Onnea 100-vuotias Viro!

Suomen ja Viron historia tangeeraa monella tavalla. Nostan nyt 24.2.2018 Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi esiin yhden suomalais-virolaisen historian jännittävimmistä päivistä.

Suomen urheiluhistorian siihen asti suurimmat kilpailut järjestettiin kesällä 1937. Ampumaurheilun MM-kilpailuja oli järjestämässä yli 2000 ihmistä. Malmille oli rakennettu pikavauhdilla kansainvälisen tason ampumaurheilukeskus, joka valmistui juuri sopivasti kilpailujen alkuun.

Ampujain Lehti nro 15, 1937 esitteli
MM-kisojen voittajia, alakuvassa
Argentiina-patsaan voittajat.

Ampumaurheilu oli Suomessa suuri ja tärkeä laji sotien välisenä aikana. Kilpailujen avajaisiin osallistuivat tasavallan presidentti Kyösti Kallio, presidentti P.E. Svinhufvud ja marsalkka Mannerheim.

Tuohon aikaan Suomen ja Viron ampujat kuuluivat maailman ehdottomaan eliittiin sveitsiläisten kanssa.

Yksi Viron urheilun suurimmista päivistä on elokuun kahdeksas vuonna 1937. Ampumaurheilun maailmanmestaruuskilpailujen päälaji, vapaakiväärin joukkuekilpailu ammuttiin tuona päivänä Malmin ampumaradalla. Viron eli Eestin joukkueessa ampuivat huippunimet Elmar Kivistik, Gustav Lokotar, Harald Kivioja, Vladimir Kukk ja August Liivik.

Suomea edustivat maailman eliittiin kuuluneet Olavi Elo, Kullervo Leskinen, Viktor Miinalainen, Einari Oksa ja Nisse Vasenius.

Suomi oli voittanut kaksi vuotta aikaisemmin himoitun Argentiina-patsaan Rooman MM-kisoissa ja oli valmiina puolustamaan tuota arvokasta palkintoa. Mutta Sveitsi, joka oli voittanut jo sotilaskiväärin joukkuekilpailun ja siinä jaossa olleen Mannerheimin kultapokaalin, halusi myös Argentiina-patsaan. Sveitsin joukkueessa vapaakiväärin täysottelussa olivat Marcio Ciocco, Emil Grünig, Otto Horber, Albert Salzmann ja Karl Zimmermann.

Ja kyllä mahdollisuuksia oli muillakin. Esimerkiksi Ruotsilla oli vaarallinen joukkue.

Kipailun käynnistyttyä virolaiset pitivät yllä keskitettyä tulta. Jo varhain alkoi näyttää siltä, että heimokansan miehet ampuvat maailmanmestaruuteen.

Suomalaisilla oli varmaan ylimääräisiä paineita. Kullervo Leskinen ampui jo koelaukauksissa väärään tauluun. Ja hän teki saman kilpailun käynnistyttyä. Hänen ensimmäinen kymmenen laukauksen sarjansa makuulta oli vain 83 pistettä. Myöhemmin myös Wasenius teki saman virheen ja ampui pystystä naapurin tauluun!

Pitkässä kilpailussa sattuu virheitä. Myös Viron joukkueen Vladimir Kukk teki kertaalleen saman virheen, mikä tasoitti hieman tilannetta.

Valitettavasti Suomen Viktor Miinalainen, kahden vuoden takainen maailmanmestari, ei ollut lainkaan tuloskunnossa. Hän ei ollut ehtinyt harjoitella riittävästi MM-kisoihin.

Sen sijaan eestiläisten tiedettiin harjoitelleen Helsingin kisoja varten kuukausien ajan. Se näkyi tulostaululla.

Viro voitti maailmanmestaruuden tuloksella 5526. Suomi saavutti hopeaa tuloksella 5493, ja Sveitsi sai pronssia pistein 5481. Ruotsi, Norja, Ranska, Saksa, Tanska ja Latvia sijoittuivat seuraaville sijoille.

Viron Elmar Kivistik ampui henkilökohtaisen  maailmanmestaruuden ME-pistein 1124. Hän oli paras mies myös polviasennosta 381 pisteellä. Olavi Elo voitti pystyasennossa maailmanmestaruuden ME-tuloksella 362. Ja makuulta ampui maailmanmestariksi Einari Oksa tuloksella 391.

Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud ja Viron riigivanem
 Jaan Teemant lähdössä Tallinnan satamasta vuonna 1931.
 (Aarne Pietinen / Museovirasto)

Svinhufvudin isännälle kävi huonosti

Suomen ja Viron välistä ystävyyttä selittää sukulaiskieli, ja yhteiset kohtalot. Esimerkiksi Suomen itsenäisen valtion ensimmäinen rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa lokakuussa 1920. Rauhanneuvottelukuntaa johti Juho Kusti Paasikivi.

Presidentti Svinhufvud ja Jaan Teemant tarkastavat
 kunniakomppanian Tallinnassa 1931.
(Aarne Pietinen / Museovirasto)
 

Ja tunteikkaita vierailuja on tehty sittemmin puolin ja toisin. Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud ei juuri matkustellut ulkomailla, mutta Virossa hän kävi valtiovierailulla tultuaan valituksi presidentiksi vuonna 1931. Svinhufvudin isäntänä oli riigivanem, siis pääministeri Jaan Teemant.

Teemantilla oli kova kohtalo. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD luultavasti ampui hänet vuonna 1941. Tai joka tapauksessa Teemantin kohtalon tiesivät vain ne NKVD:n miehet, jotka hänen kanssaan viimeksi olivat. Tuntuu hurjalta, ettei Viron valtionpäämiehen kohtalosta ole vieläkään tarkkaa tietoa.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tähän Aamulenkki-blogiin tasavallan presidentti Urho Kekkosen Viro-suhteista ja muun muassa noususta Suomalais-virolaisen seuran puheenjohtajaksi. Kekkonen oli Suomen presidenteistä kaikkein tärkein Viron ystävä. 

Talviurheilua ja Viron historiaa Historiapäivillä

Osallistuin tänä vuonna Suomalaisten Historiapäivien Talviurheilu-sessioon Lahden Sibelius-talossa. Puheenjohtajana toimi dosentti Heikki Roiko-Jokela, jonka oma esitys kuultiin iltapäivällä korkeatasoisessa ”Viro 100 V”-sessiossa heti VTT, kansanedustaja Erkki Tuomiojan jälkeen.

Tuomioja käsitteli selkein ajatuksin Suomen ja Viron yhteistä historiaa. Hän keskittyi dramaattisiin vuosiin 1919–1939, mutta ei malttanut jättää myöskään Viron tasavallan itsenäistymistä 1991 käsittelemättä. Suomi ei ollut tunnustanut de jure Neuvosto-Viroa, joten vuonna 1991 saatettiin vain palauttaa vanhat suhteet.

Koska Tuomioja halusi, ymmärrettävästi, sanoa jotakin näistä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vaiheista, hän joutui supistamaan varsinaista aihettaan, jossa siinäkin, etenkin 1930-luvussa, olisi ollut yllin kyllin mielenkiintoisia asioita valotettavaksi. Esityksessä oikeastaan vain vilahti Urho Kekkosen nimi. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Tuomiojan näkemys esimerkiksi siitä, lähtikö Kekkosen presidenttijuna liikkeelle jo siinä vaiheessa, kun hän peri Kyösti Kalliolta Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtajuuden Kallion tultua valituksi Suomen tasavallan presidentiksi vuonna 1937.

"Luonnollisesti" Tuomioja mainitsi myös Kekkosen vierailun Viroon vuonna 1964, jonka yksi huipennus oli hiihtolenkki Käärikun maisemissa.

Hiihtodiplomatiaa: Kekkonen hiihti Virossa 1964 (UKA).

On jotenkin inspiroivaa tavata todella älykkäitä ihmisiä. Tuomioja kirjoittaa paljon ja pitää kunnostaan huolta säännöllisillä juoksulenkeillään. Keskustelimme lounastauolla muun muassa sotaväen päälliköstä Lauri Malmbergista, josta tuli jääkärieverstinä vuonna 1924 Suomen Ampujainliiton varapuheenjohtaja, ja hänen äidistään.

Tuomiojan jälkeen siinä Historiapäivien Viron juhlavuoden sessiossa kuultiin siis Heikki Roiko-Jokelan esitys Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Viroon. Kolmas esitys oli FT Heikki Rausmaan valaiseva esitys ”Suomen salainen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991”.

Talviurheilu

Mutta minun piti kirjoittaa siitä talviurheilusessiosta, jossa itse esiinnyin. Oli nautinnollista kuunnella Jyväskylän yliopiston yliopiston lehtorin Esa Mangelojan elinkaarianalyysiä lumilautailusta, kun heti perään tuli apulaisprofessori Antero Holmilan esitys laskettelun lumosta ja siitä, kuinka 1980-luvun laskettelun buumista siirryttiin 1990-luvun laskettelun kriisiin.

Rinneurheilussa on tapahtunut viimeisten 30 vuoden aikana aivan valtavat muutokset. Niiden avaaminen tässä jatkuvan muutoksen ajassa on tärkeää. Syiden ja seurausten ymmärtäminen voi auttaa laajemminkin ymmärtämään tämän ajan yhteiskunnallista muutosta. Skimbaaja-lehti ihmetteli 1980-luvun puolivälissä ”Olenko minä yuppi?” Siihen otsikkoon kiteytyy paljon 1980-luvun hengestä (Skimbaaja 9/1985).

Miksi Kekkonen hiihti?

Oma esitykseni ”Hiihtävä presidentti” täydensi Historiapäivien talviurheilua käsitelleen session. Pohdin esityksessäni sitä, miksi Urho Kekkonen hiihti. Hain vastausta seuraavista teemoista: hyvä hiihtäjä, väsymyksen tuoma nautinto, erämaan lumo, hermolepo, hovi, reviiri ja politiikka. Tietysti rajallinen aika antaa mahdollisuuden vain raapaista kyseisiä laajoja teemoja. Mutta merkittävin selitys jäi minulta lopussa sanomatta. Kekkonen nautti suunnattomasti hiihtämisestä. No, kai se on sanomattakin selvää, kun mies hiihtää vuodesta toiseen yli 1000 kilometriä talvessa.Esitin omassa esityksessäni, että Kekkosen suksikokoelma on kansallisesti niin merkityksellinen aarre, että ne sukset tulisi saada julkisesti esille. Mikä olisi sopiva paikka? Lahden Hiihtomuseo? Olympiastadionin remontin jälkeen valmistuva Suomen Urheilumuseo? Vai peräti eduskuntatalo? 

Niillä suksilla on tehty niin paljon politiikkaa, että ne kuuluisivat kunniapaikalle vitriiniin eduskuntatalon tuloaulaan. Otetaan vaikka Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Leonid Brestshnevin Kekkoselle lahjoittamat sukset. Olisipa mielenkiintoista tietää, millainen oli se suksipaja Pärnussa, joka nuo sukset valmisti. Saivatkohan suksien tekijät koskaan tietää, että heidän käsistään valmistuneet sukset menivät Kekkoselle? Tai mikä oli se tilanne, jossa Neuvostoliiton ylin johtaja antoi Kekkoselle tuon suksilahjan? Ja mikä oli se piiloviesti, joka tähän lahjaan sisältyi? Tätä tulee pohtineeksi sitä taustaa vasten, että niillä suksilla Kekkonen ei koskaan hiihtänyt.

Kekkonen rakentaa yhä Suomen ja Viron suhteita

Viron ja Suomen suhteet ovat aivan poikkeukselliset. Tuskin missään muussa maassa arvostetaan toisen maan valtionpäämiestä yhtä suuresti kuin Virossa Suomen tasavallan presidenttiä Urho Kekkosta.

Kun Viro täyttää ensi vuonna, 2018, täydet 100 vuotta, Kekkonen nousee varmuudella esiin yhtenä suomalais-virolaisen yhteistyön voimakkaimmista tukipylväistä.

Kekkonen toimi Suomalais-Virolaisen seuran esimiehenä 1938–1945 eli seuran lopettamiseen asti. Yleisurheilussa Kekkonen oli Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana aloittanut Viro-maaottelut vuonna 1934. Maaotteluja käytiin vuosittain vuoteen 1939, yhteensä kuusi kertaa. Maaotteluyhteys rakennettiin uudelleen Neuvosto-Viroon sen jälkeen, kun Kekkonen oli tullut tasavallan presidentiksi. Olikohan Kekkosella sormensa pelissä siinä, että Viro kohdattiin jälleen vuonna 1957, vain vuosi Kekkosen presidentiksi tulon jälkeen? Ajattelen, että näin olisi voinut olla.

Ex Libris: Urho Kaleva Kekkonen

Kekkosen Virossa nauttimasta suosiosta kertoo mielenkiintoinen Ex Libris, jonka tunnettu virolainen kuvataiteilija ja karikatyyrien tekijä Hugo Hiibus on tehnyt. Kuvassa kaljupäinen hiihtäjä syöksyy ensimmäisenä laskuun. Karikatyyri kuvaa ensimmäisenä menevää vahva miestä, ja taustalla liehuva Suomen lippu kuvastaa tilanteen merkityksellisyyttä: lippu salkoon, Kekkonen on ladulla!

Olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin, millainen tarina Hiibuksen tekemään kuvaan liittyy.

Ilmeisesti Ex Libris on vuodelta 1980, eli Kekkonen oli silloin vielä presidenttinä. Mutta vuonna 1929 syntynyt Hiibus on voinut olla jollain tavoin itsekin mukana kuvioissa jo vuonna 1964, jolloin Kekkonen teki myyttisen vierailunsa Tarttoon.

Tuolla epävirallisella valtiovierailulla kovakuntoinen Kekkonen pudotti Moskovan turvamiehet kannoiltaan tehdessään Käärikun maisemissa 17 kilometrin hiihtolenkin. Kuvaakohan Hiibuksen tekemä Ex Libris juuri tuota hiihtolenkkiä?

Ex Libriksen näkökulma on selvästi perässähiihtäjän näkökulma. Onko katsojana kyydistä pudonnut turvamies? Vai onko katsojana sittenkin tavallinen Neuvostoliiton ikeessä elänyt virolainen, joka aistii Kekkosen voimakkaassa hahmossa omaa tukahdutettua vapauden kaipuutaan?

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva kertoi, että arkistokin on kiinnostunut tähän Ex Librikseen liittyvistä tiedoista. Onkohan kukaan nähnyt tätä Ex Libristä kirjoissa? Tai onko Hugo Hiibus kertonut jossakin tähän liittyvää tarinaa?

Suomalais-Virolainen seura perustettiin 80 vuotta sitten

Helmikuun alussa vuonna 1936 kokoontui Hotelli Kämpiin arvovaltaisen ”pönäkkä” seurue perustamaan uutta yhdistystä, Suomalais-Virolaista Seuraa. Seuralle oli tarvetta, vaikka radikaali opiskelijanuoriso saattoi vaalia heimoaatetta AKS:n piirissä. Se toiminta ei kuitenkaan nauttinut Viron valtiojohdon luottamusta.

Nyt 2.2.1936 kokoontui siis joukko maltillisia estofiilejä. Oli Alli Paasikivi ja valtioneuvos J.K. Paasikivi, oli eduskunnan puhemies Kyösti Kallio, apulaisvaltiovarainministeri Tyko Reinikka… ja oli myös maalaisliittolainen Urho Kekkonen, joka oli osallistunut sääntöjen laatimiseen.

Kokous alkoi Martti Haavion puheella, jossa hän kertoi olleensa perustamassa vuonna 1921 Akateemista Heimoklubia. Viro oli hänelle siis tärkeä asia jo ainakin 15 vuoden ajalta.

Tästä Suomalais-Virolaisen seuran perustamisesta kerrotaan Pekka Liljan ja Kulle Raigin kymmenen vuotta sitten kirjoittamassa kirjassa Urho Kekkonen ja Viro (Minerva 2006).

Urho Kekkonen hiihtää Käärikun maisemissa. (Kuva: UKA)

Kyösti Kallio valittiin seuran ensimmäiseksi esimieheksi. Kun hänet seuraavana vuonna valittiin presidentiksi, oli Kekkosen vuoro ottaa yhdistys johdettavakseen seuraavan vuoden alusta. Kekkonen toimi tässä tehtävässä yhdistyksen lopettamiseen asti 1945.

Seuran sääntöjen mukaan tarkoitus oli yksinkertaisesti säilyttää ja lujittaa Suomen ja Viron kansojen välisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita. Tämänhenkinen lause päätyi, Kekkosen ja Aaro Pakaslahden myötävaikutuksella, myös presidentti Kallion virkaanastujaispuheeseen.

Seura toteutti tarkoitustaan järjestämällä juhlia ja kokouksia. Ensimmäisessä kokouksessa perustamisen jälkeen oli juhlapuhujana pääministeri T.M. Kivimäki.

Tekemättä suurta numeroa puheenjohtajuudestaan Kekkonen oli näkyvästi mukana kesän 1938 Viro-maaottelussa Tallinnassa. Samaan aikaan maailmalla alettiin miettiä, voiko sotaisa Japani tosiaan olla vuoden 1940 kesäolympiakisojen isäntämaa. Toimittaja kysyi Tallinnassa Suomen Urheiluliiton ja Suomen olympiakomitean puheenjohtajalta Urho Kekkoselta, voisiko Helsinki ottaa kisat järjestääkseen. ”Tuskin… …aikaa on kovin vähän”, vastasi Kekkonen varovaisen kieltävästi.

Mutta sen jälkeen tapahtumat saivat vauhtia. Kansainvälisen olympiakomitean virallinen tarjous saapui alkutunnustelujen jälkeen 18. heinäkuuta, ja seuravana päivänä Helsingin kaupunki teki kisojen järjestämisestä virallisen päätöksen.

Kekkonen toimi sotavuosina heimoaatteen hengessä. Hän jatkoi samalla linjalla presidenttinä ollessaan, vaikka se vaati Neuvostoliiton aikana Suomen tasavallan presidentiltä suurta harkintaa. Jo pelkän valtiovierailun järjestäminen Viroon oli monimutkaista. 

Vuonna 1964 toteutui lopulta ensimmäinen länsimaisen valtionpäämiehen vierailu Neuvosto-Viroon. Siitäkin kertoo tuo aiemmin mainitsemani professori Pekka Liljan ja Kulle Raigin kirja.

Kirjan tekijät ovat suomalaisvirolaisen kulttuurisillan rakentajia tässä ajassa. Olen istunut Viron kirjallisuuden suuren asiantuntijan Pekka Liljan kirjallisuusluennoilla Jyväskylän yliopistossa. Hän opetti muun muassa Mika Waltarin Sinuhea. Sain siitä kurssista -3. Menin kysymään Liljalta, mistä se miinus tuli. Hän mietti hetken, ja vastasi sitten: ”Aina voi parantaa!”

Eero Saarenheimo

Muun muassa Viron Suomen-instituutin johtajana työskennellyt Kulle Raig oli puolestaan itse silminnäkijänä seuraamassa tuota Kekkosen vuoden 1964 vierailua.

Myös toimittaja Eero Saarenheimo oli mukana tuolla historiallisella vierailulla, joka toteutettiin matalan profiilin epävirallisena vierailuna. Saarenheimo oli yksi harvoista suomalaistoimittajista, jotka saivat seurata presidentin vierailua Tarttoon asti. Kirjassaan Kansakunnan radio (2011)  Saarenheimo kertoo muun muassa tuon Viron-vierailun värikkäistä vaiheista.

Laajasti sivistynyt Saarenheimo toimi aikanaan Yleisradiossa ohjelmapäällikkönä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Norssista vuonna 1937. Itse kirjoitin samasta koulusta vuonna 1981. Tarvinneeko lisätä, että Ratakadulla ei ollut enää minun aikana samoja opettajia kuin Saarenheimon aikana.

Saarenheimo muistaa edelleen, kuinka virolaiskirjailija Friedebert Tuglas ihasteli muiden virolaisten tapaan presidentti Kekkosen vironkielistä puhetta Tartton yliopiston juhlasalissa: ”Teidän presidenttinne puhuu paremmin viroa kuin meidän presidenttimme.”

Urho Kekkonen (vas.) vaihtaa ajatuksia Friedebert Tuglasin kanssa.
Tiedeakatemian presidentti Johan Eichfeld on mukana keskustelussa.
(Kuva: UKA)

Lause kuvaa tuota aikaa osuvasti. Viron presidenttinä oli tuolloin vironvenäläinen Aleksei Müürisepp, jonka kotikielenä oli venäjä. Tuglasin lausahdus kertoo myös sen, miksi Urho Kekkosta pidetään Virossa edelleen merkittävimpänä Suomen presidenteistä.

Neuvosto-Virossa ei kaikki ollut tuohon aikaan ihan parhaalla tolalla, jos ajatellaan paikallisten elinoloja. Kekkonen oli erityisesti toivonut tapaavansa matkallaan Suomen ystävän Friedebert Tuglasin. Isäntien piti teettää kirjailijalle puku tätä tapaamista varten, että hänet saatettiin tuoda korkean vieraan silmiin. Tuglas oli nähnyt parempiakin aikoja. Samaan aikaan, kun Kekkosesta tuli Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtaja aiemmin kerrotulla tavalla, toimi Tuglas Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana.

Kekkonen hiihti tällä vierailulla Käärikun maisemissa 17 kilometrin lenkin, ja sen päälle hän pääsi vielä saunomaan. Mikä nautinto! 

Pääsin tuohon samaan ”Kekkosen saunaan” kolmisen vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1996. Kekkosen vierailulla oli isäntien joukossa Olga Lauristin. Hänen tyttärensä Marju Lauristin oli  puolestaan järjestämässä sitä mediatutkimusseminaaria, jolle itse osallistuin.

Viro antaa mallia Suomelle

Osallistuin Tartossa Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlille. Viron Urheilumuseossa, joka on Postimuseon yhteydessä, oli paikalla noin 60 urheiluhistorian harrastajaa. Päivä herätti paljon ajatuksia virolaisten menestyksestä.

Urheilumuseossa erityisen vaikutuksen teki sopivan humoristinen voimailuosasto, missä painija Georg Lurichin ja muiden virolaisten voimamiesten muistoa vaalitaan elävästi.

Kerroin omassa esityksessäni suomalaisista urheilusankareista ja urheiluelämästä vuonna 1914. Päivän aikana tuli luontevana vastaparina mieleen Viro vuonna 2014.

Tarton yliopisto jouluvaloissa.

Tuntuu siltä, että me olemme Suomessa kadottaneet jotakin, joka Virossa on edelleen elävänä läsnä.

Raul Rebane osaa imagonrakentamisen. 

Elämys ei vaadi miljoonien eurojen perusinvestointeja. Hienosti toteutetussa pienessä Postimuseossa voi esimerkiksi morsettamista kokeilemalla palata 1800-luvun tunnelmiin. 

Viestit kertovat inhimillisestä taidosta, rohkeudesta, uskosta ja yrittämisestä.

Viron lippu hulmuaa ja jouluvalot loistavat komeasti, kuten Tarton yliopiston päärakennuksessa. 

Aktiivinen osallistuminen kertoo aidosta yhteisöllisyydestä. Eletään yhdessä. Osallistutaan. Ei jäädä itsetyytyväisyyteen eikä etenkään tukehduta liialliseen itsekriittisyyteen.

Vaikka Suomessa monet perusteettomasti kuvittelevat, että Suomi on isoveli ja Viro perässä vedettävä pikkuveli, niin Tarton kauniita jouluvalaistuja katuja astellessa alkoi mieleen tulla aivan päinvastaisia ajatuksia.

Edward Decin ja Richard Ryanin itseohjautuvuusteorian mukaan sisäisen motivaation ja onnellisuuden lähteitä ovat:

1. vapaaehtoisuus
2. kyvykkyys ja 
3. yhteenkuuluvuus.

Postimuseo tekee historian eläväksi. 

Nämä ehdot näyttäisivät täyttyvän virolaisten urheiluhistorian harrastajien keskuudessa. On tärkeää muodostaa yhteenkuuluvaisuuden foorumeita ja antaa arvoa sille, johon on yhdessä ylletty.

Meidän oma kyynistynyt ilmapiirimme vesittää sitä, mitä  me olemme saaneet aikaan ja mikä olisi kallisarvoista etenkin meidän itsemme kannalta. Erehdymme pitämään väheksyntää ja ilkeilyä kansanhuvina. Me olemme Suomessa jollain tavalla onnistuneet hukkaamaan sen olennaisen taidon, miten voisimme antaa toinen toisillemme hyvää.

Viron urheilumuseossa järjestetyssä juhlaseminaarissa jaettiin vahvoja kokemuksia kunnioittavassa ilmapiirissä.

Urheiluhistorioitsija Enn Mainla täytti hiljattain 70 vuotta.

Viron urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja Enn Mainla täytti muutama päivä sitten 70 vuotta, joten juhlaan oli runsaasti aihetta. Juhlaseminaarissa viestintäkonsultti Raul Rebane kertoi muun muassa kiekonheiton olympiavoittajan Gerd Kanterin imagonrakennuksesta. Olin itse urheilutoimittajana Osakassa  2007, kun Kanter voitti maailmanmestaruuden, ja Pekingissä 2008, kun Kanter voitti olympiakultaa. Kanterin tiimin toiminta on kaiken aikaa vaikuttanut erittäin ammattitaitoiselta.

Toinen minuun suuresti vaikuttanut esitys oli Postimees-lehden urheilutoimittajan Priit Pulleritsin innostava ja sytyttävä esitelmä työstään urheilutoimittajana.

Toivoisin, että meillä Suomessakin voitaisiin ottaa jalka pois jarrupolkimelta ja antaa enemmän arvoa sille kaikelle hyvällä, jota meillä on yllin kyllin ympärillämme.