 |
| Georg Lurichin patsas löytyy muun muassa Tarton urheilumuseosta ja Tallinnan Kumusta. Kuva: Iina Åman |
Tarkastelen sadan vuoden takaista Suomen Urheilulehteä,
Suomen varhaisen urheilujournalismin lippulaivaa. Suomen ja Viron kohtalona oli
olla vielä vuonna 1914 osana Venäjän keisarikuntaa. Tuon ajan suurimpiin
urheilusankareihin lukeutui virolainen painija ja painonnostaja Georg Lurich.
Hän oli siis arvostettu sankari Suomenlahden molemmin puolin. Suomen
Urheilulehti kirjoitti Lurichista noin vuosina runsaasti.
Kun lähdemme jäljittämään urheilusankaruutta päädymme hyvin
nopeasti antiikin tarustoihin, "aikuisten satuihin". Paini on yksi klassisimmista urheilulajeista. Herakles,
tai Herkules, kuinka vaan, tunnetaan antiikin suurena sankarina, 12 urotyön
tekijänä. Hänen tarinaansa sisältyy myös sankaruuden traaginen puoli, ja runsaasti
erilaisia koettelemuksia.
Prinsessa Alkestisin pelastaminen oli yksi Herakleen vähäisemmistä
sankariteoista. Prinsessa Alkestis oli naimisissa Admetosin kanssa. Kun
Admetosin viimeinen hetki lähestyi. Alkestis otti miehensä paikan ja suostui
kuolemaan vannottaen ikuista rakkautta.
Herakles lähti kuoleman valtakuntaan noutamaan Alkestista
takaisin. Tätä kuvaa englantilainen Frederic Leighton maalauksessaan, jossa Alkestis
makaa kuolinvuoteella, ja Herakles painii
Thanatoksen kanssa. Samalla Herakles katsoo kuolemaa silmästä silmään!
 |
| Tartossa oli runsaasti yleisöä. Kuva: Iina Åman |
Painissa kiteytyy urheilu kaikkein puhtaimmillaan. Se on
kuin inhimillistä päivän ja yön, elämän ja kuoleman loputonta kamppailua.
Painissa voittaja on silmin nähden vahvempi, tai ovelampi, ja monesti tappio
tulee tuskallisen hitaasti hivuttamalla. Ja katsojille tulee hyvin ymmärrettäväksi
häviämisen häpeä.
Painin myyttinen, vuosituhantinen perintö tulee eläväksi
joka kerta, kun olympiakisoissa painitaan kreikkalais-roomalaista
painia.
Paini kiinnosti myös ranskalaista semiootikkoa Roland
Barthesia, joka kirjoitti 1950-luvulla sirkuspainista: "Kehässä, ja
vapaaehtoisesti täysin häväistyinä, painijat ovat jumalia, sillä muutaman
hetken ajan he ovat avain luonnon ymmärtämiseen, ele, joka erottaa hyvän
pahasta ja paljastaa kuvan lopultakin ymmärrettävästä
oikeudenmukaisuudesta!"
Jos sirkuspaini paljastaa kuvan oikeudenmukaisuudesta, eikö silloin oikea kilpapaini kykene
paljastamaan sen todellisen
oikeudenmukaisuuden? Suomessa, ja Virossa, voimailu ja paini olivat
arvostettuja lajeja. Mieleen johtuu ajatus, että paini tarjosi vähintäänkin
oikeudenmukaisuuden illuusiota, joka
tsaarin vallan alla olleilta alusmaiden kansalaisilta puuttui!
Suomi sai kolmesti (1906, 1908,
1912)
osallistua olympiakisoihin ikään kuin itsenäisenä maana itsenäisten maiden
joukossa. Suomen ensimmäinen olympiavoittaja oli painija Verner Weckman. Hän opiskeli Saksassa vuori-insinööriksi. Kielitaitoisena
hän toimi tavallaan matkanjohtajana neljän suomalaisurheilijan matkustaessa junalla
läpi Euroopan Ateenaan. Weckman
oli voittanut maailmanmestaruuden edellisvuonna. Ateenassa 1906 hän voitti
Suomen ensimmäisen ja Lontoossa 1908 Suomen ainoan olympiakullan.
Tukholman
olympiakisat 1912 tarjosivat urheiluun vihkiytyneille suomalaisille lähes
pyhään rinnastettavia kokemuksia. Lisäksi olympiakisat tarjosivat
mahdollisuuden itsenäisyyden representaatioille. Tukholmassa Suomen
joukkueeseen kuului peräti 37 painijaa ja Suomi oli paras painimaa. Kisojen merkillisimpiä
tapauksia oli Martin Kleinin ja Alfred "Alppo" Asikaisen painiottelu,
joka kesti 11 tuntia 40 minuuttia. Taivasalla, heinäkuun helteessä! Suomen
joukkueen valmentaja kysyi jossakin vaiheessa Asikaiselta, että et suinkaan aio
luovuttaa. Vastaus oli humoristinen:
"Painin vaikka jouluun asti!"
Hannes Kolehmainen
oli Tukholman kisojen sensaatio, joka voitti kolme olympiakultaa. Tämä vahvisti
sitä kansallisuuskehitystä, jossa suomalaisen musiikin, kuvataiteen, runouden
ja kirjallisuuden alueilla oli jo 1800-luvulta alkaen rakennettu kansallista
erityisyyttä. Urheilu tarjosi areenan, jolla oli mahdollista kiihottaa,
ylläpitää ja luoda uudelleen itsenäisyyden illuusiota tai unelmaa.
Rituaalisessa
mielessä urheilusta tuli alue, jossa todennettiin maailman "todellista
tilaa", jossa suomalaisilla on paikka kansakuntana kansakuntien joukossa.
Tässä rituaalisessa tilassa Suomi oli yksi maailman vahvimmista ja
kestävimmistä kansakunnista.
 |
| Tarton urheilumuseossa voi testata voimiaan, leikkimielellä. Kuva: Iina Åman |
Kansainvälisessä urheilussa tapahtui isoja asioita 1914. Kansainvälinen olympiakomitea päätti
Pariisin kokouksessaan, että Suomi ja Böömi eivät voi osallistua vuoden 1916
olympiakisoihin itsenäisillä joukkueilla. Suomalaisten tie Berliinin
olympiakisoihin 1916 kulkisi vain Venäjän joukkueessa. Tämä oli suomalaisille
aivan mahdoton ajatus.
Vuosi
1914 jäi viimeiseksi rauhan vuodeksi.
Määrätietoisia venäläistämistoimenpiteitä, "venäläistämisohjelmaa",
oltiin viemässä käytäntöön. Suomen
kannalta voi jopa sanoa, että onneksi maailmansota syttyi. Suomeenkin
julistettiin sotatila ja venäläistämisohjelma jäi sodan vuoksi toteuttamatta.
Aivan kuten Herakleella
oli taruissa vastoinkäymisiä, myös virolaiset painisankarit kokivat kovia. Georg
Lurich ja Alexander Aberg olivat ammattipainijoita, jotka tunnettiin hyvin myös
Suomessa. He esiintyivät samassa seurueessa 1919 Etelä-Venäjällä pyrkien
välttämään sotarintamia. Vuoden 1920 alussa he olivat Mustan meren rannalla
Armavirissa ja sairastuivat lavantautiin. Lurich menehtyi tammikuun lopulla.
Aberg toipui, mutta kuoli keuhkokuumeeseen kolme viikkoa Lurichin jälkeen.
Georg Hackenschmidt (1877-1968) oli kolmas hyvin tunnettu virolaispainija.
Hän oli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari, joka aloitti uransa
ammattipainijana Tallinnassa ja asettui asumaan Englantiin. Hän jätti ison
jäljen voimailuhistoriaan ollen yksi niistä tärkeistä esikuvista, joita
suomalaisillakin urheilijoilla on ollut.
