München 1972

Katselin Yleisradion Teema-kanavalta neliosaista historiadokumenttia Münchenin verilöyly 1972, ja päätin kirjoittaa blogiini ohjelman herättämiä ajatuksia. Ohjelmasarja, jossa palataan 50 vuoden takaisiin kauhun hetkiin, löytyy Areenasta. Suosittelen.

Järkyttävä päivämäärä 5. syyskuuta 1972 on osa oman sukupolveni kasvutarinaa. Se on karmea muistutus siitä, miten julmia ja häikäilemättömiä ihmiset voivat olla toisilleen.

Aihe, München 1972, tuli minulle seitsemän vuoden aikana erittäin tutuksi, kun tein Suomen joukkueen ylijohtajan Pekka Kareen muistelmia. Pekka joutui urheilujohtajana tilanteeseen, jota ei ollut harjoitellut. Suomen joukkueen majapaikasta näkyi selvästi se rakennus, jossa Israelin joukkue majoittui. Juuri sinne arabiterroristit iskivät.

Monet Israelin olympiajoukkueen urheilijat tulivat ensimmäisen kerran Saksaan toisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Kilpakävelijä Shaul Ladany kertoi dokumentissa, että joukkue tiesi ennalta riskit. Hän kertoo dokumentissa myös kamalista keskitysleirikokemuksistaan. Vaikka Ladanyn tarina tulee kerrottua Pekan kirjassakin, elävän kuvan vangitseva voima on kieltämättä tässä kohtaa ylivertainen.

Ladany on esiintynyt lukuisia kertoja julkisuudessa, joten hänen tarinansa tunnetaan. Silti se puhuttelee joka kerta.

Olympiakisojen järjestäjänä Länsi-Saksa halusi esiintyä maailman silmissä vapaamielisenä ja modernina demokratiana, jossa ei tarvittaisi voimakeinoja tai poliisien luotiliivejä. Terroristit pilasivat tuon haaveen.

 

Varatuomari Pekka Kare joutui lapsena kahdesti jättämään Viipurin maalaiskunnassa ja Viipurissa sijainneet kotinsa puna-armeijan hyökkäyksen vuoksi. Sen vuoksi tuntuu aivan kohtuuttomalta, että hän joutui kohtaamaan terroristien hyökkäyksen oman urheilujohtajauransa huippuhetkellä.

Omasta kokemuksestani ajattelen, että Lasse Virénin, Pekka Vasalan, Tapio Kantasen ja muiden juoksijoiden hienot esitykset vetivät erikoisella tavalla valheellisen unohdusverhon terrori-iskun ylle. Vaikka kymmenvuotiaanakin tajusin terroritekojen julmuuden, heittäydyin täysillä suomalaisjuoksijoiden menestyksen luomaan haavemaailmaan.

Jos Suomen Painonnostoliiton kunniapuheenjohtajan Pekka Kareen elämänmakuinen tarina kiinnostaa, voit tilata kirjan Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee minulta 20 euron ja postimaksun hinnalla. 

 

Kirjoitin kuukausi sitten Pekka Kareen ja Münchenin kisojen järjestäjäorganisaation pestaaman Suomen joukkueen avustajan Markku Nurmisen tapaamisesta. Se oli onnellinen hetki. Haluan tallentaa sen parhaisiin muistoihini.

Vähän aikaisemmin palvelutaloon muuttanut Pekka oli kyllä aluksi varovainen. Onko tämä 74-vuotias mies tosiaan se nuori kaveri, joka oli Suomen joukkueen apuna Münchenissä 50 vuotta sitten? Yhteiset muistot sulattivat jään ja tarinat lähtivät lentoon.  Voit lukea tuosta onnellisesta tapaamisesta täältä.

 

Ja tästä pitäisi löytyä saksalais-ranskalaisen dokumentin Münchenin verilöyly 1972 linkki Yle Areenaan.

P.S. Helsingin Sanomat julkaisi tänään 24.11.2022 Pekka Kareen muistokirjoituksen.

 

Liuksialan kartanosta maatilaperimyksen kautta olympiapainiin

Suomen Sukututkimusseuran Genos 3/2022 käsittelee maatilojen perimysasioita. Ostin lehden, koska siinä oli arvio viime syksynä ilmestyneestä kirjastani Liuksialan kartano Kangasalla – Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina (2021). FT Tiina Miettisen kirjoittama myönteinen arvio istuu hyvin maatilaperimyksen teemanumeroon.

Genos 3/2022: Maatilaperimys.

Mikäli sukututkimus tai maatilojen perintöasiat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan tähän lehteen, sillä siinä on mielenkiintoisia artikkeleita muun muassa maatilojen halkomisesta ja perinnönjaosta Lounais-Suomessa tai maatilojen sukupolvenvaihdoksista Lapuan Haapakosken kylässä. Edellisestä aiheesta kirjoittaa FT Kirsti Laine, jonka työpaikka on Suomen maatalousmuseo Sarka. Jälkimmäistä teemaa käsittelee FT Petri Talvitie.

Kiinnitin huomiota Talvitien artikkeliin, sillä aivan hiljattain satuin lukemaan SUHS:n vuosikirjasta 1997 Ossi Viidan artikkelin Olivatko Paavo Nurmi ja Ville Ritola ystäviä vai vihamiehiä. Siinä mainittiin sivuhenkilönä Yhdysvalloista Pariisin olympiakisoihin tullut painija Jaakko Fränti. 

Koska en muistanut Jaakko Fräntin saavutuksia, aloin kaivaa tietoja hänestä. Yllätys, yllätys, tietoja löytyi kovin vähän.

Erikoista oli löytää tiedonmuruja, joiden mukaan Jaakko Fräntin isä olisi ollut Lapualla syntynyt Matti Fossi. 

 

Mainitsemassani Genoksen numerossa Petri Talvitie kirjoittaa Lapuan Haapakosken kylässä tapahtuneista maatilojen perinnönjaoista 1765–1855. Väestönkasvu oli tuolloin nopeaa ja maatilojen halkominen arkipäivää. Suomeen syntyi torpparilaitos, jonka kehittymisestä Petri Talvitien kokoama tilasto Lapuan pitäjästä kertoo tyhjentävästi: Vuonna 1765 Lapualla oli yksi torppa, vuonna 1855 niitä oli 618. Samaan aikaan seudun väkiluku kasvoi yli viisinkertaiseksi.

Lain mukaan tyttären perintöosuus oli puolet pojan perintöosuudesta. Tämä helpotti tilaa pitämään jäävän vanhimman pojan mahdollisuuksia selviytyä perintöosuuden lunastamisesta, kuten Kirsti Laine omassa Genos-artikkelissaan kirjoittaa. Lapualla päädyttiin monesti jakamaan maatilasta torppia muille sisaruksille. Sen seurauksena tiloista tuli niin pieniä, että niiden elinkelpoisuus oli kyseenalainen. Se selittää yhdessä väestön kasvun kanssa etenkin Pohjanmaan siirtolaisuutta 1800-luvun lopulla.

Liuksialan kartanon historiaan perehtyessäni opin ymmärtämään esiteollisen ajan ajatusmallia, jossa maatila pyrittiin siirtämään vanhimmalle pojalle. Mutta aina ei toimittu näin. Esimerkiksi Agathon Meurmanin jälkeen 1800-luvun lopulla tilaa alkoi hoitaa akateemisia opintojaan jo aloitellut nuorin poika Jalmari Meurman. Hän vaihtoi teologian Mustialan maatalousoppilaitoksen opintoihin, ettei kartano olisi joutunut suvun ulkopuolisiin käsiin.

 

Miten Yhdysvalloissa syntynyt painija Jaakko Fränti liittyy Petri Talvitien artikkeliin? Kirjoitus selvittää yksityiskohtaisesti Lapuan Haapakosken kylässä sijainneen Alakarhun kantatilan vaiheita. Siitä halottiin vuonna 1802 tilanosa, jonka omistajaksi tuli vuonna 1814 Erkki Juhonpoika Fossi. 1800-luvun puolivälissä tämän tilanosan omistajaksi tuli Esaias Eliaksenpoika Nyfränti.

Koska Haapakosken ja Fossin kylän etäisyys on alle 20 kilometriä, Talvitien artikkelin tietoja voi hyvin käyttää myös Jaakko Fräntin tarinan avaamisessa. Luultavasti leipä on yksinkertaisesti loppunut Jaakon isältä, joka on oletukseni mukaan ottanut nuorikkonsa Liisan kainaloonsa ja lähtenyt etsimään leveämpää leipää Amerikasta. Siirtolaispariskunnalle syntyi vuonna 1897 poika, joka sai nimekseen Jaakko Viljami.

Sitä en osaa selittää, kuinka Matti Fossin pojasta tuli Jaakko Fränti, mutta sukunimethän tulivat 1800-luvulla usein talojen mukaan, joten Matilla on varmaan ollut sukuyhteys Fräntin taloon.

Otin yhteyttä Suomen Urheilutietäjien puheenjohtajaan Vesa-Matti Peltolaan, joka löysi hämmentävän tiedon. Lapualla syntyi toinenkin Jaakko Fränti lähes samaan aikaan, vuonna 1896. Erikoinen yhteensattuma.

 

Amerikansuomalaiset lähettivät muutamia suomalaisurheilijoita Pariisin olympiakisoihin vuonna 1924. Ville Ritolan menestystarina tunnetaan parhaiten. Jack Fräntin tarina on jäänyt täysin Villen varjoon.

Löysin Jack Fräntin painituloksia Digitaalisen sanomalehtiarkiston haulla vain keväältä 1924. Hän voitti vapaapainissa 135 lb sarjan Fitchburgin raittiustalolla FAAC:n kilpailuissa 29. maaliskuuta 1924. Tämä oli varmaan hänen tärkeimpiä olympianäyttöjään.

Lehdissä kerrottiin, että Fränti valittaisiin olympiakisoihin kevyimpään 56 kg:n luokkaan. Kouvolan Sanomat 19.6.1924 kertoi, että Jack Fräntti oli saapunut Yhdysvalloista ja liittynyt Lauttasaaressa painin olympiavalmennettavien valmennusleirille. Samana päivänä ilmestyneessä Karjalan Aamulehdessä oli saman uutisen pidempi versio, jonka mukaan sama ”Fräntti” osallistuisi Pariisissa 55 kg sarjaan. Lehtitieto oli epätarkka, sillä kärpässarjan raja oli 56 kg. 

Tässä oli kuitenkin sellainen ongelma, että 135 lb:n luokan painija painoi 61 kg. Ja kevyimpään kärpässarjaan meillä oli muutenkin kovia miehiä. Sen sijaan höyhensarjaan eli 61-kiloisiin ei ollut samanlaista tunkua. 

Painonpudotuksesta tuli Fräntin kohdalla kohtalokas. Hän ei läpäissyt Pariisissa 61 kg:n sarjan punnitusta. Hänestä tuli olympiaedustaja ilman yhtään ottelua. Hän on saanut varmaan kovaa palautetta, kun Yhdysvalloista saakka lähetetty mies ei päässyt edes painimatolle. Oletan, että Jaakko Fränti ei kehdannut palata Yhdysvaltoihin. Painimisenkin hän taisi jättää, sillä yhtään SM-mitalia hänellä ei ole.

Ilkka-lehden etusivulla kerrottiin Lapuan kirkollisissa ilmoituksissa joulukuussa 1926, että talollisen poika Jaakko Villiam Fränti ja talollisen tytär Maria Sofia Pöntinen kuulutetaan avioliittoon. Olikohan tämä nyt sitten ”olympiapainija”, vai oliko amorin nuoli osunut siihen toiseen Jaakkoon?

 

Lauri Pihkalan ja Martti Jukolan toimittamassa Olympialaiskisat II:ssa kirjoittaa Pariisin olympiapainista Viktor Smeds, joka käyttää leipätekstissä muotoa Fräntti, kuvatekstissä on kyllä oikein Fränti. Smeds sivuuttaa F:n punnitustragedian ilman enempiä kommentteja. Suomi sai kaksoisvoiton vapaapainin kärpässarjassa (56 kg), joten siihen sarjaan ei Amerikan-vahvistusta olisi edes kaivattu.

Suomi oli Pariisin olympiapaineissa lähes yhtä ylivoimainen kuin neljä vuotta aikaisemmin Antwerpenissä. Kun molempien painimuotojen mitalistien pisteet (3p-2p-1p) lasketaan yhteen, tuli maiden järjestykseksi: 1) Suomi 95 p, 2) Yhdysvallat 49 p, 3) Sveitsi 32 p, 4) Ruotsi 20 p, 5) Eesti 14 p ja 6) Ranska 10 p.

 

Kaiken kaikkiaan F:n tarina on hämmentävä. Yhdysvalloissa syntynyt olympiapainija kuoli nykyisen tiedon mukaan Lapualla välirauhan aikana vuonna 1941. Kuolinsyy ei ole tiedossa. Markku Siukosen Suuren olympiateoksen mukaan Jaakko Fränti olisi ollut liikemies. Mitä lie sekin on aikanaan tarkoittanut?

Jaakko Fränti ja kansanedustaja, kunnallisneuvos Aleksanteri Fränti eivät olleet ainakaan lähisukulaisia. Wikipedian mukaan kunnallisneuvos oli uutistenlukija Tommy Fräntin isoisoisä.