Urheilutoimittajain Liitto

Urheilutoimittajain Liiton vuosikokous keskiviikkona: Minut valittiin uudeksi UL:n puheenjohtajaksi. Heikki Miettinen johti liittoa kahdeksan vuotta ja jätti liiton hyvässä kunnossa.

Yritän olla kaiken aikaa, että hei, eihän tämä mitään... Mutta oikeasti, tämä on hieno luottamustehtävä. Olen otettu ja yritän toimia saamani luottamuksen arvoisesti. Täytyy kuitenkin muistaa, että liiton muodostaa aktiivinen jäsenistö. Puheenjohtaja ja hallitus ovat jäsenistön palvelijoita.

UL perustettiin vuonna 1931 urheilutoimittajien yhdyssiteeksi. Säännöissä määritellään yhdistyksen tarkoitus seuraavasti:

”Yhdistyksen tarkoituksena on olla Suomen urheilutoimittajien ja heidän paikallisyhdistystensä yhdyssiteenä, valvoa heidän ammatillisia etujaan, kehittää heidän ammattitaitoaan sekä ylläpitää ja edistää keskinäistä yhteydenpitoa ja yhteisymmärrystä.”

Entisistä puheenjohtajista olen tavannut, tietysti Heikin lisäksi, Esa Maarasen, Paul Lemströmin, Timo Järviön, Göran Wallénin, Matti Salmenkylän, Pentti Vuorion, Stig Häggblomin ja Harri Eljangon.

Tuota nimilistaa katsellessa tulee mieleen tapaus 1990-luvun lopulta. Järjestin urheilutoimittajaseminaarin, jonka pääpuhujaksi toin KOK:n hovikriitikkona tunnetun tutkivan toimittajan Andrew Jenningsin. Salmenkylän Matti, joka tunsi minut jo HKV:n vuosiltani, antoi minulle siitä suorasanaiset moitteet. Sellaista Jenningsiä ei olisi pitänyt tuoda Suomeen.

Benedek Oláh (vas.) on lupaavimpia olympiaurheilijoitamme.

Erosimme toki sovussa. Seuraavalla kerralla tavatessamme Matti antoi minulle KOK:n leimalla varustetun kuivamustekynän. Ehkä hänen palautteensa oli vaivannut enemmän häntä kuin minua.

Arvostukseni Matti Salmenkylää kohtaan ei saanut kolausta saamistani moitteista. Eikä siitä lahjuskynästäkään. Se on minulla vieläkin tallella.

Vuonna 2006 edesmennyt Matti Salmenkylä oli käsittääkseni ainoa suomalainen urheilutoimittaja, joka on saanut Kansainvälisen olympiakomitean korkeimman tunnustuksen, Olympic Orderin.

Keskiviikkona vuosikokouksen jälkeen järjestetyssä koulutusseminaarissa kolme oman lajinsa suomalaista huippua kertoi omia kuulumisiaan. Oli mielenkiintoista kuulla triathlonisti Kaisa Lehtosen tavoitteista nousta Ironman-kisan ykköseksi ja miekkailija Niko Vuorisen filosofisesta pohdiskelusta. 

Kolmas urheilijavieras oli Benedek ”Pentti” Olàh, joka singahti Rion olympialaisissa suomalaisen urheiluyleisön tietoisuuteen ensimmäisenä suomalaisena olympiatason pöytätennispelaajana.

Tämä kolmikko esiintyi niin vakuuttavasti, että heitä kehtaa suositella esiintymään mihin tahansa. Ja kääntäen, heidän urheilusuorituksiaan on jatkossa todella mielenkiintoista seurata.

Näin Vuoden urheilija valitaan

Vuoden urheilijan välinta lähestyy kovaa vauhtia. Joidenkin mielestä aika kuluu varmaan tuskallisen hitaasti. Mutta enää ei kannata liikaa jännittää, sillä urheilutoimittajat ovat jo äänestäneet Vuoden urheilijasta ja valmentajasta, ja tieto julkistetaan Urheilugaalassa ensi tiistaina.

Vuoden urheilija Tero Pitkämäki jakoi viime kesänä Turussa
Paavo Nurmi Gamesin yhteydessä  nimikirjoituksia.

Urheilutoimittajat ovat valinneet Vuoden urheilijan vuodesta 1947 lähtien. Ensimmäisellä kerralla valittiin yhdistetyn ja hiihdon edustaja Heikki Hasu ja pikaluistelija Lassi Parkkinen. Kesälajin edustajat ovat tulleet usemmin valituiksi, mutta melkein tasatahtia valinnat ovat jakautuneet kesä- ja talvilajeihin.

Jossain vaiheessa haluttiin taata naisurheilijoillekin näkyvyyttä, ja sen vuoksi äänestettiin myös Vuoden naisurheilijasta. Sitten se meni siihen, että naiset keräsivät sekä naisurheilijan ja Vuoden urheilijan palkinnot. Joten nykyisin äänestys koskee vain Vuoden urheilijaa, joka voi olla joko mies, nainen, tai pari. Tai joukkue.

Tein lyhyen SlideShare-esityksen aiemmista valinnoista. Joukkueurheilijat eivät yleensä sijoitu tässä äänestyksessä korkealle. Vain kaksi kertaa on jalkapalloilija, Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, valittu Vuoden urheilijaksi. Molempien meriitit ovat olleet Euroopan kentiltä. Joukkuelajien urheilijoiden vaisu menestys selittyy osittain sillä, että joukkuelajien äänet jakautuvat joukkueiden pelaajien ja menestyneen maa- tai seurajoukkueen kesken. En jaksa uskoa, että Urheilutoimittajain Liitto hyväksyisi sellaista äänestyskuponkia, jossa olisi vain yhden lajin urheilijoita. Esimerkiksi jääkiekkoilijoita. Se katsottaisiin taktikoinniksi ja yhden lajin suosimiseksi.

Vuoden urheilijaksi on valittu kolme kertaa useammin mies kuin nainen. Se johtuu valintojen pitkästä historiasta. Pikajuoksija Mona-Lisa Pursiainen oli ensimmäinen Vuoden urheilijaksi valittu naisurheilija vuonna 1973. Seuraavan vuonna Euroopan mestari Riitta Salin jatkoi kärjessä. Sittemin naiset ovat olleet lähes yhtä monta kertaa Vuoden urheilijana kuin miehet.

Se, että naiset eivät tulleet 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla kertaakaan valituiksi Vuoden urheilijoiksi kertoo osittain sen ajan urheilutoimittajien arvomaailmasta. Mutta vielä enemmän se kertoo sen ajan naisurheilusta, ja vastaavasti viime vuosikymmenet todistavat vahvasta kehityksestä naisurheilussa. Naisurheilijoita oli takavuosikymmeninä selvästi vähemmän kuin miehiä, he menestyivät heikommin, ja heidän suhtautumisensa urheilemiseen oli ehkä amatöörimäisempi kuin miehillä. 1970-luvulle saakka valmentaja saattoi ajatella, että naisurheilija ei kestä kovaa harjoittelua. Olympiakisoissa naisten annettiin juosta maraton vasta 1984.

Keihäänheittäjä Tero Pitkämäki valittiin vuosi sitten Vuoden urheilijaksi MM-hopeansa turvin. Se oli Pitkämäelle jo toinen valinta. Pitkämäki on siis vallassa oleva Vuoden urheilija, kunnes seuraaja saadaan valittua, ja julkistettua.

Kirjoitin Vuoden urheilijan valinnasta aikaisemmin Urheilutoimittajain Liiton sivuille, jos haluat vilkaista.

Tässä ovat kaikki aikaisemmat Vuoden urheilijat:

1947 Mikko Hietanen, kestävyysjuoksu ja Lassi Parkkinen, pikaluistelu

1948 Heikki Hasu, hiihto ja yhdistetty

1949 Viljo Heino, kestävyysjuoksu

1950 Heikki Hasu, hiihto ja yhdistetty

1951 Veikko Karvonen, kestävyysjuoksu

1952 Veikko Hakulinen, hiihto

1953 Veikko Hakulinen, hiihto

1954 Veikko Hakulinen, hiihto

1955 Voitto Hellsten, pikajuoksu

1956 Antti Hyvärinen, mäkihyppy

1957 Olavi Vuorisalo, kestävyysjuoksu

1958 Vilho Ylönen, kivääriammunta

1959 Juhani Järvinen, pikaluistelu

1960 Veikko Hakulinen, hiihto

1961 Kalevi Huuskonen, ampumahiihto

1962 Pentti Nikula, seiväshyppy

1963 Pentti Eskola, pituushyppy

1964 Eero Mäntyranta, hiihto

1965 Jouko Launonen, pikaluistelu

1966 Eero Mäntyranta, hiihto

1967 Eero Tapio, paini

1968 Kaarlo Kangasniemi, painonnosto

1969 Kaarlo Kangasniemi, painonnosto

1970 Kalevi Oikarainen, hiihto

1971 Juha Väätäinen, kestävyysjuoksu

1972 Lasse Virén, kestävyysjuoksu

1973 Mona-Lisa Pursiainen, pikajuoksu

1974 Riitta Salin, pikajuoksu

1975 Heikki Ikola, ampumahiihto

1976 Lasse Virén, kestävyysjuoksu

1977 Pertti Ukkola, paini

1978 Helena Takalo, hiihto

1979 Pertti Karppinen, soutu

1980 Pertti Karppinen, soutu

1981 Heikki Ikola, ampumahiihto

1982 Keke Rosberg, rata-autoilu

1983 Tiina Lillak, keihäänheitto

1984 Marja-Liisa Kirvesniemi, hiihto

1985 Matti Nykänen, mäkihyppy

1986 Marjo Matikainen, hiihto

1987 Marjo Matikainen, hiihto

1988 Matti Nykänen, mäkihyppy

1989 Marjo Matikainen, hiihto

1990 Päivi Alafrantti, keihäänheitto

1991 Kimmo Kinnunen, keihäänheitto

1992 Toni Nieminen, mäkihyppy

1993 Juha Kankkunen, ralliautoilu

1994 Jani Sievinen, uinti

1995 Jari Litmanen, jalkapallo

1996 Heli Rantanen, keihäänheitto

1997 Mika Myllylä, hiihto

1998 Mika Häkkinen, autourheilu

1999 Mika Myllylä, hiihto

2000 Arsi Harju, kuulantyöntö

2001 Sami Hyypiä, jalkapallo

2002 Samppa Lajunen, yhdistetty

2003 Hanna-Maria Seppälä, uinti

2004 Marko Yli-Hannuksela, paini

2005 Janne Ahonen, mäkihyppy

2006 Jukka Keskisalo, kestävyysjuoksu

2007 Tero Pitkämäki, keihäänheitto

2008 Satu Mäkelä-Nummela, haulikkoammunta

2009 Aino-Kaisa Saarinen, hiihto

2010 Minna Kauppi, suunnistus

2011 Kaisa Mäkäräinen, ampumahiihto

2012 Tuuli Petäjä-Sirén, purjehdus

2013 Tero Pitkämäki, keihäänheitto

Keskustelu jääkiekosta ja KHL:stä kiihtyy

Sain Urheilutoimittajain Liiton hallitukselta luvan aloittaa blogin kirjoittamisen UL:n kotisivuille. Ensimmäisessä tekstissä käsittelen ajankohtaista KHL-avausta ja sen herättämää keskustelua. Tavoitteeni on kirjoittaa UL:n sivuille kerran kuussa sen mukaan, kuin tarpeita ilmenee.

Kirjoitin oman blogini aamupäivällä samalla, kun seurasin Yle Areenasta puolen tunnin nettilähetystä, joka oli tehty Jokereiden harjoituksista. Journalistisesti ohjelma oli hyvin tehty ja erittäin kiinnostava. Mutta tässä keskustelussa on nyt kyse vielä isommista asioista kuin Jokereista tai sen pelaajahankinnoista. Kyse on Yleisradion toimintaperiaatteista.

UL:n sivuilla julkaistuun blogitekstiini pääsee suoraan kopioimalla oheisen pitkän URL-osoitteen omaan osoitekenttään: http://www.urheilutoimittajat.fi/index.php?bW9kPWNvbnRlbnQmYWN0PXZpZXdhY29udGVudGl0ZW0mcGFnZV9pZD0zMjM0JmNoZWNrPWE0NTI3MGU3ZTA5ZjgzNzg2NWE0NmE4ZTc0YTZkYTg4

Seinäjoella ilmestyvä sanomalehti Ilkka osallistuu (4.9.) samaan keskusteluun, vaikka Seinäjoki ei nyt perinteinen kiekkokaupunki olekaan. Ehkä juuri sen vuoksi Ilkan pääkirjoituksessa onkin poikkeuksellista särmää: "Putinin lähipiiriin kuuluvista Jokerien miljardööriomistajista Arkadi Rotenberg on EU:n asettamalla pakotelistalla. Listalla olevien kanssa ei tulisi tehdä bineshommia. Onkohan Ylen tehtävä idässä harmaalla alueella?"

Kirjoitus osuu kyllä aivan ytimeen ja antaa aiheen lisäpohdintaan. Pitäisikö EU:n Venäjälle asettamat taloudelliset pakotteet ulottaa myös urheiluun? Miten esimerkiksi Sothsissa kuukauden päästä järjestettävään F1-osakilpailuun tulisi suhtautua?

Länsimaissa vallitsevan käsityksen mukaan urheilu ja politiikka pitää erottaa toisistaan. Mutta Moskovan näkökulmasta urheilu on vain politiikan jatke. Mikäli EU päättää ulottaa pakotteet urheiluunkin, ollaan kriisissä taas yksi askel syvemmällä.