Vuoden 2015 urheilutrendit

Uudenvuoden tinanvalantaan kuuluu tulevan vuoden tapahtumien ja tavoitteiden pohdiskelu. Katselin sulatettavaa hevosenkenkää ja näin siinä jo ennen sulatusta joitakin vahvoja urheilutrendejä, jotka kirjasin nopeasti.

Urheilu on kiinteä osa yhteiskuntaa, joten monissa visioissa on ehkä enemmän yhteiskunnallinen sävy kuin äkkiseltään odottaisi. Ylimmäinen johtopäätös näin vaalivuoden kynnyksellä onkin, että urheilu ei ole mikään erillinen saareke.

Ennustuksessani on kymmenen kohtaa:

1. Perinteisen median ahdistus kasvaa

2. Sosiaalisen median suosio lisääntyy

3. Rikkaat muuttavat Suomesta

4. Pelaaminen pysyy puheenaiheena

5. Virosta tulee suomalaisten yrityspuisto

6. Demokratian kriisi

7. Urheilujohtamisen poliittiset ulottuvuudet

8. Paluu Mastersiin

9. Paluu Pekingiin

10. Paluu Faluniin

En kuvittele olevani mikään Nostradamuksen oppipoika, mutta asiat voivat hyvinkin mennä kuten kirjoitan. Se johtuu kuitenkin enemmän sattumasta ja tuurista kuin näkökyvystäni ja ennustajanlahjoistani.

Mutta nyt lopetan jaaritukset ja lyön faktat pöytään. Tältä näyttää siis vuosi 2015:

1. Perinteisen median ahdistus kasvaa

Perinteisen median ahdistus kasvaa entisestään. Henkilöstön vähentäminen jatkuu, ja samaan aikaan koneiden uusimispaineet kasvavat. Perinteiset tulovirrat eivät riitä kattamaan kustannuksia. Ainoaksi toivoksi jää arvonlisäveron poistaminen seuraavalla hallituskaudella.

Perinteisen median ahdistuksesta kertoo, että toimituksellisia palstoja täytetään miten vain edullisimmin pystytään. Ennen lehteä tehtiin lukijoille. Vuonna 2015 siihen ei ole enää maakuntalehdissä varaa.

Maakuntien urheiluväen kaipaaman näkyvyyden näkökulmasta edessä on isoja ongelmia, kun ponnistusvoima ei vielä riitä valtakunnanjulkisuuteen, eikä oman alueen medioissa pääse vanhaan tapaan esille. Mitä siis tehdä?

2. Sosiaalisen median suosio lisääntyy

Sosiaalisen median kanavat lyövät lopullisesti läpi vuonna 2015. Kun valtamedia ei enää vastaa lukijoiden odotuksia, siirtyy toimittaminen tiedottamistaidot omaaville kansalaisille ja sosiaalisen median eri kanaviin. Tämän seurauksena perinteisissä medioissa työskentelevien toimittajien ajasta yhä suurempi osa kuluu sosiaalisen median seuraamiseen, ja siitä johtuen toimittajille jää entistä vähemmän aikaa omien juttujen tekemiseen.

Huippu-urheilijoista esimerkiksi Mikko Ilonen kertoo twitterissä kuulumisiaan. Ilosen viitoittamalle polulle lähtee yhä useampi suomalaisurheilija.

3. Rikkaat muuttavat Suomesta

Tuloerojen kasvu jatkuu, vaikka Nalle Wahlroos lähti Ruotsiin ja vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto Portugaliin. Suomalaisen yhteiskunnan rakennevirheen korjaaminen ei tapahdu hetkessä, joten Suomen kansantalouden lompakko vuotaa myös vuonna 2015. Valitettavasti se lompakossa oleva reikä ei ole siellä alapohjassa. Rikkaimmat lähtevät niin kauan, kun yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia ei korjata.

Urheilussa tämä ei ole uusi ilmiö. Parhaiten tienaavat ammattiurheilijat tienaavat rahansa ulkomailla, ja käyvät kesällä pelaamassa tennistä kotimaassa. Koivujen, Kiprusoffien ja Sami Kapasen kaltaiset kiekkoilijat ovat tuoneet omaa osaamistaan ja pääomia myös kasvattajaseuroihinsa.

Pay back -ajattelu lisääntyy vuonna 2015. Jarkko Niemisen tennisakatemia on paras esimerkki siitä, miten  menestyneet urheilijat voivat olla aktiivisesti tukemassa alituisessa rahapulassa olevaa kotimaista nuorisovalmennusta.

Mutta jos joku urheilija on asunut ulkomailla 10 tai 20 vuotta, hänen voi olla helpompi jatkaa elämäänsä aktiiviuran päättymisen jälkeen niissä ympyröissä, jotka ovat vuosien aikana tulleet tutuiksi. Se on täysin ymmärrettävää.

4. Pelaaminen pysyy puheenaiheena

Suomesta on tullut pelaamisen luvattu maa Angry Birdsin ja Supercellin myötä. Nokia oli  kymmenen vuotta aikaansa edellä lanseeratessaan N-Gagen. Peliajattelu vyöryy konsoleista ja laitteista vuonna 2015 koko yhteiskuntaan ja Suomi opitaan tuntemaan maailmalla sloganista Finland – connecting playing people.

Vuonna 2015 olisi aika perustaa pelaamisen professuuri johonkin suomalaiseen yliopistoon. Pelaavia professoreitahan on jo varmasti jokaisessa yliopistossa.

Itse asiassa yksi todistus peliajattelusta on juuri edellä mainittu miljonäärivuoto ulkomaille. Varakkaat ihmiset ovat pohtineet erilaisia vaihtoehtoja täysin pelimaailman mallin mukaisesti. Peliteoriassahan joudutaan miettimään erilaisten päätösten vaikutuksia. Mitä seuraa, jos valitsen tämän reitin?

5. Virosta tulee suomalaisten yrityspuisto

Suomalaiset perustavat yrityksiä Viroon vuonna 2015, koska se on helppoa. Tällä hetkellä Virossa ja Virosta käsin toimii jo noin 3500 suomalaisyritystä. Helsinki laajenee Tallinnaan, ja liikenne Suomenlahden yli pysyy vilkkaana.

Viro pitää tilanteesta, koska suomalaisten yritystoiminta vilkastuttaa pienen maan talouselämää. Suomessa asiaa huomaa toisinaan paheksuttavan. Mutta mikäs ongelma siinä on, jos ihmiset yrittävät ja käyvät kauppaa?

Urheilussa Viro nostaa profiiliaan. Maailmanlaajuista mediahuomiota maa saa esimerkiksi tammikuussa Otepään maailmancupin hiihtojen yhteydessä, ja maaliskuussa, kun Tallinnassa järjestetään nuorten taitoluistelun MM-kisat.

Moottoriurheilu on virolaisille tärkeää. Karl Kruuda voitti vuonna 2014 Turun rallin ja päätyi Jyväskylän Suurajoissa, siis Neste-rallissa, kymmenenneksi saaden uransa ensimmäisen MM-pisteen. Kannattaa laittaa tänään, vuoden viimeisenä päivänä, 22 vuotta täyttävän Karl Kruudan nimi mieleen, vaikka Viron ykköskuski viime kaudella olikin Ott Tänak.

Syyskuussa järjestettävän Tallinnan maratonin osanottajamäärä kasvaa edelleen, kuten jo yli kymmenen vuoden ajan!

6. Demokratian kriisi

Suomessa valmistaudutaan eduskuntavaaleihin. Vaikka poliittiset mielipidemittaukset kertovatkin uusista asetelmista ja muutoksesta, ei äänestysaktiivisuus tälläkään kertaa nouse kuin vähän yli 50 prosentin. Vaalien yhteydessä tullaan puhumaan demokratian kriisistä. Olisiko Suomi sittenkin tarvinnut sen saksalaisen kuninkaan?

Ihmisten luottamus poliitikkojen kykyyn saada aikaan muutoksia on mennyt toistuvien kohujen seurauksena. Eläkeläisten säästötkään eivät ole turvassa, kun johtajat kahmivat itselleen etuja.

Pääministeri Alexander Stubb joutuu kovan paikan eteen vaalien jälkeen. Hänen vahvuutensa on ulkopolitiikassa ja EU-asioissa. Jos kokoomus joutuu oppositioon, Stubb on väärässä roolissa, koska räksyttäminen ei sovi hänelle. Siinä tapauksessa hänen kannattaa keskittyä kesällä enemmän triathloniin kuin politiikkaan.

7. Urheilujohtamisen poliittiset ulottuvuudet

Alexander Stubbilla on yksi oljenkorsi käyttämättä. Hän ei ole vielä minkään urheilujärjestön puheenjohtaja, mutta Palloliiton entinen puheenjohtaja Sauli Niinistö voisi ohjata tässä asiassa Alexia.

Minkä lajin puheenjohtajaksi Stubb parhaiten sopisi? Nuorena hän oli maajoukkuetason golfari, mutta urheilun keskusjärjestö Valoa pitkään johtanut Timo Laitinen valittiin juuri Golfliiton puheenjohtajaksi. Siis ei golfiin.

Stubb on juossut viime vuosina maratoneja entisen kestävyysjuoksun päävalmentajan Timo Vuorimaan valmennuksessa. Mutta SUL:n kenttäväki on ilmeisesti riittävän tyytyväinen nykyiseen puheenjohtajaan Vesa Harmaakorpeen, joka pääsi jatkokaudelle äänestyksen jälkeen. Siis ei yleisurheiluun.

Luontevinta olisi kutsua Stubb Triahlonliiton puheenjohtajaksi. Tähän hätään triathlonkaan ei ole ratkaisu, koska puheenjohtaja Toni Niiranen valittiin juuri jatkokaudelle. En tunne Niirasta, mutta varapuheenjohtaja Kauko Kottosella uskon olevan pelisilmää tämän asian järjestämiseen. Ehkä Stubbia on jo kysyttykin?

Mikko Ilonen on pelannut kerran amatöörinä Mastersissa.
Paavo Nurmi puolestaan halusi juosta 1932 Los Anglesin
olympiamaratonin, mutta hänet julistettiin ammattilaiseksi.

Tietysti muitakin vaihtoehtoja on olemassa, mutta Ampumaurheiluliitton puheenjohtajuus voisi olla huono viesti noin ulkopoliittisesti ajatellen. Tai sitten se olisi näinä aikoina juuri se oikea viesti.

8. Paluu Mastersiin

Mikko Ilonen on ainoana suomalaisgolfarina pelannut kaikissa major-turnauksissa. Huhtikuussa Augusta Nationalin kentällä pelattava Masters on kuitenkin siinä mielessä merkkipaalu Ilosen uralla, että nyt hän on ensimmäisen kerran mukana ammattilaisena. Vuonna 2001 hän sai osallistumisoikeuden edellisvuoden British Amateurin voittajana.

Mastersin voittaja saa perinteisesti vihreän takin. Toivottavasti järjestäjät ovat varanneet Mikon mittoihin sopivan pikkutakin valmiiksi! 

9. Paluu Pekingiin

Yleisurheilun MM-kisat järjestetään ensi kesänä Pekingissä. Olin Pekingin olympiakisoissa vuonna 2008 urheilutoimittajana, ja muistan hyvin komean keihäskisan, missä kolme suomalaista sijoittui sijoille 3–5 Tero Pitkämäen johdolla. Tero Järvenpää oli neljäs ja Teemu Wirkkala viides.

Suomalaiset keihäänheittäjät ovat olleet vahvasti esillä myös viime vuosina. Ari Mannio voitti EM-pronssia 2012, Antti Ruuskanen olympiapronssia 2012 ja EM-kultaa 2014, sekä Tero Pitkämäki MM-hopeaa 2013 ja EM-pronssia 2014.

Kysymys kuuluukin, kuinka monta mitalia suomalaiset keihäänheittäjät Pekingin MM-kisoissa saavuttavat. Veikkaan kahta, jos oikeat miehet valitaan kisoihin.

Pekingistä muistan myös sen vapaaehtoisena kisoissa työskennelleen paikallisen aitajuoksijan, joka oli Kiinan tilastoissa niukasti sadan parhaan joukossa. Suomessa hän olisi lähes maajoukkuetasoa.  1,4 miljardin ihmisen joukosta löytyy kaikkea enemmän kuin viiden miljoonan ihmisen maasta. Potentiaalisia kaupankäyntimarkkinoitakin siellä on asukasluvun perusteella... hetkinen... melkein 300-kertainen määrä!

10. Paluu Faluniin

Olympiavoittaja Iivo Niskanen on osoittanut erinomaista kuntoa alkutalvesta. Parisprintin olympiakultaa Sami Jauhojärven kanssa voittanut Niskanen on helmikuussa Falunin MM-kisoissa ensimmäisen kerran tilanteessa, jossa "koko kansa" odottaa hänen hiihtojaan.

Viime talven kultahiihto Sotshissa oli niin iso yllätys, että sitä ei meinaa vieläkään ymmärtää!

Falunin MM-hiihdoissa vuosina 1974 ja 1993 Suomi sai molemmilla kerroilla kaksi mitalia. Toivottavasti nyt pistetään vähän paremmaksi.

Hyviä urheilu-uutisia odotellessa toivotan menestyksellistä uutta vuotta kaikille lukijoille!

Tarinankerronta on arvokasta

Me suomalaiset odotamme, että joku ulkomaalainen tulee kertomaan, mitä meidän tulee tehdä menestyäksemme. Sen jälkeen syntyy hämmennys ja närkästys, koska se ulkomaalainen ei sano mitään, mitä emme jo valmiiksi tiedä.

Mutta silti se on meille sanottava, koska emme vielä toimi tämän "itsestäänselvyyden" mukaisesti.

Muistatteko, kun ruotsalainen Curt Lindström tuli jääkiekkomaajoukkueen päävalmentajaksi 1990-luvun alkupuolella? Hänet suolattiin ennen kuin hän oli kunnolla ehtinyt edes aloittaa. Lindström taisi sanoa pelaajille, että "lite bättre!". Aika moni suomalaisvalmentajakin olisi voinut sanoa saman.

No, ei siitä sen enempää. Pelaajat oppivat tekemään vähän paremmin. Ja vuonna 1995 tuli maailmanmestaruus Globenissa. Eli me opimme tekemään vähän paremmin!

Nyt Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck kertoo meille toimittaja Pekka Mykkäsen kirjoittamassa Hesarin jutussa, ettämeidän pitäisi opetella tarinankerrontaa (HS 7.12.2014).

Hei! Onhan meillä ollut runonlaulajat, Topelius ja Kalevala! Ei kai meidän nyt tarinointia tarvitse opetella?

No, Ami Hasan, jolla on aika lailla nimeä suomalaisena markkinointiguruna, kirjoitti HS:n mielipidesivulle (HS 13.12.2014), että Oreck puhuu asiaa: emme osaa markkinoida.

Toimittajana voin hyvin tunnustaa, että markkinointi ei kuulu omiin vahvuuksiini. Pääsen helposti kiinni sellaiseen ajatteluun, että markkinointi on synonyymi huijaamiselle. Ja toisaalta, jos minä osaan, kyllähän se nyt tiedetään, ei sitä tarvitse ääneen sanoa...

Tämä on varmasti aika yleinen asenne. Mehän olemme tällaista insinöörikansaa. Keskitymme tekemään keksintöjä, jotka ruotsalaiset sitten myyvät maailmalle. Sen jälkeen olemme katkeria ruotsalaisille, jotka varastavat ideoitamme. Vähän tätä käsitystä ovat jotkut menestystarinat, kuten Nokia, Angry Birds ja SuperCell, muuttaneet.

Mutta millainen se Bruce Oreckin viiden kohdan ja viiden vuoden ohjelma onkaan:

1. Tähdätkää korkealle! Päättäkää, että teistä tulee maailman parhaita markkinoinnissa ja tarinankerronnassa. 
2. Seuratkaa kehitystä mittareilla. 
3. Opetelkaa tarinankerrontaa, markkinointia ja itseluottamusta. 
4. Harjoitelkaa!
5. Kun olette valmiita, nauttikaa siitä. Menkää ja valloittakaa maailma, puhukaa se pyörryksiin! 

Ei tunnu liian vaikealta. Mutta miten me saisimme pään avattua? Miten nostetaan tarinankerronta arvostetuksi taitolajiksi?

Sitä tarinankerrontaa voi opetella. Esimerkiksi Maria Lassila-Merisalo osaa kouluttaa toimittajia tarinankerronnassa. Hän kirjoittaa muun muassa uudessa Journalismi ajassa -kirjassa juuri tästä asiasta otsikolla "Tarina edellä – kerronnallinen juttu digitaalisessa ympäristössä". 

Verkosta löytyy paljon muitakin opettajia ja verkostoja, joihin voi tutustua esimerkiksi Narrativisen opetuksen blogisivulta.

Tietysti tarinankerrontaa voi opetella omatoimisesti ilman opettajiakin. Mutta kenties meidän tulisi aivan ensimmäiseksi hyväksyä nuo Oreckin tarjoamat portaat. Ne johtavat hänen mukaansa "henkiseen vallankumoukseen". Huh-huh, vähän pelottava ajatus. Mutta aloitetaan silti, ei kai tässä kovin paljon hävitäkään voi!

Juhlakirja "Journalismi ajassa" yllätti professori Raimo Salokankaan

Journalismin muutos koettiin kouriintuntuvasti torstaina Jyväskylässä, kun neljännesvuosisadan ajan journalistiikan professorina toiminut Raimo Salokangas jäi eläkkeelle. Salokankaan jäähyväisluentoa oli kuuntelemassa salin täysi opiskelijoita ja tutkijoita.

Raimo Salokangas (kesk.) ei vielä tiedä, että professori Epp
Lauk (oik.) ojentaa hänelle hetken kuluttua juhlakirjan.
Kuva: Reijo Nättiaho

Minulle henkilökohtaisesti tilaisuus oli poikkeuksellisen tunteikas. Salokangas ohjasi aikanaan urheilujournalismia käsittelevän väitöskirjani (Sankareiden salaisuudet 1998). Ja lisäksi: läksiäistilaisuus järjestettiin Liikunnan salissa L-302. Juuri siitä samasta salista alkoi oma, tosin melko vaatimaton, yliopistourani syksyllä 1981. Uskomaton yhteensattuma!

Luennon jälkeen Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola, journalistiikan ensimmäinen tohtori, piti oman alustuksensa. Mervola tunnusti, että ei tullut valituksi ensimmäisellä kerralla. Ehkä siitä nousi se motivaatio, joka siivitti hänet tohtoriksi ja on kantanut opiskeluvuosien jälkeen myös työelämässä. 

Reijo Nättiaho kirjoitti Jyväskylän yliopiston tiedotuslehteen Tiedonjyvään artikkelin Raimo Salokankaan jäähyväisluennosta. Tästä pääsee lukemaan Tiedonjyvän artikkelin.

Salokankaan johdolla journalistiikasta on väitellyt peräti 27 tohtoria, joten Mervolan avaamaa tietä on kulkenut aikamoinen joukko tutkijoita. Olikin helppo koota 20 kirjoittajan kaarti kirjoittamaan juhlakirjaa "Journalismi ajassa" professori Salokankaalle, jota arvostetaan suuresti mediatutkijoiden ja toimittajakouluttajien keskuudessa. Juhlakirjassa on mukana professoreita Yhdysvalloista, Norjasta (emeritus), ja Suomesta. On arvostettuja historioitsijoita ja mediatutkijoita, ja onpa mukana yksi opiskelijakin, kertomassa, miltä tuntuu opiskella toimittajaksi vuonna 2014.

Vahvimmin kirja tarttuu nimensä mukaisesti median murrokseen. Erkki Hujanen, Maria Lassila-Merisalo, Turo Uskali, Jaana Hujanen, Pekka Mervola ja Irene Pakkanen tuovat valoa tähän nopeasti muuttuvaan tilanteeseen. Toimittajakoulutuksesta kirjoittavat Panu Uotila, Pirita Juppi ja Arttu Seppänen. Ja Heikki Kuutti kyseenalaistaa suomalaista sananvapautta.

Kirja on tulossa ensi viikolla kirjavälityksen listoille. Mutta laitan tähän nyt tiedoksi kirjan sisällysluettelon. Jos joku artikkeleista kiinnostaa, kannattaa olla yhteydessä omaan kirjakauppaan.

Osa I journalismin historia

Ohto Manninen: Erkkojen lähteiden maailmassa

Pirkko Leino-Kaukiainen: Suomen lehdistön historia – tutkimushanke elää edelleen

Kalle Virtapohja: Vuoden 1914 urheilu-uutiset ja Suomen itsenäistymisprosessi

Erkki Hujanen: Sinun kanssasi, tähtilukija!

Osa II Comparative studies in Media History

Svennik Høyer: What Can We Learn by Comparing Press Histories?

Epp Lauk: On Biographical Approach in Journalism History Research

James Schwoch: Transmission Impossible: Finland, the 1952 Olympics, and Cold War TV

Osa III Näkökulmia toimittajakoulutukseen

Pirita Juppi: Toimittajakoulutuksen merkitys Tansanian media-alan kehittämisessä

Panu Uotila: Toimittajakoulutus opettaa muuttuvan mediamaiseman hallintaa

Arttu Seppänen: Voi kurjuutta, vaiko sittenkään?

Osa IV Journalismin tulevaisuus

Maria Lassila-Merisalo: Tarina edellä – kerronnallinen juttu digitaalisessa ympäristössä

Turo Uskali: Nopeaa ja hidasta journalismia

Ville Manninen: Journalismin uusi luotettavuus internetin aikakaudella

Jaana Hujanen: Journalismin uudet tekijät

Heikki Kuutti: Suomessako sananvapaus?

Osa V Professori, tutkija, ohjaaja, opettaja, ystävä

Touko Perko: Illallinen Edinburghissa

Juhani Wiio: Raimo Salokangas – aikansa oloinen

Pekka Mervola: Professori ohjasi ymmärtämään historiallista muutosta

Irene Pakkanen: Historian laahus selittää nykyajan journalismia

Johanna Sumiala: Raimo Salokangas väitöskirjan ohjaajana

Raimo Salokangas on nyt emeritus, joten Epp Lauk on
 journalistiikan ykkösprofessori. Kuva: Reijo Nättiaho

Professori Raimo Salokangas on laajasti sivistynyt, kielitaitoinen, ja tarkka yksityiskohdissa. Hänen vaikutuksensa on ulottunut myös oman oppiaineen ja yliopiston ulkopuolelle. Kun Keskisuomalainen teki viime sunnuntaina koko sivun haastattelun eläkkeelle siirtyvästä professorista, tällä oli päällimmäisenä huoli yliopiston kurjistumisesta. Oppiaineilla ei ole enää nykyään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimintaansa, vaan valta on viety ylös rehtori- ja hallitustasolle. Siellä päätetään rahanjaosta. Joka päättää rahasta, päättää kaikesta.

Kun Raimo Salokankaan kaltainen maltillinen ja järkevä professori on aidosti huolissaan yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta, sitä huolta olisi aiheellista kuunnella ministeriössä erittäin tarkalla korvalla.

Salokankaan "koulusta" on vuosien varrella valmistunut runsaasti hyviä tutkijoita ja toimittajia. Urheilutoimittajista voisi tässä mainita esimerkiksi Helsingin Sanomien urheiluosaston esimiehen Esa Liljan ja Jalkapallolehti.fi:n päätoimittajan Lari Vesanderin.

Painisankarit tasoittivat tietä itsenäisyyteen

Georg Lurichin patsas löytyy muun muassa
Tarton urheilumuseosta ja Tallinnan Kumusta.
Kuva: Iina Åman

Pidin Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlassa Tartossa (28.11.2014) esitelmän Urheilusankarit, mytologia ja kansallinen identiteetti. Tämä itsenäisyyspäivän tunnelmissa tehty blogikirjoitus pohjautuu esitelmääni.

Tarkastelen sadan vuoden takaista Suomen Urheilulehteä, Suomen varhaisen urheilujournalismin lippulaivaa. Suomen ja Viron kohtalona oli olla vielä vuonna 1914 osana Venäjän keisarikuntaa. Tuon ajan suurimpiin urheilusankareihin lukeutui virolainen painija ja painonnostaja Georg Lurich. Hän oli siis arvostettu sankari Suomenlahden molemmin puolin. Suomen Urheilulehti kirjoitti Lurichista noin vuosina runsaasti.

Kun lähdemme jäljittämään urheilusankaruutta päädymme hyvin nopeasti antiikin tarustoihin, "aikuisten satuihin".  Paini on yksi klassisimmista urheilulajeista. Herakles, tai Herkules, kuinka vaan, tunnetaan antiikin suurena sankarina, 12 urotyön tekijänä. Hänen tarinaansa sisältyy myös sankaruuden traaginen puoli, ja runsaasti erilaisia koettelemuksia.

Prinsessa Alkestisin pelastaminen oli yksi Herakleen vähäisemmistä sankariteoista. Prinsessa Alkestis oli naimisissa Admetosin kanssa. Kun Admetosin viimeinen hetki lähestyi. Alkestis otti miehensä paikan ja suostui kuolemaan vannottaen ikuista rakkautta.

Herakles lähti kuoleman valtakuntaan noutamaan Alkestista takaisin. Tätä kuvaa englantilainen Frederic Leighton maalauksessaan, jossa Alkestis makaa kuolinvuoteella, ja Herakles painii Thanatoksen kanssa. Samalla Herakles katsoo kuolemaa silmästä silmään!

Tartossa oli runsaasti yleisöä.
Kuva: Iina Åman

Painissa kiteytyy urheilu kaikkein puhtaimmillaan. Se on kuin inhimillistä päivän ja yön, elämän ja kuoleman loputonta kamppailua. Painissa voittaja on silmin nähden vahvempi, tai ovelampi, ja monesti tappio tulee tuskallisen hitaasti hivuttamalla. Ja katsojille tulee hyvin ymmärrettäväksi häviämisen häpeä.

Painin myyttinen, vuosituhantinen perintö tulee eläväksi joka kerta, kun olympiakisoissa painitaan kreikkalais-roomalaista painia.

  

Paini kiinnosti myös ranskalaista semiootikkoa Roland Barthesia, joka kirjoitti 1950-luvulla sirkuspainista: "Kehässä, ja vapaaehtoisesti täysin häväistyinä, painijat ovat jumalia, sillä muutaman hetken ajan he ovat avain luonnon ymmärtämiseen, ele, joka erottaa hyvän pahasta ja paljastaa kuvan lopultakin ymmärrettävästä oikeudenmukaisuudesta!"

Jos sirkuspaini paljastaa kuvan oikeudenmukaisuudesta, eikö silloin oikea kilpapaini kykene paljastamaan sen todellisen oikeudenmukaisuuden? Suomessa, ja Virossa, voimailu ja paini olivat arvostettuja lajeja. Mieleen johtuu ajatus, että paini tarjosi vähintäänkin oikeudenmukaisuuden illuusiota, joka tsaarin vallan alla olleilta alusmaiden kansalaisilta puuttui!

Suomi sai kolmesti (1906, 1908, 1912) osallistua olympiakisoihin ikään kuin itsenäisenä maana itsenäisten maiden joukossa. Suomen ensimmäinen olympiavoittaja oli painija Verner Weckman. Hän opiskeli Saksassa vuori-insinööriksi. Kielitaitoisena hän toimi tavallaan matkanjohtajana neljän suomalaisurheilijan matkustaessa junalla läpi Euroopan Ateenaan. Weckman oli voittanut maailmanmestaruuden edellisvuonna. Ateenassa 1906 hän voitti Suomen ensimmäisen ja Lontoossa 1908 Suomen ainoan olympiakullan.

Tukholman olympiakisat 1912 tarjosivat urheiluun vihkiytyneille suomalaisille lähes pyhään rinnastettavia kokemuksia. Lisäksi olympiakisat tarjosivat mahdollisuuden itsenäisyyden representaatioille. Tukholmassa Suomen joukkueeseen kuului peräti 37 painijaa ja Suomi oli paras painimaa. Kisojen merkillisimpiä tapauksia oli Martin Kleinin ja Alfred "Alppo" Asikaisen painiottelu, joka kesti 11 tuntia 40 minuuttia. Taivasalla, heinäkuun helteessä! Suomen joukkueen valmentaja kysyi jossakin vaiheessa Asikaiselta, että et suinkaan aio luovuttaa.  Vastaus oli humoristinen: "Painin vaikka jouluun asti!"

Hannes Kolehmainen oli Tukholman kisojen sensaatio, joka voitti kolme olympiakultaa. Tämä vahvisti sitä kansallisuuskehitystä, jossa suomalaisen musiikin, kuvataiteen, runouden ja kirjallisuuden alueilla oli jo 1800-luvulta alkaen rakennettu kansallista erityisyyttä. Urheilu tarjosi areenan, jolla oli mahdollista kiihottaa, ylläpitää ja luoda uudelleen itsenäisyyden illuusiota tai unelmaa.

Rituaalisessa mielessä urheilusta tuli alue, jossa todennettiin maailman "todellista tilaa", jossa suomalaisilla on paikka kansakuntana kansakuntien joukossa. Tässä rituaalisessa tilassa Suomi oli yksi maailman vahvimmista ja kestävimmistä kansakunnista.

Tarton urheilumuseossa voi testata voimiaan,
leikkimielellä. Kuva: Iina Åman

Kansainvälisessä urheilussa tapahtui isoja asioita 1914. Kansainvälinen olympiakomitea päätti Pariisin kokouksessaan, että Suomi ja Böömi eivät voi osallistua vuoden 1916 olympiakisoihin itsenäisillä joukkueilla. Suomalaisten tie Berliinin olympiakisoihin 1916 kulkisi vain Venäjän joukkueessa. Tämä oli suomalaisille aivan mahdoton ajatus.

Vuosi 1914 jäi viimeiseksi rauhan vuodeksi.  Määrätietoisia venäläistämistoimenpiteitä, "venäläistämisohjelmaa", oltiin viemässä käytäntöön.  Suomen kannalta voi jopa sanoa, että onneksi maailmansota syttyi. Suomeenkin julistettiin sotatila ja venäläistämisohjelma jäi sodan vuoksi toteuttamatta.

Aivan kuten Herakleella oli taruissa vastoinkäymisiä, myös virolaiset painisankarit kokivat kovia. Georg Lurich ja Alexander Aberg olivat ammattipainijoita, jotka tunnettiin hyvin myös Suomessa. He esiintyivät samassa seurueessa 1919 Etelä-Venäjällä pyrkien välttämään sotarintamia. Vuoden 1920 alussa he olivat Mustan meren rannalla Armavirissa ja sairastuivat lavantautiin. Lurich menehtyi tammikuun lopulla. Aberg toipui, mutta kuoli keuhkokuumeeseen kolme viikkoa Lurichin jälkeen.

Georg Hackenschmidt (1877-1968) oli kolmas hyvin tunnettu virolaispainija. Hän oli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari, joka aloitti uransa ammattipainijana Tallinnassa ja asettui asumaan Englantiin. Hän jätti ison jäljen voimailuhistoriaan ollen yksi niistä tärkeistä esikuvista, joita suomalaisillakin urheilijoilla on ollut.

Teknisiä haasteita ja urheilun vaaroja

Pyydän anteeksi jos olen aiheuttanut hämmennystä lukijoilleni. Blogikirjoituksessani "Vaarallisimmat urheilulajit", jossa pyysin kertomaan, mikä on lukijan vaarallisimmaksi kokema urheilulaji, oli joku tekninen "bugi". En ymmärrä sitä, mutta yritän nyt laittaa lomakkeen uudelleen.

Kuvaan kuitenkin ensin ongelmaa, jos joku olisi törmännyt samanlaiseen kiusaan aikaisemmin. Tämä on siis Bloggerilla tehty blogi. Liitin siihen Google Formsilla tehdyn kyselylomakkeen (kaksi kysymystä, monivalintakysymys ja toinen arvottamiskysymys (asteikko 1-10). Tein itse kokeiluvastauksen. Näytti toimivan. Sain kolme muutakin vastausta (en tiedä keneltä). Sen jälkeen alkoivat ongelmat. En nimittäin päässyt itse enää vastauksiin, vaan siinä kohdassa, missä lomakkeen piti olla, oli nyt teksti, joka ilmoitti minulle "Olet jo vastannut tähän". (Olin määrittänyt, että kukin saa vastata vain kerran.) Samaan aikaan lomake katosi muiden silmistä! Tarkistin useammaltakin ystävältä, näkevätkö he blogissani lomakkeen ja voisivatko vastata. Tulos: Lomake ei ollut enää näkyvissä, vaan sen paikalla oli vain tyhjä tila.

Kokeilen siis vielä kerran Google Formsilla tehtävää kyselylomaketta. 

Vaaran kokemus on yksi urheilun viehätystä ja kiehtovuutta lisäävä tekijä. Uskoisin, että mitä vaarallisemmaksi laji yleisesti koetaan, sitä suurempia sankareita lajissa voi syntyä.

Painia ei varmaankaan yleisemmin pidetä vaarallisimpien lajien joukkoon kuuluvana lajina. Edelle kiilaavat arvaukseni mukaan esimerkiksi nyrkkeily ja moottoriurheilu.

Entäpä mäkihyppy? Suomen urheilun Hall of Fame -galleriaan kuuluva Tauno Luiro oli 1950-luvun alussa sensaatiomainen mäkimies hypättyään maailmanennätyksen 139 metriä. Nyt venytetään yli sata metriä pidempiä leiskauksia!

Ajattelin uteliaisuudesta selvittää vähän laajemmin, miten ihmiset kokevat urheilulajien vaarallisuuden. Olisi hienoa, jos viitsit vastata nimettömästi oheisiin kysymyksiin. Kirjoitan sitten Mäkiviikon aikana vastausten pohjalta lisää juttua vaarallisista urheilulajeista – enkä siis halua mitenkään erityisesti painottaa mäkihypyn vaarallisuutta tai johdatella vastauksia! 

Tässä pitäisi nyt näkyä Google Formsilla tehty uusi kysely:

Viro antaa mallia Suomelle

Osallistuin Tartossa Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlille. Viron Urheilumuseossa, joka on Postimuseon yhteydessä, oli paikalla noin 60 urheiluhistorian harrastajaa. Päivä herätti paljon ajatuksia virolaisten menestyksestä.

Urheilumuseossa erityisen vaikutuksen teki sopivan humoristinen voimailuosasto, missä painija Georg Lurichin ja muiden virolaisten voimamiesten muistoa vaalitaan elävästi.

Kerroin omassa esityksessäni suomalaisista urheilusankareista ja urheiluelämästä vuonna 1914. Päivän aikana tuli luontevana vastaparina mieleen Viro vuonna 2014.

Tarton yliopisto jouluvaloissa.

Tuntuu siltä, että me olemme Suomessa kadottaneet jotakin, joka Virossa on edelleen elävänä läsnä.

Raul Rebane osaa imagonrakentamisen. 

Elämys ei vaadi miljoonien eurojen perusinvestointeja. Hienosti toteutetussa pienessä Postimuseossa voi esimerkiksi morsettamista kokeilemalla palata 1800-luvun tunnelmiin. 

Viestit kertovat inhimillisestä taidosta, rohkeudesta, uskosta ja yrittämisestä.

Viron lippu hulmuaa ja jouluvalot loistavat komeasti, kuten Tarton yliopiston päärakennuksessa. 

Aktiivinen osallistuminen kertoo aidosta yhteisöllisyydestä. Eletään yhdessä. Osallistutaan. Ei jäädä itsetyytyväisyyteen eikä etenkään tukehduta liialliseen itsekriittisyyteen.

Vaikka Suomessa monet perusteettomasti kuvittelevat, että Suomi on isoveli ja Viro perässä vedettävä pikkuveli, niin Tarton kauniita jouluvalaistuja katuja astellessa alkoi mieleen tulla aivan päinvastaisia ajatuksia.

Edward Decin ja Richard Ryanin itseohjautuvuusteorian mukaan sisäisen motivaation ja onnellisuuden lähteitä ovat:

1. vapaaehtoisuus
2. kyvykkyys ja 
3. yhteenkuuluvuus.

Postimuseo tekee historian eläväksi. 

Nämä ehdot näyttäisivät täyttyvän virolaisten urheiluhistorian harrastajien keskuudessa. On tärkeää muodostaa yhteenkuuluvaisuuden foorumeita ja antaa arvoa sille, johon on yhdessä ylletty.

Meidän oma kyynistynyt ilmapiirimme vesittää sitä, mitä  me olemme saaneet aikaan ja mikä olisi kallisarvoista etenkin meidän itsemme kannalta. Erehdymme pitämään väheksyntää ja ilkeilyä kansanhuvina. Me olemme Suomessa jollain tavalla onnistuneet hukkaamaan sen olennaisen taidon, miten voisimme antaa toinen toisillemme hyvää.

Viron urheilumuseossa järjestetyssä juhlaseminaarissa jaettiin vahvoja kokemuksia kunnioittavassa ilmapiirissä.

Urheiluhistorioitsija Enn Mainla täytti hiljattain 70 vuotta.

Viron urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja Enn Mainla täytti muutama päivä sitten 70 vuotta, joten juhlaan oli runsaasti aihetta. Juhlaseminaarissa viestintäkonsultti Raul Rebane kertoi muun muassa kiekonheiton olympiavoittajan Gerd Kanterin imagonrakennuksesta. Olin itse urheilutoimittajana Osakassa  2007, kun Kanter voitti maailmanmestaruuden, ja Pekingissä 2008, kun Kanter voitti olympiakultaa. Kanterin tiimin toiminta on kaiken aikaa vaikuttanut erittäin ammattitaitoiselta.

Toinen minuun suuresti vaikuttanut esitys oli Postimees-lehden urheilutoimittajan Priit Pulleritsin innostava ja sytyttävä esitelmä työstään urheilutoimittajana.

Toivoisin, että meillä Suomessakin voitaisiin ottaa jalka pois jarrupolkimelta ja antaa enemmän arvoa sille kaikelle hyvällä, jota meillä on yllin kyllin ympärillämme.