Liuksiala suomalaisen lääketieteen historiassa

Kirjoitin syyskuussa 2021 ilmestyneeseen Liuksialan kartano Kangasalla -teokseen ohuen tarinan lääketieteen historiaa. Se ei nouse kirjasta kovin hyvin esille, jollei sitä osaa sillä silmällä lukea.

Kirjan punaisena lankana oli Liuksialan kartano, joten yritin parhaani mukaan pysyä poissa harhapoluilta. Mutta kerron kirjassa kuitenkin muun muassa Kangasalan terveyslähteestä, jota käytettiin 1800-luvun alkupuolella.

Toinen mielenkiintoinen terveyteen ja sairaanhoitoon liittyvä äärimmäisen mielenkiintoinen yksityiskohta liittyi norjalaiseen Gausdalin vuoristokylpylään, jossa varakkaat suomalaiset kävivät hoidattamassa terveyttään. Siellä kävi myös Agathon Meurmanin pojan Jalmarin vaimo Adèle Meurman siskonsa Noran kanssa. Tuberkuloosi kuihdutti Noran hengiltä ennen kuin hän ehti täyttää 20 vuotta.

Kirjan onnistunut kansi on
Eija Kuuselan suunnittelema.

 

Suomessa korkein valtiollinen tunnustus, jonka lääkäri voi saada, on tasavallan presidentin myöntämä arkkiatrin arvonimi. Suomessa on vain yksi arkkiatri kerrallaan.

Arkkiatri Risto Pelkonen osaa kyllä löytää Liuksialan kartano Kangasalla -kirjasta sen ohuen lääketieteellisenkin tarinan, vaikka olen jättänyt muun muassa hänen henkilötarinansa kirjasta pois. Risto Lauri Agathon syntyi lääkäriperheeseen vuonna 1931. Hänen isänsä, lääkintämajuri, kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941, joten kasvatusvastuu jäi sairaanhoitajaäidille Aune Pelkoselle. Risto Pelkonen vietti osan sota-ajasta Ruotsissa sotalapsena.

Aune oli omaa sukuaan Liuksiala. Hänen isänsä oli senaattori Alfred Liuksiala ja isoisänsä kunnallisneuvos Agathon Meurman. Alfredin veli oli piirilääkäri Otto Meurman. Oton pojista Yrjö lähti seuraamaan isäänsä lääketieteen poluille, kun taas Otto-Iivarista (1890–1994) tuli asemakaava-arkkitehti.

Mainitsen kirjassa lääkäri Kalle Meurmanin, joka hoiti sodassa haavoittunutta Liuksialan kartanon nuorta isäntää Lasse Meurmania. Kalle Meurman oli Otto-Iivarin poika ja arkkiatri Risto Pelkosen pikkuserkku. Myös Yrjö Meurmanin poika korva-, nenä- ja kurkkutautiopin professori Otto Henrik Meurman (1921–2011) ja kasvinjalostuksen kehittäjän Olavi Meurmanin poika patologian professori Lauri Meurman (s. 1924) ovat arkkiatri Risto Pelkosen pikkuserkkuja.

Kun arkkiatri Risto Pelkonen täytti 90 vuotta, Duodecim, Lääkäriliitto ja Finska Läkaresällskapet perustivat arkkiatri Risto Pelkosen 90-vuotispäivän lahjarahaston Suomen Lääketieteen Säätiön yhteyteen. Sen tuotto käytetään lääketieteellisen tutkimustyön ja koulutuksen tukemiseen. Lahjoituksen voi tehdä täällä. 

Professori Yrjö Meurmanin virkaanastujaisluento vuonna 1943.
Kuva: F.E. Fremlingin kokoelma. Museovirasto.

Suvun vahva lääketieteellinen suuntautuneisuus tavallaan tasapainottaa sitä, että Meurmanit olivat monessa sukupolvessa sotilaita ennen kuin kapteeni Carl Otto Meurman hankki Liuksialan kartanon omistukseensa vuonna 1821.

Sotilaat asuivat sotilasvirkataloissa eri puolilla maata. Filosofian tohtori Tiina Miettinen, joka tutki väitöskirjassaan (2012) naimattomien hämäläisnaisten asemaa 1600- ja 1700-luvuilla, pitää Kaurakarpion mitalla -nimistä blogia. Hän innostui tutkimaan Carl Otto Meurmanin isän Constantin Meurmanin vaiheita blogissaan vähän tarkemmin. Constantinilla oli hallussaan sotilasvirkataloja, jotka hän laittoi vuokralle ja keräsi näin varallisuutta. Kannattaa tutustua tekstiin, joka löytyy täältä.

 

 

Markku Meurmanin kanssa avattiin syyskuussa
 ensimmäisen kerran kirjapainon laatikkoa.

 

Minä puolestani kirjoitin Liuksialan kartano Kangasalla -kirjasta esittelyn Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston Ryytipalstalle, ja kerroin lyhyen version kirjan tekemisestä. Ryytipalstan tekstiin voi tutustua täällä.

Olen saanut Liuksiala-kirjasta mukavaa palautetta. Ensimmäinen painos on käytännössä loppuunmyyty. Nyt mietitään, kannattaako ottaa toista painosta.

Ei ole mikään itsestäänselvyys, että tämäkin kirja tuli valmiiksi. Pudotin joulun alla silmälasit lattialle sillä seurauksella, että toinen linssi irtosi sangasta. Kävin optikolla, joka passitti minut silmälääkäriin. Nyt odotan pääsyä kaihileikkaukseen.

Täytyy olla kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä!

Säätiöpäivä - tuorein kirjani ”Liuksialan kartano Kangasalla” syntyi Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston ja Jalmari Finnen säätiön apurahojen tuella. #säätiötekoja #PirkanmaanKulttuurirahastonTuella #minätutkin pic.twitter.com/HFZR2zfKOb

— Kalle Virtapohja (@kallevirtapohja) October 1, 2021

Liuksialan yhteys lääketieteen historiaan vahvistui entisestään, kun toimitin professori emeritus Jukka H. Meurmanin muistelmat. Sen kirjan julkistamisesta voi lukea täältä.

 

Heikki Kulta suomalaisten F1-ajajien matkassa

Tänään päättyy merkittävä jakso nykyajan suomalaista urheiluhistoriaa, kun F1-maailmanmestari Kimi Räikkönen ajaa Alfa Romeonsa viimeisen kerran formuloiden MM-sarjan lähtöviivalle. Lähtöruutu numero 18 kannattaa painaa nyt mieleen. Se voi olla tulevina vuosikymmeninä urheiluvisojen ja -tietokilpailujen kestokysymys, jolla voi ratkaista monta tasaista kilpailua. 

Tänään on myös mukava muistella 11 vuoden yhteistä työrupeamaani Turun Sanomissa Suomen kaikkien aikojen kokeneimman F1-toimittajan Heikki Kullan kanssa. Heikin ura alkoi Salon Seudun Sanomien urheilutoimituksesta. Urheilu oli silloinkin tunteiden pelikenttää. Urheilutoimituksen lankapuhelimeen soitti kiukkuiselta vaikuttava lehden lukija. Siihen aikaan urheilusivujen suurkuluttajia olivat keski-ikäiset miehet, joille urheilu oli vähintään isänmaan asia, ellei tärkeämpikin. 

Nuori Heikki vastasi puhelimeen: ”Urheilutoimitus, Kulta.” 

Soittaja hämmentyi, koska kesätoimittajan nimi ei ollut vielä tullut tutuksi: ”Eikö siellä ole oikeaa urheilutoimittajaa?” 

Heikki Kulta vastasi: ”Sulonen on tuossa vieressä.” 

Puhelimessa oli hetken hiljaisuus, mutta Harri Sulonen oli tuttu nimi, jolle soittaja saattoi sitten purkaa sydämensä. 

Heikki Kulta on kirjoittanut hienon muistelmakirjan F1, suomalaisten F1-ajajien matkassa. Voin kuitenkin heti sanoa, että raivostuttavampaa nimeä Readme-kustantamo ei olisi voinut kirjan kanteen iskeä. Kun kirjoitan kirjan nimen, en tiedä, onko F1 pääotsikko, vai onko se siinä kannessa vain kuvituksena. Arrgh! 

Ja kansikuvastakin on pakko kitistä. Kannessa on kuva kahdesta maailmanmestarista Kimi Räikkösestä ja Mika Häkkisestä. Mutta missä on Kulta? 

Heikki kirjoitti ensimmäisen kerran formuloista vuonna 1978. Hän on siis kirjoittanut F1-juttuja jo kuudella eri vuosikymmenellä. En ole tarkemmin seurannut, miten Heikkiä on palkittu. Mielestäni ei tarpeeksi. Tällä kirjalla on kaikki mahdollisuudet kerätä palkintoja. Jos tämä ei ole ehdolla vuoden urheilukirjaksi, en ymmärrä, millä kriteereillä niistä ehdokkuuksista päätetään. 

En muista, onko kukaan toinen urheilutoimittaja kirjoittanut lähes 600-sivuista muistelmakirjaa. Heikin kirjan tekee erityisen mielenkiintoiseksi, että siinä pääosassa ovat Heikin tapaamat ihmiset. Formulavarikoiden maailma on niin suljettu, että sinne ei ole mitään asiaa Urheilutoimittajain liiton tai Journalistiliiton jäsenkorttia heiluttamalla. Varikon vakiotoimittajaksi pääsee vain tarkan akkreditoitumisprosessin läpäisemällä ja työnäytteillä.

Heikin ura formulatoimittajana tuli ylipäänsä mahdolliseksi, kun Turun Sanomien omistajaperhe, Ketoset, oli niin syvällä moottoriurheilussa. Mikko Ketonen oli aikanaan auttamassa Suomen ensimmäistä F1-kuljettajaa Leo Kinnusta. Leksa oli puoli vuosisataa sitten ihmeellinen supertähti, jonka kanssa Mikon pikkusisko Taru meni naimisiin.

Turun Sanomien vuosinani pääsin vaimoni kanssa Leksan ja Tarun vetämille teatterimatkoille milloin Helsinkiin, milloin Poriin. Taru oli sydämellinen PR-emäntä, joka teki sanomalehdelle 2000-luvun alussa omalla rakastettavalla persoonallaan markkinointia, jota ei voi mitata millään excel-taulukoilla tai panos-tuotos-mittareilla.

Heikki Kulta kertoo muistelmakirjassaan paljon sellaisia asioita, joita muistan yhteisiltä vuosiltamme Turun Sanomista. Muistan, kuinka Heikki kysyi, laitetaanko Turun Sanomien F1-liitteeseen valokuva hänestä Heikki Kovalaisen varikkokyltin vieressä. Tietysti. Ja sama humoristinen Heikki-valokuva on päässyt myös tähän Heikin muistelmakirjaan. Se kuva olisi istunut kanteenkin. 

Muistan, että toimittajana Heikin suurin ongelma oli, että hän kirjoitti niin paljon, että Turun Sanomien broadsheet-palstatkaan eivät tahtoneet riittää. Sen vuoksi oli hieno asia, että Heikki oli jo Juhani Talan kanssa alkanut tehdä erityistä F1-liitettä, joka tuli Turun Sanomien tilaajille bonuksena formulakauden kynnyksellä. Se oli hittituote. Tabloid-kokoon taitettu liite oli niin arvostettu, että sitä myytiin monena vuonna myös muille maakuntalehdille.

Heikin formulajuttuja on julkaistu Helsingin Sanomista alkaen useimmissa suurissa suomalaisissa sanomalehdissä. Muistan haastatelleeni Heikkiä formulauutisista myös paikallisen Turku TV:n viikottaisessa urheiluohjemassa. Valoisa, positiivinen ja partiolaishenkinen Heikki oli mainio yhteistyökumppani. 

Minulle Heikin kirjassa kiinnostavimpia osuuksia ovat tänään F1-uransa päättävän Kimin lisäksi tarinat Antti Aarnio-Wihurista ja Aki Hintsasta. Kirjassa tulee vastaan muitakin herkullisia yllätyksiä, kuten kymmenottelija Jaakko Ojaniemen muistelut aloittelevan F1-kuljettajan Valtteri Bottaksen henkilökohtaisena valmentajana. Ojaniemi tekee nykyään Kuortaneen urheiluopistolla testausta ja fysiikkavalmennusta. Hänelle Bottaksen valmentajana toimiminen oli kokemus, josta voi halutessaan joskus kirjoittaa oman muistelmakirjan.

Muistan ihastelleeni jo Turun Sanomissa Heikin innostusta työtään kohtaan. Se oli kerta kaikkiaan ihailtavaa. Toimittajan ammatissa on suuri vaara käpertyä kyynisyyteen. Heikki on nämä karikot onnistunut kiertämään. Tämän uuden kirjan perusteella näyttää siltä, että hänen asenteensa ei ole muuttunut miksikään, vaikka hän on jo iloisesti eläkeläissarjassa.

Jos haluat antaa hyvän joululahjan formulafanille, niin kiirehdi kirjakauppaan. Tämä kirja myydään varmasti loppuun ennen joulua. 

Heikki Kulta, F1, suomalaisten F1-ajajien matkassa. Readme 2021 (574 sivua).