Luin palkitun toimittajan Jukka Rislakin, 73, muistelmateoksen ”Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita historian aallokossa.” Otava julkaisi tämän 416-sivuisen teoksen keväällä. Kirjassa on omat kiistattomat ansionsa.
Kirjan huumori kumpuaa osin tunnustuksellisesta itsekriittisyydestä, osin hykerryttävästä kirjallisesta ilmaisusta. Sanon tähän alkuun, että Rislakki siteeraa kirjassaan (s. 304) Peter Ackroydia oivaltavasti: ”Jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta. Jos haluat kertoa totuuden, kirjoita romaani.” Toisin sanoen, kun itse kirjoittaa omat muistelmansa, voi harjoittaa valikoivaa muistamista.
Sattumalta edellinen kirja, jonka luin loppuun, oli Keskisuomalaisen päätoimittajan Erkki Laatikaisen (1946–2013) elämäkerta ”Kivikkopellon poika. Erkki Laatikaisen tarina” (Teos, 2017), jonka kirjoitti dosentti Olli Matilainen. Vaimoni lukee Laatikaisen elämäntarinaa tällä hetkellä, joten pidättäydyn nyt kommentoimasta sitä. Molemmat teokset, Laatikaisen elämäkerta ja Rislakin muistelmat, ovat suhteellisen tuoreita kirjoja, jotka kertovat menestyneistä toimittajista.
 |
| Jukka Rislakki on kulkenut mullistusten keskellä ja kirjoittanut hauskat muistelmat. |
Rislakki ja Laatikainen olivat, tai ovat olleet, käytännössä saman ikäisiä, molemmat ovat valtakunnallisesti tunnettuja toimittajia, ja heillä oli yhteistä maantiedettäkin: Jämsänkoski. Rislakin koulukaupunki kuului sitten myöhemmin päätoimittaja Laatikaisen mielikuvatasolla hallinnoimaan Keski-Suomeen.
Onkin pakko ihmetellä, että keskisuomalaisuuden ylimmän apostolin elämäkertakirjassa Rislakki ei saanut mitään roolia. Toisaalta, Rislakkikaan ei sitten mainitse muistelmateoksessaan Laatikaista. Valistunut arvaukseni on, että Laatikainen, jonka siis tunsin, kirjoitti niin pisteliäästi Rislakin vuonna 1995 ilmestyneestä kirjasta ”Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa”, että Rislakki ei ole halunnut Laatikaista muistella. Parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestyneessä kirjassa käsiteltiin ensimmäisen kerran dokumentoiden ja haastatteluihin perustuen niitä veritöitä, joita valkoiset Jämsänkoskella, varsinaisen rintaman takana, tekivät vuonna 1918.
Jätetään arvailut. En ole koskaan tavannut Rislakkia, mutta olen tietysti lukenut Helsingin Sanomista monia hänen kirjoituksiaan. Tuon edellä mainitsemani Kauhun ajan lisäksi olen lukenut häneltä vuonna 1982 ilmestyneen yli 500-sivuisen teoksen ”Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa” (Love Kirjat). Se on ymmärtääkseni jonkinlainen vakoilukirjallisuuden klassikko Suomessa, puutteineenkin.
Rislakin uusi kirja kertoo Suomen historiasta vuodesta 1945 eli Rislakin syntymästä alkaen. Mutta se kertoo myös Helsingin Sanomista, toimittajan työstä, kirjailijan työstä ja vuodesta 1991 alkaen myös Baltian ja etenkin Latvian historiasta.
Kirjan nimi Mullistusten mies kertoo siitä, että Rislakki on ollut todistamassa hämmästyttävän monia Euroopan lähihistorian merkittäviä tapahtumia, suoranaisia mullistuksia. Hän on haastatellut johtavia poliitikkoja ja tavannut valtiomiehiä. Hän on todistanut muutosta koko aikuisikänsä.
Jäin miettimään, onkohan hän pohtinut kirjalle myös toista nimeä, Tunnustuksia. Ainakin hän mainitsee jossakin yhteydessä tämän kirkkoisä Augustinuksen 1600 vuotta vanhan teoksen, Confessiones.
Rislakki kuvaa omakohtaisten kokemustensa kautta suomalaisen yhteiskunnan vasemmistosuuntautuneisuuden 1960- ja 1970-luvuilla. Vasemmistolaisuus ulottui myös Helsingin Sanomien toimitukseen, vaikka Helsingin Sanomissa mieluiten vaietaan noista vuosista. Rislakki joutui muun muassa Yhdysvaltain suurlähetystön seurantaan ja häntä epäiltiin jopa KGB:n kätyriksi.
Muistelmateos on hauskasti, älykästä huumoria viljellen kirjoitettu lukunautinto. Nauroin useamman kerran jopa ääneen. Tyyli hajoaa vain siinä kohdassa, kun Rislakki yrittää tehdä pesäeroa Neuvostoliittoon ja todistelee, että hän ei ollut mikään Moskovan etäpääte tai KGB:n tiedonantaja. No, hänellä oli paljon vasemmistolaisia yhteyksiä ja näkemyksiä ja ainakin 1990-luvulla hän käytti avustajanaan miestä, joka työskenteli KGB:lle, joten niillä epäilyillä oli pohjaa ainakin epäluulojen hetteiköissä, vaikkakin kirjoittaja todistelee riippumattomuuttaan Neuvostoliiton ohjauksesta. Tässä kohdin muistelmateos etääntyykin ”tunnustusten” tunnelmasta ja muuttuu jollain tavalla valikoivaksi. Tämä on selvästi kirjoittajalle kipeä aihe, luultavasti lukuisien perusteettomien syytösten vuoksi.
Rislakki tunnetaan edelleen yhtenä Suomen johtavista vakoilua ja tiedustelua tuntevista asiantuntijoista. Luulisi, että hänen tietomäärällään olisi tullut tehneeksi enemmänkin havaintoja KGB:n toiminnasta vuosien varrella. Joitain hotellikuunteluita ym. tässä teoksessa kyllä avataankin.
Kirjoitustyylin hajoaminen rikkoo kokonaan sen lumouksen, jonka valtaan lukija on alussa uponnut. Tyylin muutoksen ymmärtää myös sitä taustaa vasten, että Rislakki alkoi 1990-luvulla pukeutua yhä useammin pikkutakkiin ja solmioon. Hän perusti perheen latvialaisen Anna Ziguren kanssa, ja tämä oli se järisyttävä mullistus, joka muutti toimittaja Rislakin oman elämän.
Sitten myöhemmin on taas herkullista lukea Latvian ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin nimitetyn Ziguren ja Rislakin suurlähettiläsvuosien arjesta ja etenkin niiden jälkeisestä ajasta Latviassa.
Rislakki luettelee kirjan lopussa valikoidusti yli 300 kirjoittamaansa lehtiartikkelia. Useimmat lukijat luultavasti loikkivat näiden listojen yli ja toteavat, että onpas ahkera toimittaja. Luettelo olisi ollut luettavampi, jos listaus olisi kohdistettu tiukemmin johonkin teemaan, esimerkiksi vakoiluartikkeleihin. Tai Baltia-artikkeleihin. Nämähän ovat olleet leimallisesti Rislakin vahvinta osaamisaluetta, parasta A-luokkaa.
Kriittisesti suhtaudun myös listaan 25 kirjasta, joita ilman Rislakki ei voisi olla. Toisaalta, onhan sieltä hauska bongata muun muassa Waltarin Sinuhe ja Linnan Tuntematon, mutta muuten saa potea henkistä pienuutta, kun itse on lukenut niin vähän, tai toisenlaisia kirjoja. Missä ovat Remekset?
Waltariin liittyen tuntuu absurdilta lukea, kuinka latvialaismies joutui Neuvostoliiton tyrannian vuosina Siperiaan kielletystä kirjasta, siis Waltarin kirjoittamasta ”Antero ei enää palaa”.
Mainio oivallus on kriittisesti laadittu luettelo omista kirjoista. Rislakki kommentoi kirjojaan nyt yli 70-vuotiaan kirjailijan elämänkokemuksellaan ja etenkin Latvian kokemustensa perspektiivistä.
Rislakin teos nousee uudelle tasolle esitellessään tämän päivän Latviaa, jota itse tunnen huonosti. Tämä vaihe on hyvin traaginen, mutta siitä ei puutu humoristisiakaan käänteitä. Tai sanotaan mieluummin, että Rislakki käyttää taitavasti nautittavan humoristista kirjoitustyyliään esitellessään itsenäistyneen Latvian tapahtumia.
Suurlähettiläs Mikko Pyhälä on Rislakin serkku, ja sivumennen sanoen mainio kokki, joka toi muutama vuosi sitten elokuvaohjaaja Michael Mooren vierailulle Suomeen. Mullistusten mies on kirja, joka voisi hyvin toimia pilapiirroksia harrastavan toimittaja Rislakin elämästä kertovan englanninkielisen elokuvan alustavana käsikirjoituksena. J.F. Kennedy, Fidel Castro, Nikita Hrushtshov, Mihail Gorbatshov, Vladimir Putin, Aatos Erkko ja Mauno Koivisto solahtavat luontevasti tarinaan, jonka ehdoton punainen (sic!) lanka nousee kylmän sodan vakoilumaailmasta alkaen Vanhan valtauksesta ja huipentuen Latvian itsenäistymiseen. Alkuteksteissä voisi käyttää Rislakin piirtämiä koomisia hahmoja ja lämminhenkisessä komediassa olisi mukana myös ripaus jännitystä ja vakoojia, mullistuksia ja korruptiota sekä tietenkin vallankumouksia ja kuolemaa, eli tällä olisi kaikki mahdollisuudet päätyä kansainväliseen levitykseen. Jukan ja Annan rakkaustarinan ympärille rakentuvan perhe-elokuvan nimeksi sopisi ”Latvia, my love”.
P.S. Kirjoitan parhaillaan Suomen Ampumaurheiluliiton historiaa. Jukka Rislakin sukulainen Helsingin ylipormestari Eero Rydman (1889–1963) oli aikanaan SAL:n perustajia. Näihin vaiheisiin kirja ei tuonut lisävaloa.
