Lehmusto oli jo siirtynyt syrjään painin johtotehtävistäkin. Hän oli painin kultaisten vuosien avainhenkilöitä, SVUL:n painijaoston neljäs puheenjohtaja 1918–1920. Puheenjohtajan paikka vapautui, kun edellinen puheenjohtaja John Lindberg, Helsingin Jyryn sihteeri, passitettiin Tammisaaren vankileirille.
 |
| Heikki Lehmuston "Painin historia" kertoo innostavasti painin kehityksestä antiikin ajoista lähtien. |
Kerkkoossa Porvoon lähellä vuonna 1884 syntynyt Lehmusto oli itse voimistelun joukkuekilpailun pronssimitalisti Lontoon olympiakisoista 1908. Painissa hän oli nimenomaan propagandisti. Hänen mestariteoksensa ”Painin historia” valmistui vuonna 1920. Hän väitteli J.V. Snellmanista tohtoriksi vuonna 1923.
Lehmuston toinen puheenjohtajuusjakso painijaostossa ajoittuu vuosiin 1925–1928. Hän oli Amsterdamin 1928 olympiakisojen painituomaristossa todistamassa, kuinka turkulainen Kaarlo Mäkinen, helsinkiläinen Väinö Kokkinen ja ilmajokinen Arvo Haavisto väänsivät olympiakultaa.
Paini oli yleisurheilun kanssa samassa rintamassa, kun suurten lajien erikoisliitot syntyivät vuonna 1931. Kun yleisurheiluväki valitsi Suomen Urheiluliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Urho Kekkosen, painijat valitsivat Heikki Lehmuston. Hän johti Suomen Painiliittoa vuoteen 1941 asti.
Vuosi 1935 oli Lehmuston elämässä monellakin tavalla merkityksellinen. Hän kuului siihen joukkoon, joka halusi eriyttää Helsingin Kisa-Veikkojen painijaoston omaksi seurakseen. Syntyi Helsingin Paini-Miehet, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Lehmusto valittiin.
Samana vuonna Helsingin suomalaisen yksityislyseon filosofian ja suomen kielen lehtorina pitkään työskennellyt Lehmusto valittiin Turkuun historian vanhemmaksi lehtoriksi, joten Lehmusto muutti Turkuun.
Rotuoppi tuki erikoisella tavalla suomalaisten urheilumenestystä. Suomalaista rotua pidettiin muita kestävämpänä, kun Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola juoksivat kasapäin olympiakultamitaleita.
Sama rotuoppi selitti 1920- ja 1930-luvun painimenestystä. Tälle asialle ei pidä 2000-luvulla nauraa. Se oli sen ajan todellisuutta. Lehmusto kirjoitti vuonna 1920, että suomalaisugrilaisilla kansoilla on voimain mittely ja eritoten painiskelu veressään. Lehmuston mukaan ne ruumiin ja sielun lahjat, joilla painimenestys on hankittu, ovat rotuominaisuuksia. Hänellä oli vankkumattomat todisteet: unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset olivat osoittaneet olevansa voimakkaimmat, kestävimmät ja painitaitoisimmat kansat. Hän kutsui tätä sukutalentiksi, rodulliseksi taitolahjaksi.
Lehmusto oli selvittänyt, että suomensukuisille kansoille, ostjakeille, syrjääneille, votjakeille ja muille painiskelu oli mieluinen ja vuosituhantinen harrastus. Lehmusto löysi todisteita muun muassa Kalevalasta, jossa Väinämöinen saattoi tokaista: ”Käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!”
Todisteita löytyi myös Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä, jossa veljekset ryhtyvät rytyyttämään ”ristipainia”. Lehmusto kuitenkin huomauttaa, että Aleksis Kivi teki virheen. Hän sekoitti housunkauluspainin, jota romaanissa todellisuudessa kuvataan, ristipainiin. Ristipaini tarkoitti sylipainia, jota pidettiin arvostetuimpana painitapana. Mutta suuressa kuvassa romaani toimi siis hyvänä todisteena suomalaisten kansallisominaisuudesta, painikyvykkyydestä.
Itsenäisyyspäivän aamuna 6.12.1956 Lehmusto sai ensin tiedon, että Rauno Mäkinen on paininut Melbournessa olympiakultaa. Voiko itsenäisyyspäivä alkaa hienommalla uutisella! Tunnemyrsky ei ehtinyt laskea, kun Melbournesta tuli jo lisää tietoa. Myös Kyösti Lehtonen on paininut olympiakultaa!
Voi vain kuvitella Lehmuston tunnelmia. Werner Weckmanista alkanut painin olympiavoittajien katkeamaton ketju jatkui edelleen! Vuonna 1920 Lehmusto oli itsekin ollut Antwerpenissa painijohtajana todistamassa, kuinka Suomi sai painimolskilla peräti viisi olympiakultaa. Itsenäisyyspäivän kultamitalit vuonna 1956 olivat hieno jatke suomalaisen painin menestystarinaan.
Heikki Lehmusto kuoli Turussa 74-vuotiaana syyskuussa 1958.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palautetta blogista!