Helsingin historiaa ja sankareita

Olen tänä keväänä perehtynyt Helsingin kaupungin historiaan poikkeuksellisen intensiivisesti muun muassa lukemalla parikymmentä vuotta sitten ilmestynyttä 6-osaista massiivista kirjasarjaa Helsingin historia vuodesta 1945 (Edita). Se on Helsingin kaupungin historiatoimikunnan vahva käsialanäyte.

Helsingin kartat ovat tulleet kevään
 aikana tutuiksi.

Helsinki on vanha koulukaupunkini. Olen edustanut Norssin Turnareita ja Helsingin Kisa-Veikkoja. Tässä yhtenä päivänä laskin, että minulla on toistakymmentä piirinmestaruusmitalia lähinnä nuorten mutta myös aikuisten sarjoista Helsingin piirinmestaruuskilpailuista. Tunnen Helsinkiä jo vanhastaan jossain määrin, mutta tänä keväänä olen suorastaan ahminut kirjoja Helsingin historiasta. Suosittelen, ”stadin” tarina on todella mielenkiintoinen!

Norssin Turnarit oli Ivar Wilskmanin perustama seura. Silloin seuran perustamisen aikoihin 1870-luvun lopulla ruotsinkieliset olivat suurin kieliryhmä Helsingissä. Turnarit jäi historiaan siitä, että Ivar alkoi antaa voimistelukomentojaan suomeksi!

Helsingin Kisa-Veikot oli puolestaan leimallisesti Juho Halmeen seura. Luin keväällä Seppo Martiskaisen kirjoittaman uunituoreen elämäkerran Halmeesta, joka oli Lauri Pihkalan ikätoveri ja aateveli HKV:ssä. He tekivät siitä Suomen johtavan yleisurheiluseuran. Kun punaiset ampuivat aiemmin vangitsemansa Halmeen Suurkirkon portaille, Lauri Pihkala oli ehtinyt lähteä pois punaisten hallussa olleesta Helsingistä. Myöhemmin Pihkala muisteli ystäväänsä muistokirjoituksissa, joissa oli arvoituksellisesti myös itsesyytöksen sävyjä.

 

Helsingin historiaa tutkiessaan törmää ennen pitkää kolmeen monarkkiin, Kustaa Vaasaan ja kahteen Romanov-suvun Aleksanteriin. Kaupunki perustettiin vuonna 1550 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan visioiden perusteella. Hän halusi horjuttaa Hansa-kauppiaita ja etenkin Räävelin eli Tallinnan keskeistä asemaa Itämeren keskeisenä kauppapaikkana ja päätti perustaa kilpailevan kauppapaikan Suomenlahden vastarannalle. Helsingistä siis haluttiin heti alusta alkaen tehdä kansainvälisen kaupan keskus.

Loikataan seuraavaksi 1800-luvulle, sillä tuolloin Helsingin luonne kauppa- ja sotilaskaupunkina sai uusia ulottuvuuksia, kun siitä tuli pääkaupunkina maan johtava hallintokaupunki ja yliopistokaupunki. Vuosisadan loppuun mennessä Helsingistä oli tullut myös merkittävä teollisuuskaupunki.

Kuten tunnettua, Turku oli ollut Suomen hallintokeskus Ruotsin vallan aikana. Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas keisari Aleksanteri I halusi uuden suuriruhtinaskuntansa pääkaupungin sijaitsevan vähän kauempana Ruotsista tulevista vaikutuksista. Niinpä hän teki Helsingistä pääkaupungin vuonna 1812. Tämän jälkeen pikkukaupunkia alettiin suunnitella keisarillisen tahdon mukaisesti eurooppalaisen mittakaavan pääkaupungiksi. Helsingin historiassa alkoi ennennäkemätön kehityksen aika.

Yliopistokaupunkina Helsingistä tuli isänmaallisten ja vähitellen vallankumouksellistenkin aatteiden tyyssija. 1800-luvulla Suomi kuitenkin vahvisti autonomiaansa vakuuttamalla uskollisuuttaan keisarille. Tästä tuli muun muassa perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten linja, joka toi hyviä tuloksia.

Daniel Nyblin kuvasi Aleksanteri II:n patsaan
luultavasti vuonna 1894. Museovirasto, Musketti. 

Keisari Aleksanteri II kutsui valtiopäivät koolle vuonna 1863 ensimmäisen kerran yli puoleen vuosisataan. Se on merkkivuosi, josta Suomen kehitys sai vauhtia. Kansallisen oikeustaistelun johtajana profiloitui Leo Mechelin, joka oli valtiopäivämies, senaattori ja muun muassa Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen puheenjohtaja. Hän teki töitä saadakseen kansainvälistä tunnustusta Suomen suuriruhtinaskunnan asemalle suvereenina valtiona, jolla oli hänen oppinsa mukaan tasaveroinen unionisuhde Venäjän kanssa. Hänen ranskankielinen julkaisunsa Precis du droit public du Grand-Duché de Finlande (1886) tukeutui siihen, että keisari Aleksanteri I oli sitoutunut Porvoon valtiopäivillä 1809 Ruotsin vallan ajalta periytyneisiin perustuslakeihin. Aleksanteri I oli Mechelinin teorian mukaan tunnustanut Suomen valtioksi, ja tämä sitoi myös keisarin seuraajia. Keisarilla oli näin ollen mahdollisuus hallita suuriruhtinaskuntaansa vain Suomen perustuslakien rajoissa.

Aleksanteri II:n patsas pystytettiin Senaatintorille hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1894. Patsaalla on ollut kansalaisten silmissä eri aikoina erilaisia merkityksiä. Tänä päivänä se muistuttaa ainakin minua Suomen autonomiaa kunnioittaneesta hallitsijasta, joka laittoi merkittävällä tavalla vauhtia Suomen valtiolliseen elämään vuoden 1863 valtiopäivien ansiosta.

 

Ja nyt pitkän johdannon jälkeen yritän kääntää tätä tarinaa takaisin urheiluun. Mutta ensin on vielä koukattava 1800-luvun yliopistomaailmaan. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi tai Gunnar Bärlund eivät suinkaan olleet ensimmäisiä suomalaisia kansallissankareita. 1800-luvulla, osin jo aikaisemminkin, suomalaiset tutkimusmatkailijat tekivät eksoottisiin kaukomaihin jännittäviä matkoja ja palasivat niiltä kuin urheilusankarit konsanaan. Tunnetuin suomalaisista tutkimusmatkailijoista on A.E. Nordenskiöld, Koillisväylän löytäjä. Hänen pitkää matkaansa kunnioitettiin nimeämällä Helsingissä poikkeuksellisen pitkä katu hänen mukaansa. Myöhemmin kadusta erotettiin Töölön halki kulkeva läntinen osuus, joka nimettiin senaattori Mechelinin mukaan.

 

On mielenkiintoinen paradoksi, että suomalaisten identiteetti vahvistuu, kun suomalainen matkustaa toiselle puolelle maapalloa ja tekee siellä tutkimusta vieraissa oloissa vieraiden kansojen keskuudessa Näin todellakin kävi. 

Tutkimusmatkailijoiden jälkeen suomalaista identiteettiä vahvistivat taitelijat, jotka maalauksillaan ja sävelmillään vahvistivat suomalaista identiteettiä merkittävällä tavalla. Myös taiteilijoiden nauttimaan arvostukseen liittyi ulkomailta saadut kokemukset ja tunnustus.

Taiteilijoiden ”sankaruuteen” liittyivät myös kosteat illat Kappelissa ja muissa Helsingin keskeisissä ravintoloissa. Hyvin tunnettu on säveltäjämestari Jean Sibeliuksen vastaus vaimolleen, kun tämä tiedusteli, koska rakas puoliso aikoisi palata kotiin: ”En ole ennustaja, olen säveltäjä!”

Ja sitten 1900-luvulla tulivat urheilijat, jotka vahvistivat suomalaista identiteettiä omilla areenoillaan. Myös urheilijoiden kohdalla käy toteen, että sitä kansallista identiteettiä vahvistettiin nimenomaan ulkomailla. Tieto siitä, että Suomen poika on menestynyt vieraan maan pelottavia urhoja vastaan, antoi aivan ihmeellisen itsevarmuuden tunteen suomalaisille. Sitä tunnetta piti vahvistaa kaikin keinoin, sillä Suomen saavuttama itsenäisyys ei vielä 1920-luvulle tultaessakaan ollut mitenkään kiveen hakattu.

Mutta urheilu ei ollut vain kansallisen identiteetin rakentaja. Sen avulla vahvistettiin myös kieli-identiteettiä, ammatti-identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa samoin kuin manifestoitiin uskontoa tai asuinpaikkaa. 

 

Purjehdus ja ampumaurheilu kehittyivät Helsingin tuulissa ensimmäisten kilpailulajien joukossa. Ja vaikka ne mielletäänkin leimallisesti porvarillisiksi lajeiksi, niitä kyllä harrastettiin jonkun verran myös työväestön keskuudessa.

Yksi ensimmäisistä järjestäytyneistä urheilulajeista oli luistelu. Helsingfors Skridskoklubb eli Helsingin Luistinklubi alkoi toimia vuonna 1875. Innostus oli valtava, sillä heti ensimmäisen toimintavuoden lopulla seurassa oli jo 70 jäsentä, joista 20 oli naisia, kuten Uusi Suometar kertoi 31.12.1875. HSK:n piirissä alkoi sittemmin myös Clas Thunbergin menestyksekäs pikaluistelu-ura, joskin huippuvuosinaan hän edusti Helsingin Luistelijoita, joka on yli 30 vuotta nuorempi seura kuin HSK.

Mielenkiintoista on, että talviurheilulla näyttää olleen erityisen suuri merkitys Helsingissä, vaikka kaupungin lumiolosuhteet eivät 1800-luvullakaan aina olleet suotuisia. Esimerkiksi Sporttiklubin hiihtokilpailut jouduttiin lumen vähyyden vuoksi peruuttamaan vuonna 1884. Suomalainen Virallinen Lehti tiesi kuitenkin kertoa 7.3.1884, että Sporttiklubin hiihtojen tultua peruutetuiksi pannaan Kaisaniemen keilaradalla toimeen ampumaharjoituksia kahdesti viikossa. Varsin mielenkiintoinen sijaistoiminto!

Maantieteellisesti Pitkänsillan pohjoispuoli profiloitui työläisseurojen tyyssijaksi. Ruotsinkieliset HIFK ja KIF tukeutuivat kaupungin keskustan ruotsinkieliseen väestöön. Venäläisillä oli oma urheiluseuransa, samoin juutalaisilla ja tataareilla.

 

Alussa mainitsin Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan. Palaan nyt vihdoinkin siihen. Erityisen paljon ilahduin, kun löysin kirjasarjan toisesta osasta dosentti Seppo Aallon kirjoittaman vahvan esityksen Helsingin urheilun sotien jälkeisestä kehityksestä (ss. 338–485). Kannattaa tutustua, jos Helsingin urheiluhistoria kiinnostaa!

Aalto kertoo esimerkiksi sivulla 378 vuoden 1918 tapahtumista, kuinka Helsingin Jyryn punakaartilaiset olivat legendoja Pitkänsillan pohjoispuolella, ja HIFK:lla oli puolestaan oma suojeluskuntakomppaniansa. Mielenkiintoinen on myös Helsingin Kullervon syntyhistoria. Se syntyi Kallion kaupunginosassa sisällissodan jälkimainingeissa sen jälkeen, kun Hermannin Kiista erotti SVUL:n käskystä ja Tahko Pihkalan johdolla punaiset jäsenensä. Erotetut perustivat Kullervon, jonka nimi symboloi kostoa janoavaa ja kaltoin kohdeltua miestä. Eri keskusliittoihin kuuluneet urheilijat eivät enää kilpailleet samoilla kentillä. Railo työväestön ja porvariliittojen urheilijoiden välillä repesi 1920-luvulla järkyttävän suureksi.

Aalto (s. 432) kertoo myös muun muassa Helsingin Kisa-Veikkojen toimiston ovella olleesta kyltistä. Ennen kuin kerron, mitä kyltissä luki, haluan valmistaa sinua rakas lukijani: Naisten yleisurheiluun alettiin suhtautua jotensakin vakavasti vasta 1950-luvulla, ehkä Helsingin olympiakisojen vaikutuksesta. HKV:n piirissä ei kuitenkaan katsottu naisten urheilulla olevan juuri mitään merkitystä. Vasta, kun naisten suorituksia alettiin 1970-luvun alussa ottaa huomioon Kalevan Maljan pistekilpailussa, tuli ajankohtaiseksi poistaa seuran ovelta kyltti: ”Kielletty naisilta!”

 

Seppo Aallon osuus Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan toisessa osassa alkaa suurella valokuvalla, johon on ikuistettu yksi Helsingin historian merkittävimmistä hetkistä:

Paavo tuo soihtua Urheilumuseon valokuvassa.

Harvahiuksinen 55-vuotias Paavo Nurmi tuo olympiatulta Olympiastadionille Helsingin olympiakisojen avajaisissa 19. heinäkuuta 1952. Koskaan aikaisemmin Helsinki ei ollut saanut niin suurta, maailmanlaajuista, positiivista huomiota. Keskipisteenä oli helsinkiläinen liikemies, rakennusurakoitsija ja paitakauppias, joka oli 20 vuotta aikaisemmin ollut urheilumaailman suurimman huomion kohteena, kun Los Angelesissa kiisteltiin, saako 9-kertainen olympiavoittaja juosta vielä yhden maratonin ja päättää kansainvälisen uransa siihen. Ei saanut. Niinpä hän tuli Helsingin olympiakisojen avajaisissa maratonportista lentävällä askeleellaan olympiatulta kantaen kuin historian haamu ja nosti kymmenien tuhansien katsojien peput penkistä ja tunteet pintaan.

 

Helsinki nousi tänä keväänä ja alkukesän aikana voimakkaasti omalle agendalleni sen vuoksi, että osallistuin määräaikaisena päätoimittajana Helsingin kaupungin historiaportaalin rakentamiseen. Onnistuimme täydellisesti siinä alustavassa työssä, jota kevään aikana teimme. Muut jatkavat nyt sitä projektia.

Kekkosen lenkki 19.5.2019. 

Minä puolestani jatkan itselleni tärkeää Helsinki-teemaa syksyllä, kun vedän taas Seurasaaressa hyvän suosion saavuttaneita Kekkosen lenkkejä viime vuoden tapaan. 

Olen kirjoittamassa myös helsinkiläisiä kuntoilijoita varten pientä opasta, jossa kerron Helsingin liikuntareittien ja urheilupaikkojen tarinoita: Missä Gunnar Bärlund nyrkkeili? Missä Mannerheim ratsasti? Missä Paavo Nurmi lenkkeili? Missä Eljas Erkko golfasi? Missä Juhani Järvinen luisteli?

 

Ota ihmeessä yhteyttä, jos sinulla on lisää ideoita tähän teemaan!