J.K. Paasikivi – Keravan ensimmäinen pääministeri

J.K. Paasikivi osti Keravalta talon kesällä 1917. Anna-vaimo oli samaan aikaan Naantalin kylpylässä. Juho Kusti kirjoitti Annalle, että kauppasopimuskin on jo tehty tuosta Jukolan tilasta, joka oli aikanaan perustettu Ylikeravan Skogsterin rusthollin ja Alikeravan Inkilän maakirjatalon maille. Tulee mieleen entinen mies, joka osti hevosen rakkaan muorinsa rahoilla, kun tämä sattui olemaan poissa kotoa.

Mutta Juho kirjoitti Annalle, että tilaa oli katsomassa muun muassa Mauri Honkajuuri ja muitakin KOP:n herroja. He kyllä ostaisivat tilan, jos se ei Annaa miellyttäisi.

Tila sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien varrella. Maantie vei Porvooseen, ja rautatie Helsinkiin.

Paasikivi oli nuorempana toiminut Uuden Suomettaren toimittajana, joten hän kirjoitti suhteellisen paljon muistiinpanoja. Hän opiskeli aluksi venäjän kieltä ja opintojensa vuoksi hän oleskeli puolen vuoden ajan Novgorodissa. Siellä hän tutustui venäläiseen sielunmaisemaan.

Juho Kusti oivalsi, että varattoman nuorukaisen olisi hankittava hyvätuloinen ammatti, joten hän vaihtoi alaa ja lähti lakimiesuralle. Tämä johti hänet valtiokonttorin ylitirehtöörin virkaan vuonna 1903. Hän oli myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja ajoi agraaripoliitikkona torppariuudistusta. Yhteiskunnan etu vaati vähäosaisten olojen parantamista. Paasikivi kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta myös kunnalliselle tasolle. Valtiollisissa vaaleissa uudistus toteutui jo vuonna 1906, mutta kunnallisvaaleissa sama periaate saatiin läpi vasta 1917.

Veikko Leppäsen tekemä patsas paljastettiin Keravalla J.K. Paasikiven
syntymän 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1970. Taiteilija
oli itse kuollut vuoden 1969 lopulla.

Vuonna 1914 tapahtui suuria asioita. Juho Kusti siirtyi KOP:n palvelukseen, ensimmäisen maailmansota syttyi ja saman vuoden lopulla Paasikivestä tuli KOP:n pääjohtaja.

Nämä kaikki tiedot löytyvät Tuomo Polvisen kirjoittamasta teoksesta J.K. Paasikivi, valtiomiehen elämäntyö I, 1870–1918. Polvinen kertoo vuonna 1898 julkaistussa teoksessa, että hänen opettajansa historian professori Arvi Korhonen oli aikanaan kahdesti kieltäytynyt Paasikiven elämäkerran kirjoittamisesta. Näin suurtyö jäi professori Polviselle.

Paasikivi oli vanhasuomalainen ja isänmaallinen, mutta hän ei kannattanut vastakkainasettelua Venäjän Keisarikunnan kanssa. Talousmiehenä hän ymmärsi täydellisesti, mitä Pietarin markkinat Suomelle merkitsivät.

Vuonna 1917 Paasikivelle tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä valtionhoitajaksi, mutta asia jäi keskusteluihin. Sen sijaan on mielenkiintoista, että Svinhufvud lähetti Paasikiven Pohjoismaihin eli Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan tekemään propagandaa Suomen itsenäistymisen puolesta joulukuun alussa jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta. Paasikivellä oli siis hyvin arvostettu luottoasema politiikan sisäpiireissä suuriruhtinaskunnan viime vaiheissa.

Sisällissodan aika oli Paasikivelle ikävä kokemus. Hän ei voinut näyttäytyä punaisessa Helsingissä, eikä hän voinut mennä kotiin Keravalle. Hänet olisi lynkattu KOP:n pääjohtajana, kuten  monelle KOP:n konttorinjohtajalle kävi. Niinpä hän piileskeli ystäviensä luona kuin karkuri tai pahantekijä.

Paasikivi olikin erittäin poliittinen henkilö. Hänestä tuli ensimmäinen keravalainen pääministeri 100 vuotta sitten, 27. toukokuuta 1918. Hän kuului siihen joukkoon, jotka kannattivat monarkiaa. Muutaman kuukauden ajan näytti siltä, että Suomesta olisi tullut kuningaskunta.

Nyt, kun olen lukenut Polvisen ensimmäistä nidettä Paasikivestä, huomaan hämmästyväni, kuinka suurissa saappaissa J.K. Paasikivi oli jo Suomen suuriruhtinaskunnan loppuaikoina ja Suomen itsenäistymisprosessissa.

Paasikivi ei ollut sotasankari, vaikka hänet muistetaan kiukkuisena ja äkkipikaisena miehenä. Hän oli oikeasti rauhantekijä. Kun presidentti Mannerheimin terveys petti, tehtiin venäläistä mentaliteettia ymmärtävästä Paasikivestä presidentti.

Urho Kekkonen ja Paavo Karikko

Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.

Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.

Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)

Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.

Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.

Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.

Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.

Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.

Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.