Kun Jaakko Estola johti Keravan Urheilijoiden yleisurheilua

Kävin viime sunnuntaina mukavan puhelinkeskustelun Jaakko Estolan kanssa. Keskustelun aikana käytiin läpi Keravan Urhelijoiden vaiheita mieleenjäävällä tavalla. Helsingissä eläkepäiviään viettävä Estola opiskeli Keravan kultaisella 1930-luvulla Keravan yhteiskoulussa muun muassa Olli Veijolan opissa ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1939. Kyllä, pitää paikkansa. Jaakko Estola syntyi 100 vuotta sitten joulukuussa 1918. 

Luontaisesti kimmoisana Jaakko Estola otti nimiinsä Keravan Urheilijoiden vauhdittomien hyppyjen ennätykset Viipurin Urhelilijoiden järjestämässä kilpailussa vuonna 1948. Korkeushypyssä syntyi tulos 141 ja kolmiloikassa 910. Pituushypyssä hän oli aiemmin samana talvena merkannut seuraennätyksen 305 itselleen. Ne ovat hyviä tavoitteita tämänkin päivän nuorille urheilijoille ja varsinkin jaostojen puheenjohtajille.

Tuohon aikaan Keravan Urheilijoissa lämmiteltiin vielä seuran vanhojen yleisurheilutähtien maineella. Kesällä 1948 olympiavoittaja Matti Järvinen, Keravan Urheilijoiden silloinen puheenjohtaja, nähtiin vielä urheilukilpailujen tiimellyksessä, ja 39-vuotiaan olympiasankarin keihäs lensi edelleen yli 61 metriä. Seuraavana vuonna järjestettiin kaksinkertaiselle olympiavoittajalle Volmari Iso-Hollolle hänen urheilu-uransa 30-vuotisjuhlakilpailut.

Jaakko Estola (takana vas.) Keravan Urheilijoiden johtokunnassa
vuonna 1948. Kuva on KeU:n 30-vuotishistoriikista sivulta 268.

Koska Jaakko Estola oli Olli Veijolan oppilaita Keravan yhteiskoulussa, hän altistui muiden poikien tavoin pesäpallo- ja suunnistuskuumeelle. Estola yleisurheili ja suunnisti Keravan Urheilijoissa ja pelasi pesäpalloa KooPeen riveissä.

Kun Keravan Urheilijoille piti tehdä rahaa, Estola järjesti yhdessä Erkki Heleniuksen kanssa tansseja Sipoon puolella. Silloin ei ollut vielä Keravan Urheilijoiden omaa tanssipaviljonkia, joka oli vähän myöhemmin 1950-luvulla seuran rahasampo. 

Ulkomainoksia tansseihin tehtiin lattialla Estolan kotona. Ja keravalainen nuoriso polki polkupyörillään Sipoon tansseihin. 

Jaakko Estola kehuu Erkki Heleniusta hyväksi urheilumieheksi ja etenkin mainioksi taustamieheksi. Hän sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin jo vuonna 1949. Sittemmin hän eteni Keravan Urheilijoiden puheenjohtajaksi 1953–1958 ja SVUL:n pitkäaikaiseksi palvelijaksi. Helenius toimi vuosien varrella myös muun muassa SVUL:n järjestöpäällikkönä, SVUL:n Nuorten toiminnanjohtajana ja Töölön Urheilutalon isännöitsijänä sekä lisäksi SVUL:n edustajana useissa järjestöissä, kuten varapuheenjohtajana Suomen Retkeilymajajärjestössä, Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajistossa (1957–1964) sekä Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitossa. Lisäksi hän oli SVUL:n Suurkisojen pääsihteeri vuonna 1966 ja kisakanslian päällikkö vuonna 1975. Vuonna 1978 Erkki Helenius sai talousneuvoksen arvonimen.

Entäpä Jaakko Estola itse? Hän oli Keravan Urheilijoiden johtokunnassa vuonna 1948, ja samalla hän johti seuran yleisurheilujaostoa. Se oli myrskyisää aikaa seurassa, sillä samoihin aikoihin Matti Järvinen syrjäytti Olli Veijolan SVUL:n Uudenmaan piirin puheenjohtajan paikalta. Jostakin syystä Keravan Urheilijoiden johtokunnan ryhmäkuvasta puuttuvat juuri Olli Veijola ja seuran paras suunnistaja Väinö Nurmimaa.

Jaakko Estola valmistui samana vuonna 1948 agronomiksi. Niihin aikoihin työelämä alkoi viedä hänen aikaansa urheilulta.

Jaakko Estola sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin vuonna 1954, vaikka hän oli muuttanut jo pari vuotta aikaisemmin Lohjalle, missä hänet pestattiin välittömästi Lohjan Urheilijoiden sihteeriksi. Kesällä 1952 järjestettiin Lohjalla seuraottelu. Yksi kahdeksasta lajista oli korkeushyppy, jonka Jaakko Estola yllätyksekseen voitti tuloksella 165. Voitto merkittiin hänen uudelle seuralleen Lohjan Urheilijoille, joka voittikin sillä kertaa Keravan Urheilijat murskaavasti sillä seurauksella, että Jaakko Eskolalla oli hyvin ristiriitaiset tunteet.

Estola oli sodassa tulenjohtajana. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli edennyt jo Viipurin lähelle. Elokuun lopulla 1941 tapahtui mieleen painunut tapaaminen, joka oli samanaikaisesti iloinen ja ikävä. Jaakko Eskola nimittäin törmäsi yllättäen Unto Sariolaan, joka oli Jaakon lapsuuden kavereita. Unto oli saanut jostain nopean ilmoituksen veljensä Veikon kaatumisesta Lyykylässä ja sen vuoksi hän oli tullut etsimään vänrikkiveljensä ruumista. 

Jaakko Estola asui Sariolan sirkusperheen naapurustossa, ja kaikki veljekset olivat hänelle hyvin tuttuja. Tunteet heilahtelivat ystävän tapamisen riemusta toisen ystävän kaatumisen tuomaan murheeseen.

Jaakko Estolan oma sotapolku katkesi vuoden 1943 alkupuolella vihollisen tarkka-ampujan ammuttua häntä solisluun yläpuolelta kaulan juureen. Verta tuli valtavasti ja oikea keuhko täyttyi verestä. Sen seurauksena sisuskalut painuivat vasemmalle ja sydämen sykkeenkin saattoi mitata vasemmasta kainalosta. 

Jaakko Estola oli SVUL:n Tuen puheenjohtaja
vuosina 1968–1969. Kuva teoksesta
Suomen Urheilu, SVUL 1900-1980, sivu 253.

Urheilutoveruudesta Jaakko Estola kertoo hauskan tarinan. Keravan KooPeessa hän pelasi pesäpalloa yhdessä Heikki Luomanperän kanssa. Kun Jaakko sai työpaikan Turusta Lääke Osakeyhtiöstä, yritykseen tarvittiin myyntimies. Jaakko oli tullut urheilukentillä vakuuttuneeksi siitä, että Heikki Luomanperä olisi oikea mies tehtävään. Hänet pestattiin ja myöhemmin Luomanperä jatkoi vastaavissa tehtävissä myös Bernerillä. 100-vuotias Jaakko Estola kertoi minulle puhelimessa, että Luomanperä soittaa hänelle edelleen Kouvolasta melko usein. Monesti keskusteluissa nousee esille kiitollisuus hyvän työpaikan järjestymisestä. (Jaakko Estolan puhelinhaastattelu 24.8.2019)

Jaakko Estolan ja Erkki Heleniuksen polut kohtasivat yhteisten Keravan Urheilijoiden talkoovuosien jälkeen monet kerrat. Agronomi Estolasta tuli keskusosuusliike Hankkijan johtokunnan jäsen vuonna 1956 ja seuraavana vuonna Osuuskunta Rehu-Lannoitteen hallituksen puheenjohtaja. Hän toimi sittemmin muun muassa Yhteiskirjapaino Oy:n johtokunnan jäsenenä sekä Mainosyhtymä Oy:n ja Pellervo-seuran markkinatutkimuslaitoksen hallituksien jäsenenä.

Jaakko Estola tutustui sotainvalidien kuntoutuksissa lentopalloon, ja siitä tulikin hänelle vuosikymmenien harrastus. Tuntuma urheiluun säilyi myös sitä kautta, että hänestä tuli SVUL:n Tuen varapuheenjohtaja vuonna 1966 ja sittemmin puheenjohtaja (1968–1970).

Lopuksi:Keski-Uusimaassa oli toimittaja Rauno Ylösen tekemä juttu Keravan Urheilijoiden historiaprojektista. Se pitäisi löytyä tästä linkistä.

Lisäys 30.8.2019: Ryhmäkuvassa on nimetty eturivistä kolme henkilöä. Neljäs henkilö, joka istuu eturivissä oikealla, on kouluneuvos Olli Sampola, joka oli KeU:n 30-vuotishistoriikin kirjoittaja.

Lisäys 7.10.2023: Jaakko Estola eli 104-vuotiaaksi. Hänen muistokirjoituksensa julkaistiin tämän vuoden alussa Helsingin Sanomissa.

Lisäys 7.10.2023: Voit lukea Olli Veijolasta kirjoittamani postauksen täältä.

Kestävyysurheilua kirjoissa

Kestävyysjuoksu, hiihto ja pyöräily ovat klassisia kestävyysurheilulajeja. Juoksija, hiihtäjä ja pyöräilijä taistelevat samalla tavalla väsymystä vastaan. Kaikissa taistellaan. Ja nautitaan. Taistellaan ja nautitaan.

Kannattaa pysähtyä heti alussa miettimään, onko kestävyyssuorituksessa enemmän kyse väsymisestä vai jaksamisesta. Tämä aivan perustavanlaatuinen kysymys on tullut mieleeni tänä kesänä, kun olen lukenut Tarja Virolaisen kirjan”Juoksijan sielu” (Bazar Kustannus 2018), Karo Hämäläisen ”Miksi juoksen” (Otava 2019) ja Matti Rämön ”Polkupyörällä napapiirille” (Minerva 2019). 

Sitten luin toistamiseen Ari Pusan ”Immo Kuutsan tarinan” (Docendo 2016) palauttaakseni mieleeni, miten siinä käsiteltiin väsymistä ja jaksamista. Ja muistin oikein. Ei juuri mitenkään.

Toisaalta entisen hiihdon ja ampumahiihdon päävalmentajan elämäntarinan ohessa käsitellään jonkun verran Epoa, anaboleja, veritankkausta ja piristeitä, joilla on torjuttu väsymystä ja autettu jaksamista.

Mutta itse jaksamisen tai väsymisen problematiikka ei Ari Pusan kirjoittamassa kirjassa nouse samalla tavalla esiin kuin Virolaisen, Hämäläisen tai Rämön kirjoissa. Näissä jaksaminen on yhtenä kantavana teemana. Äärimmäisissä kestävyyssuorituksissa täytyy ajatus keskittää jaksamiseen kivusta tai väsymyksestä huolimatta. Jos ajatus alkaa kiertää vain väsymisessä, peli on pelattu.

Matti Rämön kirjaa voi käsitellä tässä samassa jaksamisteemassa, vaikka kirjoittaja ei laita numerolappua rintaan osallistuakseen pyöräilykilpailuihin. Hän testaa kuitenkin oman jaksamisensa rajoja pitkillä polkupyöräetapeillaan, jotka tässä kirjassa kohdistuvat Helsingistä pohjoiseen. Tarina saa syvyyttä Rämön syvällisen yleissivistyksen kautta.

Rämön kirjassa, samoin kuin Hämäläisen ja Virolaisenkin teoksissa, nousevat lisäksi henkilökohtaiset perhesuhteet tärkeään rooliin antaen lukijalle lisää tarttumapintaa tarinaan.

Rämön kirjan lukija saa seurata, kuinka pyörämatka etenee Helsingistä napapiirille.

Tarja Virolainen kertoo, kuinka hän juoksee kymmenen maratonia ja etenkin ensimmäisenä suomalaisnaisena World Marathon Majors -sarjaan kuuluvat kuusi suurmaratonia eli Tokion, Bostonin, Lontoon, Berliinin, Chicagon ja New Yorkin maratonit.

Karo Hämäläinen puolestaan kertoo, kuinka kokeneesta maratoonarista kehittyy ultrajuoksija. Hämäläisen maratonharrastus nousi julkisuuteen pari vuotta sitten, kun hänet palkittiin Helge Nygrén -palkinnolla Vuoden urheilukirjaksi valitun ”Yksin”-romaanin perusteella. Viime vuoden loppuun mennessä Karo Hämäläinen oli juossut kunnioitettavat 22 täysmaratonia.

Tarja Virolainen kirjoittama”Juoksijan sielu” kertoo suuria maratoneja juoksevasta naisesta. Kirjan takakannessa on teksti, jonka Virolainen on varmaan yhdessä kustannustoimittajansa kanssa hionut: ”Miksi juoksen? Tähän kysymykseen on moni juoksemista harrastava joutunut vastaamaan, joko itsellensä tai muille. Juokseminen on ihmiselle luontainen liikkumismuoto, mutta kuinka siitä tulee harrastus tai peräti elämäntapa, joka saa ihmisen matkustamaan maailman ääriin?”

Virolainen kertoo juoksuharrastuksestaan omien kokemustensa perusteella. Hän saa tukea kokemuksilleen peräti 22 haastattelemansa asiantuntijan näkemyksistä. Asiantuntijoina ovat olleet muiden muassa professori Antti Mero, tutkija Heikki Kyröläinen, evoluutiopsykologi Markus Rantala, valmentaja ja maajoukkuejuoksija Aki Nummela sekä sosiologi Hanna Vehmas.

Virolainen aloittaa kirjansa vahvasti: ”Pitkän lenkin jälkeinen euforia: pinnistys on ohi ja vartaloon hulmahtaa hyvä olo. Jalat kantavat vielä jäähdyttelyn ajan, askel kulkee kevyesti, syke laskee ja hengitys tasaantuu. Tässä hetkessä on kaikki: mennyt, nykyisyys ja tuleva.”

Samanlainen vahva aloitus voisi olla yhtä hyvin Karo Hämäläisenkin uutuuskirjassa. Mutta juuri Virolainen on sen kirjannut. Hänellä on kirjan alkusanoissa toinenkin vahva lause: ”Aiemmin pakenin lenkkipoluilla elämääni, nyt etenen sitä kohti.” Siihen lauseeseen kiteytyy ”Juoksijan sielu”-kirjan sanoma. Luulen, että juuri siitä on otettu ainekset myös vaikuttavaan kansikuvaan. Kannessa naishahmo, ehkä Tarja Virolainen itse, juoksee kohti auringonlaskua savannimaisemassa. Mieleeni tulee varhaisteinivuosieni suosikki Lucky Luke, joka ratsastaa albumin lopussa auringonlaskuun laulellen melankolisen vetoavasti Jack Fishmanin sanoittamaa Claude Bollingin sävelmää: ”I´m a poor lonely cowboy, I’m a long long way from home. And this poor lonesome cowboy, Has got a long long way to home.”

Karo Hämäläisen kirjan otsikko ”Miksi juoksen” vaikuttaa kysymykseltä, mutta se on toteamus tai jopa selityksen aloitus. Sen alaotsikoksi sopisi luontevasti ”Pitkän matkan juoksijan tunnustuksia”.

Se on hyvin henkilökohtainen ja puhutteleva kirja. Koen lukiessani, että se on kirjoitettu juuri minulle. Kun kirjoittaja saavuttaa lukijassaan sellaisen olotilan, hän voi nostaa kätensä ja tuulettaa voittajana. Varmaan jokainen kirjan kirjoittaja haluaa puhutella lukijaa. Yleensä kirjan on tarkoitus tuottaa iloa ja elämyksiä lukijassa ainakin yhtä paljon kuin kirjoittajassa. Jos useammalla lukijalla on sama vahva tunnetila, kirjoittaja voi olla tyytyväinen.

”Miksi juoksen” pitää otteessaan. En halua paljastaa liiaksi kirjan sisältöä, koska se on paljolti henkilökohtaista tilitystä. Juoksija, joka alkaa lukea tätä kirjaa, löytää polkunsa aivan varmasti itsekin kirjan viimeiselle sivulle asti.

Karo Hämäläinen kirjoittaa, että hän vastaa juoksemalla identiteettikysymykseen: kuka minä olen? Sen verran kuitenkin paljastan, että kirjoittaja määrittelee olevansa ”pitkien loivien ylämäkien mies”. Se on hyvin sanottu, se istuu tähän kirjaan.

Olen varma, että Suomessa on satoja ellei tuhansia juoksijoita, jotka menevät kirjakauppaan, vilkaisevat nopeasti Karo Hämäläisen kirjaa, ja sanovat kaverilleen: ”Minä olisin voinut kirjoittaa tämän.”

Se on väärä ajatus. Turha jossitella. Karon kirja ei ole yleinen juoksukirja, vaan hyvin henkilökohtainen. Kyse on loppujen lopuksi samasta asiasta kuin lenkille lähtemisessä. Minä tulkitsen niin, että Karo Hämäläinen on lähtenyt tälle tuoreimmalle kirjalliselle lenkilleen avatakseen sitä, miksi hän kirjoitti useita kirjallisuuspalkintoja voittaneen erinomaisen Yksin-romaaninsa Paavo Nurmesta muutama vuosi sitten.

Karo Hämäläisen kirjan kanteen on nostettu mielenkiintoinen teksti: ”Juoksu on yllätyksellistä ja epätäydellistä. Siksi se on elämän kuva.” Se voisi olla yhtä hyvin Tarja Virolaisen kirjan otsikon täydennyksenä.

On huvittavaa havaita Virolaisen ja Hämäläisen kirjojen sukulaisuus. Ne ovat kuin sisko ja veli. Ja kuitenkin ne ovat täysin erilaiset teokset.

Suomen Tietokirjailijoiden tietokirja.fi -tapahtumassa Tieteiden talolla torstaina 29.8. klo 14–15 "Äärirajoilla - urheilua tietokirjoissa" esiintyvät panelisteina Karo Hämäläinen, Ari Pusa ja Tarja Virolainen. Katso ohjelma täältä.

Kirjoja jaksamisesta ja kestävyysurheilusta:

Karo Hämäläinen, Miksi juoksen. Otava 2019.

Ari Pusa, Immo Kuutsan tarina. Valmentajalegendan ura tähtien rinnalla. Docendo 2016.

Matti Rämö, Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Minerva 2019.

Tarja Virolainen, Juoksijan sielu. Bazar Kustannus 2018.