Vuoden urheilijasta ja urheilun kriisistä

Urheilussa on menossa iso myllerrys. Kyse ei ole siitä, oliko Iivo Niskasen valinta neljännen kerran Vuoden urheilijaksi oikein vai väärin. Itse en olisi voinut ajatella muuta vaihtoehtoa vuoden urheilijaksi sen jälkeen, kun Iivo voitti Pekingin talviolympiakisoissa kolmen mitalin värisuoran. Eikä tämä näkemys kyseenalaista millään tavalla muiden suomalaisten huippujen upeita vuoden 2022 saavutuksia. Wilma Murto, Topi Raitanen, Lauri Markkanen, Mikko Rantanen, Valtteri Filppula, Kalle Rovanperä tai Kerttu Niskanen olisivat aivan hyvin voineet juhlia vuoden urheilijana, mutta Iivo oli minun arvostusmittareillani tällä kertaa vain parempi. 

 

Iivon yhteistyökumppani laittoi Gaalassa jakoon Iivo-tölkkejä.

Iivon asema suomalaisen urheilun kuninkaana on juuri nyt niin ainutlaatuinen, että häntä sponsoroiva globaalisti menestynyt energiajuomayhtiö oli teettänyt Iivo-brändillä energiajuomia, joita jaettiin Urheilugaalasta pois lähteville. Ainakin heti virallisen osuuden jälkeen poistuneet vieraat saivat kouraansa tölkin. Ehkä niitä riitti myös pikkutunneilla poistuneille. 

Se oli hieno oivallus Red Bullilta, sillä seuraavana päivänä oli vielä työpäivä. Urheiluväki lähti kotiin gaalasta tölkkikourin kuin vuoden urheilija ikään.

 

Pekka Kare 1931–2022.

Urheilugaalan alkuperäisenä tarkoituksena oli nostaa suomalaisen urheilun arvostusta ja lajien keskinäistä respectiä. Varsinkin In Memoriam -hetki, jossa muun muassa muistettiin Münchenin olympiajoukkueen ylijohtajana toimineen varatuomari Pekka Kareen ja monen muun urheiluvaikuttajan poismenoa, teki minuun suuren vaikutuksen.

Mutta tänäkin vuonna jouduin pettymään yleisestä keskustelun tasosta varsinkin sosiaalisessa mediassa. Toisten mielipiteitä ei kunnioiteta, ja sen sijaan, että keskusteluissa pyrittäisiin lisäämään respect-henkeä, liian monet pyrkivät vain mollaamaan toisin ajattelevia.

Urheiluväen keskustelun sävy huolestuttaa minua nyt erityisesti sen vuoksi, että urheilun rahoituksessa ollaan aivan uuden edessä. Urheilun rahoitus on siirtymässä valtion budjettiin ilman mitään korvamerkintöjä. Yleisen käsityksen mukaan urheilun valtiontuen määrä ei ole nykytasosta enää kasvamassa, oli inflaatio millainen hyvänsä. Nykyisenkin eurotason säilyttäminen vaatii koko ajan lisätyötä kuin kiihtyvällä juoksumatolla juoksisi.

Lisäksi Veikkaus on vihdoin kallistunut lisenssijärjestelmän kannalle. Rahapelimarkkinoita ollaan siis avaamassa, mutta on hyvin vaikea ennakoida, millainen kiinnostus ulkomaisilla peliyhtiöillä on sponsoroida suomalaista ruohonjuuritason liikuntaa ja urheilua. Ne urheilijat, joita tuossa alussa luettelin, ovat siinä onnellisessa asemassa, että heitä muuttuva tilanne ei huolestuta. Mutta noin miljoonan muun urheilun harrastajan kohdalla uusi tilanne herättää kysymyksiä. Tai ainakin pitäisi herättää.

 

SVUL:n vuosisata kertoo Suomen
 suurimman urheilujärjestön tarinan.

 

Suosittelen jokaista urheiluihmisenä itseään pitävää jantteria lukemaan ajatuksella joulun alla ilmestynyt tutkimusteos ”SVUL:n vuosisata”. Kehtaan sanoa, että se on lukemisen arvoinen kirja, vaikka itselläni olikin siinä prosessissa iso rooli.

Kirjassa piirtyy vahva kuva muun muassa urheilujärjestöjen vuonna 1940 perustaman Veikkauksen ja SVUL:n suhteista. Toistakymmentä vuotta Veikkaus jakoi voittonsa vain urheilulle. Urho Kekkosen pääministerikaudella aloitettiin urheilun osuuden supistaminen. Kehitys johti vuosien varrella siihen, että urheilun osuutta yritettiin pitää yli 50 prosentissa veikkausvoittovaroista, ja lopulta urheilun asemaa yritettiin ankkuroida asetuksen turvin 36,6 prosenttiin. Edunsaajia tuli vähitellen lisää, ja urheilu joutui antamaan vähittäin periksi.

Merkittävä muutos tapahtui vuonna 1975, jolloin valtio osti urheilujärjestöt ulos Veikkauksesta. Urheilu sai yllättäen paljon rahaa, jota yritettiin sijoittaa mahdollisimman järkevästi. SVUL:n sijoitustoiminta karkasi 1980-luvulla kuitenkin käsistä, eikä keskusjärjestö ollut varautunut millään tavalla 1990-luvun alussa iskeneeseen pankkikriisiin, jonka seurauksena SVUL:n lainojen korot hyppäsivät pilviin.

Voimistelu oli vahva laji varsinkin SVUL:n ensimmäisinä vuosikymmeninä. 

Kuvassa on Tukholmassa 1912 olympiahopeaa voittanut joukkue. 

Kuva: Satakunnan Museo.

 

Vanhassa SVUL:ssa oli paljon sellaisia piirteitä, joita kannattaisi siirtää tämän päivän urheilujärjestörakenteeseen. SVUL rakentui toisaalta seurojen ja vahvojen piirien kautta, toisaalta seurojen ja vahvojen lajiliittojen kautta. Kaksoiskierteinen rakenne teki organisaatiosta vahvan.

SVUL:n luoma valmentajakoulutusjärjestelmä, A-B-C, oli todella nerokas. Ohjaajaa ja valmentajaa vietiin eteenpäin porras kerrallaan.

Keskusjärjestönä SVUL jakoi omassa piirissään vuosittain saamansa veikkausvoittovarat oman näkemyksensä mukaan. Joissakin tapauksissa SVUL:n kassaa saatettiin pitää jopa pankkina.

 

 

Tänään tuli uutinen siitä, että Paralympiakomitea oli jättänyt valtionapuhakemuksensa vuorokauden myöhässä. Paralta jäi näin pari miljoonaa euroa saamatta. Tässä tilanteessa punnitaan koko suomalaisen urheilujärjestökentän solidaarisuus. Samalla parakriisi mittaa koko suomalaisen urheilujärjestökentän vahvuutta. Löytyykö urheilusta sellaista yhteishenkeä, jolla virheensä myöntänyttä Paralympiakomiteaa autettaisiin ahdingossa? Vai menetetäänkö tämä kriisi, joka voisi olla myös suuri mahdollisuus urheilulle, vain jossittelijoille ja besservissereille?

LOPUKSI:

Pekka Kareen muistelmakirjaa voi ostaa TAHDON museokaupasta. Kirjoitin kirjasta mm. tässä postauksessa.

Myös SVUL:n vuosisata -teos löytyy TAHDON museokaupasta. Kirjoitin joulukuussa 2022 ilmestyneen kirjan julkistamistilaisuudesta tässä postauksessa.