka. 

Varatuomari Johannes Gummerus joutui Framtid-lehden vastaavana toimittajana silmätikuksi  julkaistuaan lehdessään tammikuussa 1907 artikkelin ”Finlands landtdag och den ryska revolutionen”. Hänelle langetettiin lopulta vuonna 1914 kuuden kuukauden vankeustuomio.

 

Jos luonnehdimme Juhani Ahon romaanin saamaa vastaanottoa myrskyisäksi, syyllistymme vain vähäiseen liioitteluun. 

Aholle tuttu Helsingin Sanomat julkaisi uutuusromaanista otteen siitä tilanteesta, kun romaanin päähenkilön Juhan puoliso karkasi Shemeikan kanssa. Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi Rafael Engelbergin vastinetekstin (HS 9.4. ja 11.4.1911). Kirjoittaja totesi, että monet lukijat luultavasti jäävät epätietoisiksi siitä, mistä aikakaudesta romaani kertoo. Sen jälkeen kriitikko päätteli, että kirjailija oli kenties tarkoituksellisesti jättänyt ajan ja paikan määrittämättä, koska halusi keskittyä romaanissaan ihmisiin, heidän kohtaloihinsa ja sisäiseen elämäänsä. 

Hän määritteli sitten Juhan eräänlaiseksi ”psykoloogiseksi” romaaniksi. Hän nosti esille myös romaanin rakkausteeman, mutta Aho teki sen hänen mielestään niin miesmäisesti, ettei lukijaa rasiteta ”sairaalloisella hentomielisyydellä tai äitelällä imelyydellä”. Uutta romaanissa oli Aholle aiemmin niin tyypillisen ”suvannon soutelemisen” vaihtuminen koskien laskemiseen.

Romaani sai aluksi hienoa palautetta. Eino Kaila kirjoitti Uuteen Suomettareen (26.4.1911) ylistävän arvostelun. Papin poika Eino Cederberg kirjoitti Mikkelin Sanomissa (13.4.1911), että Juhani Aho oli astunut teoksessaan ”kansallisen historiallisromantiikan” alalle. 

Nimimerkki S.L. eli maisteri Salu Latvala arvioi Juhaa Juhani Ahon koulukaupungissa Kuopiossa (Savo20.4.1911). Hän painotti, että kirja käsittelee päähenkilöiden sisäisiä tunteita ja sijoitti tapahtumat samoihin maisemiin Suomussalmen ja Kuusamon seuduille, jonne Juhani Aho oli kuljettanut jo Panu-romaaninsa lukijat.

Hämeenlinnalla on keskeinen sija suomalaisuusliikkeen kehityksessä muun muassa säveltäjämestari Jean Sibeliuksen ja runoilija Eino Leinon koulukaupunkina. Kaupungin ensimmäinen sanomalehti, Hämäläinen, perustettiin vuonna 1858. Viranomaiset määräsivät sen lakkautettavaksi ensimmäisen sortokauden aikana vuonna 1900. Kahden vuoden kuluttua perustuslailliset perustivat uuden Hämetär-lehden. 

Nimimerkki Aku Tela kirjoitti Hämettäreen (20.4.1911) Juhani Ahon Juhasta. Aku Tela oli Kaarle Augusti ”Atte” Tarjanteen (alk. Törnqvist) käyttämä nimimerkki. Hänen Onni-veljensä oli suomenkielisten ja -mielisten hoviarkkitehtina suunnitellut muun muassa Kansallisteatterin. Arviossaan nimimerkki säälitteli, ehkä puolivakavissaan, Juhani Ahon romaanin päähenkilön Juhan kohtaloa, kun tämä joutui avioon itseään paljon nuoremman Marjan kanssa. Kovaa kohtaloa täydensi sitten ”rajantakainen Venäjän Karjalan puoleinen Lemminkäis-luonteinen Uhtuan Shemeikka”.

 

Monet karjalaiset pahoittivat mielensä romaanista. Kirjailija Rafael Engelberg paheksui itämaisuuden kuvausta mainiten esimerkkinä naisenryöstön. Se olisi ollut parempi irrottaa kokonaan tapahtumapaikasta, rajan takaisesta Karjalasta. Muuten hän painotti, että vain kirjalliset tarkoitukset olivat saaneet Ahon kuvaamaan Shemeikkaa niin kuin oli kuvannut (HS 21.4.1919).

Uusi Suometar siteerasi seuraavana päivänä pitkästi Engelbergin Helsingin Sanomiin kirjoittamaa vastinetta lisäten, että Repolan seudulta peräisin olleiden tietojen mukaan ainakin siellä kiinnitettiin sukupuolisiveyteen erityistä huomiota.

Nimimerkki R. arvioi romaanin Savotar-lehdessä (22.4.1911) ylistävästi, vaikka huomauttikin joistakin kieliasun epätarkkuuksiin. Nimimerkki korosti, että ajalla ja paikalla ei ole romaanissa merkitystä: ”Juhassa vie kirjailija meidät Karjalan rajaseuduille aikoihin, jolloin Suomi vielä oli Ruotsin yhteydessä, paikkaa ja aikaa kuitenkaan tarkemmin määrittelemättä. Mutta tätä määrittelyä emme kaipaakaan olkoonpa, että teos onkin laillaan historiallinen romaani.”

Nimimerkki O.K. katsoi tarpeelliseksi puhdistaa Savotar-lehdessä (29.4.1911) Shemeikkojen ja karjalaisten mainetta. Hän kirjoitti vastauksen: ”Siveys tuolla heimolaistemme keskuudessa on hyvinkin korkealla kannalla. Karjalaiset ovat tällaisesta, sanoisinko, tahdittomuudesta hyvinkin pahoillaan.” 

Suistamolla syntynyt kirjailija Iivo Härkönen kirjoitti Juhani Aholle julkisen palautteen mielensä pahoittaneiden puolesta (Uusi Suometar 3.5.1911). Härkösen mukaan romaani antaa vienankarjalaisista ihmisistä ja kulttuurista vääristyneen, todenvastaisen mielikuvan. 

 

Juhani Aho vastasi Otavassa, että vaikka hän sijoitti romaanissaan päähenkilön antagonistin Shemeikan Uhtuaan, hän ei tarkoittanut todellista, maantieteellistä Uhtuaa niin kuin hän ei tarkoittanut Panussa Rajavaarallakaan mitään tiettyä maantieteellistä paikkaa.

”Samoista syistä tunkihe kirjaani Shemeikan nimi antamaan vaikutusta jostakin puoleksi tarunomaisesta rajusta metsänkävijästä ja kauppiassissistä. Yhdistelmä Uhtuan Shemeikka on sitä paitsi myöskin äännellinen, soinnullinen, tyylillinen.”

Aho puolustautui myös muistuttaen, että vaikka Shemeikan sukua oli romaanin julkaisemisen jälkeen puolustettukin voimakkaasti, niin suurissa ja vanhoissa suvuissa oli, tunnetusti, kaikkialla myös suvun huonontumista. Sitten hän suuntasi sanat kirjailija Iivo Härköselle:

”On kuin onkin sangen lapsellista – hra Iivo Härkösen tavoin – ruveta ruikuttamaan, että kirja osoittaisi meidän tällä puolen rajaa muka olevan vieraita ja kylmiä karjalaisille heimoveljille ja että täällä nyt rupeisi syntymään harhakäsityksiä sikäläisistä oloista.”

Aho lopetti kirjoituksensa painottaen, että olisi väärin yrittää piirtää karttaa hänen mielikuvitustarinansa paikoista.

Ajan ja paikan merkitys näkyy juuri siinä, kuinka pontevasti niiden merkitys kiistettiin. Helsingin SanomissaJuhani Aho päätyi parodioimaan romaanin herättämää keskustelua. Hän ei kirjoittanut omalla nimellään, vaan kirjoituksen tekijäksi ilmoitettiin Doct. Phil. Honoris-Causa, toisin sanoen Aho kirjoitti nimettömänä kunniatohtorina. Kyseisen kunniatittelin hän oli oikeasti saanut Keisarilliselta Aleksanterin yliopistolta neljä vuotta aikaisemmin. Kirjoituksen otsikkona oli ”Lisävalaistusta kysymykseen ’Juhan’ ajasta ja paikasta”. Alaotsikkona oli vielä kirjoituksen pakinasävyn paljastava tarkennus: ”Ote laajemmasta akatemisesta väitöskirjasta” (HS 10.5.1911). Kirjoituksessaan Aho määritteli romaanin tapahtumat mukatieteellisesti 1700-luvun puoliväliin ja Kuusamoon. Tyylilajillaan kirjailija halusi osoittaa, että kysymykset tapahtumien ajasta ja paikasta eivät olleet millään tavalla relevantteja.

Jos romaanin ihmissuhteet ovat vaikeita ja monimutkaisia, sellaisia ne olivat myös Juhani Ahon omassa elämässä. Hän oli naimisissa taidemaalari Venny Soldan-Brofeltin kanssa ja hänellä oli suhde myös vaimonsa siskoon. Karjalaisten reaktiot olisivat olleet toisenlaisia, jos he olisivat tienneet, että kirjailija eli itse samankaltaista elämää kuin hänen romaanihenkilönsä Shemeikka. Juhan ilmestymishetkellä kirjailijan oma kolmiodraama oli kuitenkin vielä varjeltu salaisuus.

Näkemys Juhasta vain kolmiodraamana oli johtava diskurssi romaanin julkaisemisesta lähtien. Tämän vuoksi monet kirjallisuuden ystävät kallistuvat edelleen tähän suuriruhtinaskunnassa vallinneeseen tulkintaan.

 

Erityishuomion ansaitsee suomenkielisten kulttuuripiirien aikakauslehti Valvoja. Koska J. R. Danielson oli esittänyt uuden lehden perustamista, hänestä tehtiin myös ensimmäinen päätoimittaja vuonna 1880. Valvojankäsitys suomalaisuudesta piti sisällään niin suomenkieliset kuin ruotsinkielisetkin vapaamielisesti ajattelevat kansalaiset. 

Valvojasta kehittyi suomalaisen kirjallisuuden merkittävä kasvu- ja kaikualusta Juhani Ahosta ja Minna Canthista alkaen. Vuonna 1900 lehteen kirjoitti myös muuan Aino Malmberg, joka oli Tekla Hultinin kanssa ensimmäinen suomenkielinen naisopiskelija yliopistossa ja ensimmäinen opiskelija, joka omalla esimerkillään muutti ajatusta siitä, että synnyttäminen ei estäisi naista jatkamasta opiskelujaan. Luonnontieteitä ja englannin kieltä opiskelleesta Aino Malmbergista tuli ensimmäisiä suomalaisia anglofiilejä, joka käänsi muun muassa Rudyard Kiplingin tekstejä Suomeksi.

Vaikka Valvoja oli nuorsuomalaisten toimittama lehti, se pystyi asialinjalla jatkamaan ilmestymistään sortovuosinakin, vaikka ensimmäisellä sortokaudella sen julkaisemia Helsingin kirjeitä olikin sensuroitu.

Valvoja otti ohjelmaansa naisten aseman parantamisen ja vuosina 1909–1910 sen päätoimittajana toimi yksi ensimmäisistä merkittävistä naistoimittajista, Helmi Setälä (Krohn). E. N. Setälän puolisona hän oli kasvanut luontevasti Valvojan piiriin. Oletettavasti senaattori E. N. Setälän toiminta nousee lähiaikoina uudella tavalla tutkimuksen kohteeksi, sillä tasavallan presidentti Alexander Stubb on samaa sukua hänen kanssaan.

E. N. Setälä (nimimerkki Spectator) oli nuorsuomalaisten leiriin kuulunut suomen kielen professori, joka oli ollut jo kahteen otteeseen kansanedustajana. Hän oli toiminut muun muassa perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana. Perheessä tiedettiin siis varsin hyvin, kuinka tarpeetonta oli pohtia, millaiset suhteet suomalaisilla oli rajan takana asuviin, tai kuvasiko romaani idästä tulevaa uhkaa. Viranomaisia ei kannattanut niinä aikoina ärsyttää etenkin, kun E. N. Setäläkin oli jo kenraalikuvernööri Seynin hampaissa.

Helmi Setälä kirjoitti Valvojassa (2–3/1911) Juhani Ahon romaanista tuoreeltaan: 

”Omituista on sekin, että tälle uudelle kirjalle on tahdottu etsiä jonkinmoista historialista ympäristöä tai ainakin sovelluttaa se johonkin erityiseen aikakauteen. Ikään kuin teos, joka käsittelee niin inhimillisiä ja todellisia tunteita ja ristiriitoja kuin ”Juha” tarvitsisi mitään ajanmääritystä. Se ei välttämättömästi kaipaisi edes paikallisväritystäkään. Yhtä hyvin se soveltuisi minne muualle hyvänsä kuin Karjalankin rajamaille.” 

Myös Juhani Aho kuului Valvojan avustajakuntaan. Ei siis ihme, että hän sai lehdessä runsaasti huomiota. Kun Aho täytti 50 vuotta puolisen vuotta Juhan ilmestymisen jälkeen, Valvoja julkaisi erityisen juhlanumeron. Jalmari Finne analysoi Juhani Ahoa näytelmäkirjailijana (Valvoja 9, 1911) todeten teatteri-ilmaisun sisäistämisen mahdollistaneen Ahon onnistumisen niin hyvin Juha-romaanissa. (Savo 12.9.1911).

Valvojan vuoden viimeiseen numeroon kirjoitti kirjailija Aino Kallas analyysiä ”Juhani Ahon uusimmasta tyylikehityksestä”. Hän kävi läpi kirjailijan tuotantoa ja tuli lopulta uutuusromaaniin tiivistäen: ”Juhan lukee kymmenesti kielen takia, pari kertaa sisällyksen.” (Valvoja 12, 1911)

 

Toisen sortokauden alussa, Juhani Ahon Juha-romaanin ilmestymisen edellä, oli nostettu noin 70 kannetta. Vaikka kaikki kanteet eivät johtaneet oikeusprosesseihin tai tuomioihin, toisen sortokauden alkuvuosina yli 30 suomalaistoimittajaa sai vankeustuomion majesteettirikoksesta.

Siihen aikaan sanan- ja ilmaisunvapautta rajoitti ahdistava poliittinen ilmapiiri. Toisaalta romaanin vastaanotto herätti suuria tunteita. Monet karjalaiset pahastuivat siitä, että Shemeikasta tehtiin tarinan antagonisti, pahis. He kokivat sen loukkaavana. Rajantakainen personoitunut uhka toi kuitenkin tarinaan voimaa. 

Yhteiskunnallista keskustelua ei voitu romaanin ilmestymisen aikaan käydä avoimesti, koska keisarin tai korkeiden viranomaisten epäkunnioittava käsittely saattoi johtaa käräjille. Siinä mielessä presidenttiehdokas Mika Aaltolan avaus oli tervetullut. Hänen arvionsa on esitetty ilman niitä sananvapauden kahleita, jotka rajasivat keskustelua sata vuotta sitten.

 

LUE LISÄÄ TÄSTÄ AIHEPIIRISTÄ:

ANTIKAINEN & TUOMIOJA 2021: Antikainen, Marjo-Riitta & Tuomioja Erkki, Edelläkävijä. Aino Malmberg – aktivisti, feministi, sosialisti. Tammi. 

EKHOLM 2000: Ekholm, Kai, Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946. Väitöskirja Oulun yliopistoon. Lievestuore.

HARJUMÄKI 2018: Harjumäki, Annikki, Demokratisoitumiskehitys Tampereella, Oulussa ja Kuopiossa porvarissäädyn valtiopäivävaalien kautta tarkasteltuna. Historian lisensiaattitutkielma. Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampere.

HJELT 1910: Hjelt, Edv., Vaiherikkailta vuosilta. Muistelmia I. Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina. Otava.

LEINO-KAUKIAINEN 1984: Leino-Kaukiainen, Pirkko, Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1891–1905. SHS.

NEUVONEN 2018: Neuvonen, Riku, Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus.

ZETTERBERG 2001: Zetterberg, Seppo, Eero Erkko. Otava.

 

Aamulenkki nro 302 Selvitysmies Lauri Tarasti

Toukokuussa ilmestyi yhdessä ministeri Lauri Tarastin kanssa kirjoittamani urheilutietokirja ”Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä” (Readme 2024). Tarasti on tehnyt urheilussa ainutlaatuisen uran, joka alkoi Eläintarhan pikajuoksukilpailuista. Hän on pikajuoksun Suomen mestari niin nuorten kuin miesten viestijuoksussa. Seura oli Helsingin Kisa-Veikot.

Lauri Tarasti – Kalle Virtapohja: Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä.

 

Ne olivat nostalgisia vuosia. HKV oli niin keskeinen tekijä suomalaisessa yleisurheilussa, että seura nauttii siitä 1960-luvulla sementoidusta mahtimaineestaan tänäkin päivänä.

Vuosi 1959: Nuorten SM-kilpailut Tampereen Ratinassa. Lauri Tarasti istuu vasemmalla.

Vuosi 1959: HKV:n nuorten Suomen mestarit. Lauri Tarastilla on numero 320. 

Yksi maineen peruspilareista oli Maailmankisat. Kun kisa järjestettiin ensimmäisen kerran seuran 50-vuotisjuhlavuoden merkeissä vuonna 1959, Lauri Tarasti oli tuulimittarin lukijana. Vähitellen hänen roolinsa kasvoi. Muutaman vuoden kuluttua hän oli jo hyvin keskeisessä asemassa järjestelyissä ja pääsihteerinäkin.

Vuonna 1978 Maailmankisojen kiinnostavin juoksija oli kenialainen Henry Rono, joka oli aiemmin samana vuonna juossut neljä maailmanennätystä 81 päivän aikana. Maailmankisoissa hän otti vähän rauhallisemman tahdin voittaen kuitenkin 3 000 metrin estejuoksun. Lauri Tarasti jakoi palkinnot.

Vuosi 1978: Lauri Tarasti ojentaa palkinnot Henry Ronolle. 

 

Seuraavana vuonna Helsingissä järjestettiin Kalevan kisat. Tarasti toimi järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen käytiin pyytämässä Kalevan kisojen suojelijaksi, ja kisat onnistuivat hyvin.

Lauri Tarasti teki niin vakuuttavaa työtä, että kilpailevan seuran Viipurin Urheilijoiden puheenjohtaja Nisse Hagman esitti, että Tarastista tulisi yleisurheilun ensimmäisten maailmanmestaruuskisojen pääsihteeri. Näin tapahtui. Kekkonen käytiin taas pyytämässä kisojen suojelijaksi. Järjestelyt etenivät mallikkaasti ja vuoden 1983 MM-kisoista tuli ikimuistoiset kisat.

Samalla alkoi myös Lauri Tarastin neljä vuosikymmentä kestänyt ura kansainvälisessä urheilussa. Siitä kerromme kirjassa ”Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä”.

Vuosi 1980: Lauri Tarasti (vas.), Rolf Haikkola, Carl-Olaf Homén ja Nisse Hagman pyytävät tasavallan presidentti Urho Kekkosen yleisurheilun ensimmäisten MM-kisojen suojelijaksi.

 

En ala kerrata kirjan sisältöä sen kummemmin, mutta tässä kannattaa kuitenkin mainita, että Tarasti on tullut kotimaassa tunnetuksi kansakunnan puolivirallisena selvitysmiehenä. Hän on tehnyt kaikkiaan 22 selvitystä virkatehtäviensä ulkopuolella. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa, että niistä vain kuusi liittyy urheiluun:

·      2001 Dopingselvitysryhmän raportti.

·      2006 Opetusministeriön organisaation toimivuutta koskeva selvitys.

·      2011 Vaalivirheet Kansainvälisessä yleisurheiluliitoossa (IAAF).

·      2012 Selvitys huippu-urheiluyksikön sijoittamisesta olympiakomiteaan.

·      2014 Selvitys urheilun eettisten kysymysten hallinnoinnista Suomessa.

·      2020 Huippu-urheilulain tarpeellisuudesta.

Kysyin Lauri Tarastilta syytä siihen, miksi hänelle on langennut tällainen lähes virallisen selvitysmiehen rooli. Hän perusteli, että hän on ollut ehdottoman puolueeton. Sen vuoksi häntä on haluttu käyttää vaativimmissakin tehtävissä.

Itselleni tuli mieleen kirjaprojektin aikana toinenkin selitys. Lauri on erittäin hyvä projektinvetäjä. Kirjaa tehdessämme sovimme yhdessä aikataulut, ja sen jälkeen kalenteri ohjasi tekemistä. Sellainen työskentely on tuloksellista.

 

Lauri Tarasti halusi kertoa kirjassa myös muutamista ajankohtaisista esityksistään. Hän on ehdottanut Wadalle sääntömuutoksia liittyen valmentajien vastuuseen ja alaikäisten rankaisemiseen.

Lisäksi hän on tehnyt Olympiakomitealle ehdotuksen liikunnan yhteistyöfoorumin perustamisesta. Tavoitteena olisi vahvistaa liikuntajärjestöjen toimintaa yhteisten etujen valvomisessa. Lisäksi tarkoitus olisi kehittää Olympiakomitean toimintaa liikunnan keskusjärjestönä luomalla yhteistoimintaa yksityisten ja kolmannen sektorin tahojen kanssa. Käytännössä foorumista tulisi Tarastin suunnitelman mukaan Olympiakomitean työkassara. Toivon vilpittömästi, että Olympiakomitea näkee Tarastin ehdotuksen oikeassa valossa. Kansa on saatava liikkumaan. Sen tavoitteen edessä kannattaa kääntää jokainen kivi.

 

Lauri Tarasti on ollut vahvasti mukana mm. Liikuntatieteellisen seuran toiminnassa ja vastaavassa kansainvälisessä katto-organisaatiossa, ICSSPE:ssä.

Hän on antanut aikaansa myös Urheiluoikeuden yhdistyksen toimintaan. Muutama vuosi sitten hän perusti Lauri Tarastin urheiluoikeuden palkinnon ja on rahoittanut toistaiseksi neljä kertaa jaetun palkinnon. Viimeksi palkittiin Olli Rauste.

Uskon, että Lauri Tarastin kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta monenlaisille lukijoille. Kirja löytyy kirjakaupoista kautta maan. Jos se ei ole hyllyssä, kirjakauppias voi tilata kirjan Kirjavälityksen eli nykyisen Storia Oy:n kautta. 

Aamulenkki nro 298 Tuntematon Paavo Nurmi

Päättyneen viikon isoin asia oli Tuntematon Paavo Nurmi -kirjan julkistaminen torstaina Design- ja Arkkitehtuurimuseossa. Se toimii upeassa 1800-luvun viimeisinä vuosina rakennetussa pytingissä Kasarmikadulla. Sen on suunnitellut arkkitehti Magnus Schjerfbeck, joka kuuluu nykyisin esitellä menestyneen taidemaalari Helene Schjerfbeckin veljenä. Sata vuotta sitten tilanne oli toisinpäin, kun Helene esiteltiin Magnuksen sisarena. Niin maailma muuttuu. Talo rakennettiin Tieteellisten seurojen taloksi. Koska ulko-oven yläpuolella on Minervan pöllö, talosta tuli luontevasti ”Pöllölä”.

 

Kalle Virtapohja: Tuntematon Paavo Nurmi.
Kirja oli pakko kirjoittaa valmiiksi sen jälkeen,
 kun olin päässyt haastattelemaan
rakennusmestari Aapo Janatuista vuonna 2019.

 

 

 

Arkkitehti Magnus Schjerfbeck suunnitteli
tämän talon Tieteellisten seurain taloksi
Paavo Nurmen syntymävuonna 1897. (HKM)

Siinä lähellä sijaitsee Helsingin I Normaalikoulu, josta kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1981. Saman koulun vanhempaa vuosikertaa edustaa ministeri Lauri Tarasti, joka oli läsnä kirjani julkistamistilaisuudessa ja kertoi hauskan tarinan Paavo Nurmesta.

Norssiin liittyy myös se, että innostuin lähtemään Jyväskylään opiskelemaan liikuntatieteitä. Liikunnanopettajanani oli Tuomo Jalantie, joka oli kansainvälisesti arvostettu voimistelutuomari. Hän valmensi meidän ja rinnakkaisluokan pojista kootulle ryhmälle rivivoimisteluesityksen Norssin Turnarien satavuotisjuhlille.

Toinen arvovieras kirjajulkkareissa oli Laure Pirttinen, jonka isä Helge Lundström suunnitteli Paavo Nurmelle muutamia taloja. Laure Pirttinen kertoi, että hänen isänsä saattoi puhua Paavon kanssa puhelimessa ”tuntikausia” rakennusasioista.

 

Paavo Nurmi istuu pöydän päässä rakentajaystäviensä kanssa.
Arkkitehtiylioppilas Helge Lundström seisoo takana (2. oik.).

Kaikki julkistamistilaisuuden vieraat olivat kaikki omalla tavallaan arvovieraita, mutta mainitsen nyt vielä valokuvaaja Martti Kainulaisen, joka järjesti minulle talvisodan syttymisen 80-vuotisjuhlavuonna mahdollisuuden haastatella 91-vuotiasta Aapo Janatuista. Aapo tapasi Paavo Nurmen rakennusasioissa useita kertoja ja kertoi näistä kohtaamisista mukavia tarinoita.

Tämä vuoden 2019 haastattelu oli tietyllä tavalla velvoittava, sillä Aapo kuoli vajaa vuosi haastattelun jälkeen.

Minulle jäi Aaposta lämpimät muistot. Sain häneltä solmion, jonka hän oli ostanut Paavo Nurmen liikkeestä. Martti Kainulainen videokuvasi haastattelun, ja näin minulla on elävät muistot tuosta harvinaisesta tilaisuudesta.

Ja tässä pieni maistiainen Martti Kainulaisen kuvaamasta Aapo Janatuisen videohaastattelusta vuodelta 2019:

 

 

Ilahduin suuresti, kun Suomen johtaviin urheilutoimittajiin lukeutuva Keskisuomalaisen toimittaja Ari Mäntylä tuli julkistamistilaisuuteen yhdessä valokuvaaja Agata Anttosen kanssa. He tekivät upeaa työtä ja seuraavan päivän Keskisuomalaisen etusivulla komeili Agatan ottama upea valokuva kirjailijasta juhlatunnelmissa. Erinomainen juttu ja hienot valokuvat.

Asuin pitkään Jyväskylässä, liikuntatieteen opinnot suoritettuani opiskelin myös viestinnän laitoksella ja tein siellä väitöskirjan, perustin perheen ja aloitin toimittajan työt.

Laitan tähän ylpeänä kuvan Keskisuomalaisen etusivusta perjantaina 12.4.2024.

 

 

KSML 12.4.2024

 

Julkistamistilaisuuteen saapui Turusta PNG:n toimitusjohtaja Jari Salonen yhdessä samaan tiimiin kuuluvan Ossi Tuusvuoren kanssa. Ossi on muun ohella hyvä valokuvaaja, ja julkistamistilaisuudesta otetut kuvat ovat hänen kuvaamiaan.

Pääkaupungin rakentamisesta puhuttaessa tulee mieleen arkkitehti Carl Ludvig Engel, mutta rakentajista tai rakennuttajista ei ole pidetty rekisteriä tai kerätty järjestelmällisesti tietoja. Sen vuoksi Helsingin kaupungillakaan ei ollut valmiina tietoa Paavo Nurmen rakentamisesta.

Jarmo Niemenkari, Pekka Hurme ja Lauri Tarasti
 julkistamistilaisuudessa.

Design- ja Arkkitehtuurimuseo toimi kirjan aihetta
 tukevana julkistamispaikkana.

Julkistamistilaisuudesta kiirehdin Readmen kustantajan Jussi Kiilamon kyydissä MTV3:n studiolle, missä pääsin Viiden jälkeen -ohjelmassa kertomaan Paavo Nurmen rakentajatarinaa. Kirja kertoo itse asiassa pääkaupungin rakentamisesta ja siitä, kuinka varsinaiset rakentajat ovat jääneet pääosin hyvinkin tuntemattomiksi. Yksi näistä pääkaupungin tuntemattomista rakentajista on Paavo Nurmi. Tämän asian kertominen lyhyesti on niin haastavaa, että siitä piti kirjoittaa 350-sivuinen kirja.

Maikkarin Viiden jälkeen vierailustani pitäisi löytyä muutaman minuutin nauhoite täältä.

Martti Kainulainen oli laittanut kaulaansa Paavo Nurmen kaupasta ostetun solmion.
Hän oli saanut sen lahjaksi entiseltä naapuriltaan rakennusmestari Aapo Janatuiselta.

Tyytyväinen kirjailija kirjojensa äärellä. Olen kirjoittanut yksin tai yhdessä
muiden tekijöiden kanssa jo yli 50 tietokirjaa.

Lisäys 7.6.2024: Olen kirjailijavieraana 125-vuotiaassa Kansalllisessa kirjakaupassa Turussa keskiviikkona 12.6.: https://mailchi.mp/kansallinen/kalle-virtapohja-tuntematon-paavo-nurmi?e=d9f96426a1

Toinen lisäys 7.6.2024: Vierailin hiljattain myös Hildén & Kaira podcastissa samoissa merkeissä: https://www.youtube.com/watch?v=6h-AIXC15sg

 

 

 

 

 

 

 

Aamulenkki nro 296 Lääkärin muistelmat

Jukka H. Meurmanin kirjan kannen valokuvasi Kimmo Brandt.

Perjantaina oli juhlapäivä, kun kirjakustantaja Readme tarjosi omissa tiloissaan Lönnrotinkatu 18:ssa kakkukahvit Jukka H. Meurmanin muistelmateoksen ”Lääkärin muistelmat” valmistumisen johdosta. Minulla oli kirjaprosessissa keskeinen rooli tekstin toimittajana. Kuinka minä tähän jouduin? 

Kaikki on Kekkosen syytä. Kun kirjoitin kirjaa ”Kekkonen urheilumiehenä”, olin UKK-arkiston johtajan Pekka Lähteenkorvan suosituksin yhteydessä Maarit Tyrkköön ja sain käyttööni arvokkaita haastattelunauhoja. Sivumennen sanoen Maarit on hiljattain järjestänyt aineistonsa Kansallisarkistoon, jotta ne olisivat tutkijoiden käytettävissä jatkossakin. Hyvin järjestetyn henkilökohtaisen arkiston arvo kasvaa vuosien saatossa.

Kun voitin Maaritin luottamuksen, hän puhui minusta Liuksialan kartanon väelle. Näin Markku ja Mikko Meurman hyväksyivät minut kirjoittamaan kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Kirjasta otettiin kaksi painosta. Kirjavälityksessä on vielä muutama kappale, samoin Markku Meurmanilla taitaa olla Liuksialassa muutamia kappaleita jäljellä.

Liuksialan kartano opittiin tuntemaan kuningatar Kaarina Maununtyttären asuinpaikkana ja paljon myöhemmin Agathon Meurmanin kotina. Yksi Agathonin pojista oli piirilääkäri Otto Meurman, jonka pojasta Otto-Iivari Meurmanista tuli tunnettu asemakaava-arkkitehti. Liuksialan kartanon pihassa on Otto-Iivarin ensimmäinen suunnittelutyö, yksityinen maatalousmuseo, joka valmistui keisarivallan viimeisillä hetkillä vuonna 1917. 

Puolitoista vuotta kestänyt yhteinen projekti on tullut päätökseen.

Kimmo Brandt otti julkistamistilaisuudessa kuvia mm. Jukka H. Meurmanista.

Liuksiala-kirjaprojektin onnistumisesta kertoo, että arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin pojanpoika Jukka H. Meurman kelpuutti minut toimittamaan muistelmakäsikirjoituksensa painokuntoon. Verkostot toimivat parhaimmillaan tällä tavalla. Tässäkin oli nimittäin välipuhujana Maarit Tyrkkö, joka kuuluu näihin samoin Agathon Meurmanin jälkeläisiin. 

Muistelmakirjailija Jukka H. Meurman ja kustantaja Jussi Kiilamo.

Elisabet Meurman loi iloista tunnelmaa julkistamistilaisuuteen.

 Jukka H. Meurmanin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Hän on Helsingin yliopiston kovakudos- ja infektiosairauksien emeritusprofessori ja HYKS:n suu- ja leukasairauksien klinikan entinen ylilääkäri. Tohtorin tutkinnot hän on suorittanut lääketieteessä ja hammaslääketieteessä. Hänen kansainvälisesti huomattava tutkijanuransa on keskittynyt suun ja hampaiden infektioiden merkityksen tutkimiseen yleisterveyden kannalta. Jukka on saanut kunniatohtorin arvon Strasbourgin Pasteur-yliopistossa, Tukholman Karoliinisessa instituutissa ja Plovdivin lääketieteellisessä yliopistossa. Hän on lisäksi Edinburghin kuninkaallisen kirurgikollegion kunniajäsen, joka vastaa kyllä hyvinkin kunniatohtoriutta.

Meurman on edistänyt alansa tutkimusta jo puolen vuosisadan ajan. Yksi vaikuttamistapa on aktiivinen osallistuminen yhdistystoimintaan. Hän on toiminut hammaslääketieteen tutkijoiden kansainvälisen kattojärjestön International Association for Dental Research presidenttinä ja hänet on kutsuttu Saksan kansallisen tiedeakatemian Leopoldinan jäseneksi. Kun Jukka toimi Suomen Tiedeakatemian puheenjohtajana, hänet valittiin tiedeakatemioiden kattojärjestön Inter-Academies Partnershipin johtoryhmään. Vaikka Jukka H. Meurman juhli toissavuonna jo 75 ikävuoden merkkipaalua, hän vaikuttaa edelleen aktiivisesti tiedeyhteisössä mm. väitöskirjaohjaajana ja säätiöiden miehenä. Sosiaalisesti lahjakkaana ihmisenä Jukalla ja hänen vaimollaan Elisabetilla on laaja ystäväpiiri, jonka riennoista muistelmakirja tarjoaa myös valikoituja välähdyksiä muun muassa musiikin ja kulinarismin merkeissä. On ollut suuri ilo tutustua Jukkaan ja Elisabetiin tämän kirjaprojektin merkeissä.

Julkaisen tämän blogipostauksen yhteydessä muutamia Maarit Tyrkön julkistamistilaisuudessa ottamia valokuvia. Niistäkin välittyy mielestäni se lämmin ja leppoisa tunnelma, joka on leimannut alusta asti tätä kirjaprojektia.

Seppo Helminen kertoi julkistamistilaisuudessa kirjaankin
 päätyneen hauskan tarinan hydroksiapatiitin ostamisesta.

Jos olet kiinnostunut lukemaan lääkäreiden muistelmia, täältä voit tilata vaikka samalla kertaa Jukan kirjan "Lääkärin muistelmat" ja Juha Hernesniemen "Aivokirurgin muistelmat".

Kekkonen perkele!

”Kekkonen, perkele!”, huusi nuori mies Keravan rautatieasemalla juuri kun olin hyppäämässä paikallisjunaan. Onneksi junan ovi avautui samalla hetkellä, joten saatoin astua sisään eikä tarvinnut jäädä asemalaiturille oikomaan nuorukaisen erehdystä. Jos Kekkonen eläisi, hän olisi nyt 123-vuotias.

Urho Kekkonen viimeisessä haastattelussaan, jonka Maarit Tyrkkö teki
 heinäkuussa 1981. Museovirasto: Helge Heinonen. 

Pitkään minäkin olen elänyt, sillä tämä on jo 289. postaukseni tähän Aamulenkki-blogiin. Ehkä vaihteeksi voin kirjoittaa vähän Urho Kekkosesta, joka oli minun lapsuuteni ja kouluvuosieni presidentti. Olin juuri aloittanut opinnot Jyväskylän liikuntatieteellisessä tiedekunnassa, kun Kekkonen sairastui. Hän luopui tasavallan presidentin tehtävistä parin kuukauden sairasloman jälkeen 27. lokakuuta 1981.

Kekkonen sai jäädä asumaan Tamminiemeen, joka muuttui tasavallan presidentin virka-asunnosta hänen privaattilasareetikseen. Se oli tyylikäs ratkaisu ja osuva kiitos niistä 25 vuodesta, jotka Kekkonen oli maata isällisellä otteellaan johtanut. Eihän siitä mitään olisi tullut, jos ”saatanan tunarit” olisivat hoitaneet maan asioita kylmän sodan aikoina. Kyllä Kekkonen oli vaikeina aikoina mies paikallaan. Tamminiemessä hän eli vielä viisi hiljaista kuihtumisen vuotta.

Kekkonen oli aikalaistensa keskuudessa pitkä mies, ja hänen varjonsa suomalaiseen yhteiskuntaan oli suhteellisesti vielä pidempi. Kekkosen hallintokaudella maalaisliitto-keskusta sai mellastaa kotimaan politiikassa 25 vuotta kuin kevätlaitumelle päästetty karja. Kaikki, ehkä Kalevi Sorsaa ja Eino Uusitaloa lukuun ottamatta, olivat vuoden 1981 jälkeen sitä mieltä, että Kekkosen kaudesta oli tullut liian pitkä. Mutta kukaan ei voinut aavistaa, että päästyään presidentinlinnaan sosiaalidemokraatit pysyisivät siellä seuraavat 30 vuotta!

 

Tapio Bergholm: Kova Koivisto.

 

Kannattaa lukea Tapio Bergholmin kirja Kova Koivisto (Otava 2023) ymmärtääkseen, miksi Mauno Koivisto voitti vuoden 1982 presidentinvaalit. Kyse ei ollut siitä, että pääministeri Koivisto pani hanttiin vanhalle ja sairaalle presidentti Kekkoselle keväällä 1981. Syitä pitää hakea kauempaa. Bergholm kertoo Koiviston 1960-luvun salamanousun Suomen suurimman säästöpankin toimitusjohtajasta valtiovarainministeriksi, Suomen Pankin pääjohtajaksi ja pääministeriksi. Manun hiuskiehkura hurmasi televisionkatsojat varmistaen kansansuosion.

Kun Kekkonen jäi syksyllä 1981 sairauslomalle, Koivisto ryhtyi pääministerinä hoitamaan presidentin tehtäviä. Ne olivat hyvä harjoituskuukausia, joiden aikana kansa saattoi totutella uuteen maan isään jo ennen tammikuun 1982 valitsijamiesvaaleja.

Keskusta vajosi niistä vaaleista alkaen 12 vuoden Koivisto-kompleksiin. Kekkosen aikana perintöprinssin asemaan oli kiivennyt Ahti Karjalainen, joka sai myös puolueen nuoren puheenjohtajan Paavo Väyrysen tuen 1980-luvun alussa. Karjalaisen edustama kekkoslainen K-linja nautti Neuvostoliiton suosiosta. Kun Johannes Virolainen kuitenkin valittiin keskustan presidenttiehdokkaaksi, presidentinvaalien asetelma meni täysin uusiksi. Neuvostoliiton johtajat havahtuivat Kekkosen lumouksesta ja totesivat, että Suomessa ei enää tarvittaisi porvarillista presidenttiä, kun vahva sosialistikin oli tarjolla.

 

Kati Katajisto: Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991.

 

FT Kati Katajisto kirjoittaa Suomen Keskustan historian kuudennessa osassa Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991 (SKS 2023) puolueen selviämistaistelusta Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen. Tutkija kuvaa osuvasti. että 1980-luvun aikana keskustan asema muuttui poliittisella kartalla ratkaisevasti. Se ei ollut enää ainoa varteenotettava porvarillinen vaihtoehto.

Ympäristöasiat nousivat sillä vuosikymmenellä poliittiselle agendalle, mutta maaseudun vahva puolue ei osannut tarttua ympäristötietoisuuden ja -innostuksen nousuun. Se hävisi SDP:lle väännön ympäristöministeriöasiassa, ja muutenkin se tuntui suhtautuvan ympäristöasioihin ja ympäristön suojelijoihin kuin pahimpaan viholliseen. 

Vaikea vuosikymmen päättyi kuitenkin vuonna 1991 keskustan uuden puheenjohtajan Esko Ahon johdolla eduskuntavaaleissa saavutettuun veret seisauttaneeseen vaalivoittoon. 55 paikkaa! Se oli saavutus, johon Esko Aho pystyi osittain Väyrysen kymmenen vuotta tekemän työn ansiosta, osittain sen vuoksi, että Väyrynen oli väistynyt vaalien alla ja tehnyt tilaa nuorelle Aholle. Keskusta onnistui joka tapauksessa palaamaan nostalgisesti takaisin omalle paikalleen maan suurimmaksi puolueeksi. Näin puolueessa varmasti ajateltiin. Sitten tuli pankkikriisi ja lama, jotka söivät pääministeripuolueen kannatuksen.

Paavo Väyrynen haastoi Koiviston jo vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Tappiostaan huolimatta hän yritti uudelleen presidentiksi vuonna 1994, samoin 2012 ja 2018. Nyt hän pyrkii jo viidennen kerran presidentiksi.

Pikkulinnut ovat laulaneet, että keskustan kunniapuheenjohtajana vuoteen 2018 asti ollut Väyrynen olisi pettynyt Katajiston kirjoittamaan historiateokseen. Vaikka kyse oli Väyrysen poliittisen uran merkittävimmästä vuosikymmenestä, kirjassa kerrotaan enemmän monesta muusta henkilöstä, jopa Kekkosesta. 

En tiedä, miten tuohon nyt suhtautuisi. Puheenjohtajan keskeinen asema näkyy varsinkin kirjan kuvituksessa. Väyrynen pomppaa silmille 15 valokuvassa, selvästi useammin kuin kukaan muu. 

Tuntuu siltä, että Väyrynen sai puheenjohtajakaudellaan maksaa niin raskasta veroa niistä vuosista, jolloin keskusta oli presidenttipuolueena omassa luokassaan muiden puolueiden yläpuolella, ettei hän ole toipunut siitä vieläkään. – Kekkonen, perkele!

 

 

Paavo Nurmen suosio kestää

Maailman parhaan juoksijan kuolemasta tulee 2. lokakuuta kuluneeksi 50 vuotta. Onko se paljon vai vähän? 50 vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, jos katsoo eteenpäin. Mutta kun katsoo taaksepäin, se onkin yllättävän lyhyt aika.

Aika moni tuttu oli seuraamassa Helsingin olympialaisia. Niistä tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Maaginen hetki: Paavo Nurmi tuo soihdun Stadikalle
Helsingin olympiakisojen avajaisissa 1952.
Museovirasto: Nasretdin, Räshid.

 

 

Olen saanut tehdä kirjoitustöitä Paavo Nurmen parissa jo usean vuoden ajan. Silti tämä vuosi on aivan poikkeuksellinen. Olen voinut konkreettisesti huomata, että Paavo Nurmi muistetaan maailmalla edelleen hyvin. 

Heti vuoden alussa tammikuussa olin Paavo Nurmi Gamesin toimarin Jari Salosen kanssa amerikkalaisen Sports History This Week -podcastin lähetyksessä. Jakson nimeksi tuli ”The Flying Finn Burns Out”. Me kerroimme Jarin kanssa parhaamme mukaan Paavosta. Sports History This Week -podcastin jakso löytyy täältä. 

Podcastin tuottajana oli Cooper McKim ja toimittajana Kaelen Jones. Hauskaa oli, että suuri Suomen ystävä Chris Turner oli myös mukana lopullisessa podcastissa.

 

Keväällä kerroin ruotsalaiselle ystävälleni Peter Dahlénille, joka on mediahistoriaan erikoistunut professori Bergenin yliopistossa, että Paavo kilpaili vain kerran Norjassa. Siitä tuli kesäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Peter ehdotti, että kirjoittaisimme siitä yhteisartikkelin. Näin teimme, ja laajensimme artikkelia jonkun verran myös muihin kesän 1923 kilpailuihin. Se kesä sata vuotta sitten huipentui Paavon Tukholmassa juoksemaan mailin maailmanennätykseen 4.10,4. Artikkeli julkaistiin täällä idrottsforum.org -sivustolla Paavo Nurmen syntymäpäivänä 13. kesäkuuta.

 

Eikä siinä kaikki. Aivan hiljattain Ranskan luetuimman sanomalehden Ouest-Francen toimittaja otti yhteyttä Jari Saloseen kertoen halustaan kirjoittaa Nurmesta. Pariisi oli Paavolle tärkeä kaupunki muutenkin kuin hänen Pariisin olympiakisoissa 1924 saavuttamiensa viiden olympiakultamitalin kannalta. Paavo kilpaili monena vuonna Pariisissa  ja suunnitteli hetken jopa ranskalaiseen ammattilaistalliin siirtymistä.

Ja tietysti myös monet suomalaistoimittajat ovat juuri nyt tekemässä omia juttujaan Paavo Nurmesta. Juoksijoiden kuningas teki Suomea tunnetuksi maailmalla yli kymmenen vuoden ajan. Sellaiseen Suomi-propagandaan ei kukaan muu urheilija ole pystynyt.

 

Mistä tämä Paavo Nurmen renessanssi johtuu? Voiko hänen kuolemansa 50-vuotismuistopäivä 2.10.2023 olla niin merkittävä asia, että se yksin selittäisi lisääntyneen huomion?

Itse asiassa luulen, että tässä niitetään satoa osittain myös siitä, että Jari Salonen, Harri Halme ja kumppanit ovat viime vuosina nostaneet Paavo Nurmi Gamesin yhdeksi maailman kiinnostavimmista yleisurheilukilpailuista. Olen nähnyt kaikki Paavo Nurmi Gamesit viimeisten kymmenen vuoden aikana. Jokainen kilpailu on ollut kuin suuri kunnianosoitus maailman parhaalle juoksijalle. Järjestelyt ovat olleet ensiluokkaisia.

Kun tapahtumaa on järjestetty taidolla, se on ollut siivittämässä myös kotimaisia urheilijoita uudelle tasolle. Tulee nyt esimerkkinä mieleen Kuusjoen huimapää Wilma Murto, joka on noussut seiväshypyssä yhdeksi maailman parhaista. MM-kisoissa pronssille hypännyt Wilma on tällä hetkellä ehdolla Euroopan vuoden yleisurheilijaksi!

 

Paavo Nurmen tarina on kyllä tosi kiehtova. Minun tietokirjailijan urallani Paavon elämäkerta Mies josta tehtiin patsas (Docendo 2017) oli tärkeä virstanpylväs. Se avasi monia ovia. Kirjaa kyllä kritisoitiin joissakin tieteellisissä julkaisuissa, mutta en ole pikkumainen. Ne jutut olen tietysti jo aikaa sitten unohtanut. Luulen, että kritiikoillenikin Paavo Nurmi oli niin suuri ja tunteita herättänyt aihe, että he olisivat mieluummin nähneet oman nimensä teoksen kannessa kuin lukeneet minun kirjoittamaani kirjaa. Se on ihan ymmärrettävää. 

No, seuraava Paavo Nurmi -kirjani ilmestyy ensi talvena Readmen kustantamana. Tällä kertaa tuon Paavon Turusta Helsinkiin.

Olen jo henkisesti valmistautunut seuraaviin sivalluksiin, joten täytyy yrittää katsoa, jos jostain saisi sitä ennen hankittua haarniskan. Tohtorin miekka minulla on jo omasta takaa. 

Peter Dahlénin Uggla-kirja on vuodelta 2016.

 

No tosiaan. Kyllä ihmisen muisti on lyhyt! Minun piti kirjoittaa Bertil Ugglan elämäkerrasta. Aloin nimittäin pohtia tämän blogipostauksen kirjoittamista, kun professori Peter Dahlén lähetti linkin muutama vuosi sitten kirjoittamaansa mainioon Uggla-elämäkertaan, joka on nyt vapaasti luettavissa. Uggla oli sotilas ja vahva urheiluvaikuttaja, jonka maine kasvoi radion varhaisina vuosina huippuunsa. Hän veti Ruotsin radiossa aamuisin ohjattuja voimisteluhetkiä. Suosittelen tutustumaan kirjaan, jos mediahistoria, urheiluhistoria tai elämäkerrat kiinnostavat. Varoituksen sana on kuitenkin vielä paikallaan: Peter kirjoittaa ruotsiksi, förstås.

Peterin Uggla-kirjan (pdf) voi ladata tai sitä pääsee lukemaan tästä linkistä.

·   Peter Dahlén: Nationens väl och kroppens fostran. En biografi om idrottsledaren, militären och radiomannen Bertil Uggla. Malmö Studies in Sport Sciences vol 21. Bokförlaget idrottsforum.org – Vahva suositus!