Paavo Nurmen säätiö 50 vuotta

Pidin viime viikolla neljä päivää lomaa. Oltiin Kemiönsaarella, uitiin, luettiin dekkaria ja niin, oikeastaan parhaiten niitä päiviä kuvaavat sanat ”oltiin lomalla”. Olen kirjoittanut pari-kolme vuotta putkeen ja liukunut aina uuteen projektiin vanhan valmistuessa. Nyt jätin tietsikan kotiin ja ”unohdin” kaikki projektini vähäksi aikaa. Teki muuten hyvää.

Sydäntutkimuksen kultainen syke.

Viimeksi olen saanut valmiiksi ja kansiin Paavo Nurmen Säätiön 50-vuotishistoriikin nimeltä ”Sydäntutkimuksen kultainen syke. Paavo Nurmen säätiön 50 vuotta”. Kirjan kannen suunnitteli nuori lahjakkuus Aleksi Mustonen. Hän on suorastaan visuaalinen taikuri. Kannessa on vahva viittaus Paavo Nurmeen, kun juoksuradat on taivutettu kahteen numeroon, 5 ja 0. Lisäksi se nolla on sydämen muotoinen, koska säätiö on erikoistunut sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen.

Paavo Nurmi lahjoitti vuonna 1968 kaksi kivitaloa ja miljoona markkaa säätiölle. Ne olivat se alkupääoma, jota säätiö on vaalinut huolella. Säätiö on jakanut historiansa aikana jo 5 miljoonaa euroa sydän- ja verisuonitautien tutkimukseen. Norssista ylioppilaaksi kirjoittanut Vesa Manninen, mainitsen tämän koulun aina mielelläni, kuului ensimmäisiin stipendin saajiin. Nykyisin hän on säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Ja hänellä on kyllä niitä ansioita sen verran paljon, että tuo ylioppilaaksi kirjoittaminen tulee kenties vasta ansioluettelon kolmannella sivulla vastaan. Manninen on muun muassa johtanut Wihurin tutkimuslaitosta.

Säätiön hallituksessa vaikuttaa edelleen myös varatuomari Pekka Kare, joka oli aikanaan perustamassa Diakonissalaitoksen tiloissa säätiötä yhdessä Paavo Nurmen ja Diakonissalaitosta johtaneen Lauri Kalajan kanssa. Presidentti Urho Kekkosen henkilääkäri Pentti I. Halonen toi myös oman lääketieteellisen asiantuntemuksensa säätiöön heti alkumetreistä lähtien.

Paavo Nurmen säätiön hallituksen jäsen Pekka Kare (oik.)
kävi heinäkuun alussa säätiön asiamiehen Petri Mannisen
kanssa tarkistamassa Kalliossa olevan remontointikohteen.
Mauri Ratilainen oli mukana valokuvaajana.

Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimii Mika Nurmi, Paavo Nurmen pojanpoika. Hän on ottanut isänsä Matti Nurmen kehittämän yritysryppään johtoonsa. Jos kuvailisin Mika Nurmen tapaa toimia yrittäjänä, sanoisin hänen rakentaneen monesta laatikosta rakentuneen tornin tai paremminkin muurin, ”Nurmen muurin”, jossa luotetut toimijat tekevät tulosta. Säätiön asioissa tärkeä toimija ja yhteistyökumppani, tietenkin hallitusjäsenten lisäksi, on säätiön asiamies Petri Manninen. Säätiö on kuitenkin vain yksi ”laatikko” monen laatikon kokonaisuudessa, tässä ”Nurmen muurissa”, ja sitä kokonaisuutta Mika Nurmi siis johtaa.

Säätiön historiikissa on Wihurin tutkimuslaitoksen Ateroskleroosilaboratoriota johtavan professori Petri Kovasen artikkeli säätiön lääketieteellisistä linjoista. Kovanen piti myös samanhenkisen kuulijoita inspiroineen puheen Turussa hotelli Marinassa järjestetyssä säätiön 50-vuotisjuhlatilaisuudessa kesäkuussa.

"Kallion katolla" - Paavo Nurmen säätiön remontoiman
talon ylimmistä kerroksista voi nähdä esimerkiksi
Kallion kirkon yllättävästä suunnasta.

Urho Kekkonen ja Paavo Karikko

Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.

Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.

Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)

Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.

Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.

Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.

Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.

Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.

Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.