26.1.2020

Sukututkijoiden tapahtumassa

Olin hieman yllättynyt, kun Tiina Miettinen kutsui minut kertomaan kauppaneuvos Kalle Kaiharista Tampereen seudun sukututkimusseuran sukututkimuspäivään, joka järjestettiin eilen lauantaina (25.1.2020) Tampereen Sampolassa.
En tiennyt, mitä odottaa. Aulassa oli paljon näytteilleasettajia. Se on kyllä huono termi. Sanoisin, että siellä aulassa oli paljon sukututkijoita ja historian harrastajia. Tampereen seudun sukututkimusseuran puheenjohtajan Jorma Lappalaisen puheesta ymmärsin, että näitä päiviä on järjestetty jo monta kertaa. Ja suosio on ollut aina taattu. Niin nytkin.
Laukon kartano oli aikanaan Rafael Haarlan "kesämökki".
Voi olla, että olen jopa liiankin tunteellinen, kun kirjoitan teille rakkaat lukijat tästä tapahtumasta. Syy selviää tässä: Viime vuonna luin Liisa Lagerstamin kirjoittaman mainion historiateoksen Laukon kartanosta. Se on visuaalisestikin yksi hienoimmista kirjoista, joita olen nähnyt. Kuvituksen ansiosta se on melkein enemmän taideteos kuin historiateos. Ja nyt Lagerstam piti sukututkimuspäivän ensimmäisen esitelmän. Laukon tarina on merkittävä osa kansallista historiaamme. 
Nyt tiedän, minne yksi ensi kesän "tutkimusretkistäni" suuntautuu. Laukon kartano sivuilta löytyy lisää tietoa.

Sukututkimuspäivän aikana näin paljon hienoja kirjoja ja julkaisuja. Siellä oli myynnissä esimerkiksi Tampereen seudun sukututkimusseuran jäsenlehteä, jonka nimi on Orpana. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Lappalainen esittelee loogisella tavalla teoriaa, että Tampere olisi alkujaan saamelaisperäinen nimi. Luulen kyllä, että monet tamperelaiset kallistuvat mieluummin siihen vakiintuneempaan käsitykseen, että pohjalla olisi muinaisruotsin patoa kuvaava sana "damber".
Päivän aikana keskustelin esimerkiksi karttoja tekevän Mikael Asikaisen kanssa. Hän on taustaltaan maantieteilijä, eli hän on saanut koulutuksen karttojen tekemiseen. Hänen käyntikorttinsa on hieman myyttinen ja mystinen: Orbigraphia, hand drawn maps and fictional geography. Koska se ei avaudu helposti, kävin Instagramissa katsomassa hänen karttojaan. Hienoja. Osa kartoista on ”oikeita” ja osa ”mielikuvituskarttoja”. Näissä kartoissa on sellainen voima, että mielikuvitus lähtee laukalle. 
”Oikeita” on sitaatissa, vaikka ne sitaatit voisi jättää poiskin. Mikael tekee karttoja sekä oikeista alueista, että mielikuvitusalueista. Mielikuvitusalue muuttuu ”oikeaksi”, kun siitä on tehty hieno, todistusvoimainen kartta.
Ennen kuin Tiina Miettinen esitti taannoin minulle tämän esitelmäkutsun, olin syksyllä tutustunut Kustaa Hiekan taidemuseon toimintaan internetissä. Kiinnostukseni johtui siitä, että Kustaa Hiekan perustama taidemuseo sijaitsee niillä kulmilla, jotka olivat kauppaneuvos Kalle Kaiharille hyvinkin tuttuja. Koska minun viime vuoteni meni Kalle Kaiharin nimiin, kun kirjoitin kirjan "Kaihari & Kekkonen", tämä ”Tampere” jäi minulle päälle. Vanhempani ovat niin perin juurin tamperelaisia, että edesmennyt äitini kävi jopa synnyttämässä minut Tampereen upouudessa keskussairaalassa vuonna 1962, vaikka kotimme oli tuolloin Kouvolassa. Itse olin monena kesänä Tammelan torilla myymässä karviaisia ja muita vaarin puutarhan tuotteita, vaikka asuimme isän työpaikan vuoksi muilla paikkakunnilla.
Toinen syy, miksi syksyllä tutustuin internetin kautta Hiekan taidemuseon  sivuihin, liittyy siihen, että siirsin loppuvuodesta kirjoitustyöhuoneeni Kauko Sorjosen säätiön taidekokoelmien uuteen ”kotiin” Jämsänkosken Pässinmäkeen. Tein internetissä monta tutkimusmatkaa vastaaviin kulttuurikohteisiin. Ajattelin, että täytyy sopivalla hetkellä olla yhteydessä Hiekan taidemuseon johtajaan Liisa Rintalaan. Ja eilen sain sitten kuunnella hänen esitelmänsä Kustaa Hiekasta juuri ennen omaa esitystäni! Jos on olemassa johdatusta, niin tällaista se varmaan on.
Tiina Miettinen ehdotti minulle esitykseni nimeksi ”Tuttu ja tuntematon Kalle Kaihari”. Vaikka olen aiemminkin kirjoittanut kirjoissani Kallesta, ja koko viime kevään ponnistelin kirjoittaakseni hänestä kattavan elämäkerran, paljon jäi vielä kertomatta. Kuulin eilen esimerkiksi ensimmäisen kerran sanonnan, ”tämä on kunnon ainetta eikä mitään Kaiharin litkua”.
Kuulin myös, että Kalle kävi mielellään Pispalassa Sirénin saunassa. Se oli siis yleinen sauna. Joskus Kalle teki autokauppias Sirénin kanssa yhteislenkin ennen saunaa.
Kallella oli Aunen kanssa viisi lasta. Perhe oli tärkeä, mutta välit vanhempaan poikaan Seppoon menivät niin huonoiksi, että Seppo toimitti kerran kiukuissaan Aamulehteen Kallen nimissä ilmoituksen, jossa kauppaneuvos Kaihari haki autonkuljettajaa: Vaatimuksena ekonomin tutkinto ja 4–5 vieraan kielen osaaminen! Aamulehdessä alettiin kummastella ilmoitusta ja yritettiin soittaa Kallelle varmistukseksi. Turhaan, kauppaneuvosta ei tavoitettu. Ilmoitus laitettiin lehteen. Seuraavana päivänä Kalle tuli kiukkuisena lehden konttoriin vaatimaan selitystä. ”Yritimme soittaa, mutta kukaan ei vastannut.” Kalle ei jäänyt sanattomaksi: ”Miksi ette soittaneet Tammeriin? Olin siellä Kekkosen kanssa!”

12.12.2019

Kirjoitusrauha Pässinmäessä

Sain tänä syksynä kotiseutuneuvos Kauko Sorjoselta ainutlaatuisen tarjouksen, josta olen valtavan kiitollinen. Pääsen työskentelemään Jämsänkosken Pässinmäkeen, jonne Kauko Sorjosen säätiö on sijoittanut merkittävän osan taidekokoelmastaan.
Tällä hetkellä viimeistelen Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriikkia. Sen ilmestymispäiväksi on kaavailtu Keravan päivää kesäkuussa. Katsotaan nyt, syntyykö tästä kirja… Tämä loppuvaihe on aina jollain tavalla hermoja raastavaa. Se liittyy siihen, kun yrittää pitää suurta kokonaisuutta hallussaan ja mielessään.

Jämsänkosken Pässinmäki lokakuussa 2019.
Seuraava kirjani käsittelee Juuso Waldenia ja hänen ylläpitämäänsä tehdasurheilua. Walden oli Suomen urheilun merkittävin rahoittaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Olen kiinnostunut Juusoon liittyvistä urheilutarinoista. Suuren avun olen saanut jo tässä vaiheessa Ari Siréniltä, joka hoitaa UPM:n arkistoa ja on kirjoittanut Juuso Waldenista pätevän elämäkerran vuonna 2007.
Juuso Waldenin ensimmäinen harjoittelupaikka hänen isänsä Rudolf Waldenin johtamassa Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä oli juurikin Jämsänkoski kesällä 1927. Tämä Pässinmäen rakennus, jossa nyt kirjoitan, valmistui 30 vuotta myöhemmin. Arkkitehti Pekka Saarema suunnitteli tämän rakennuksen Lauri Tiilikalle, joka oli Jämsänkosken tehtaan isännöitsijä ja merkittävä paikallisvaikuttaja monellakin tavalla. Hän harrasti muun muassa kilpa-ampumista.

Kävelin tästä Pässinmäestä yhtenä päivänä tuohon ylös hautausmaalle. Sattumalta osuin pitäjänneuvos Veikko Kilven haudalle. Veikko Kilpi oli 37 vuotta Yhtyneillä Paperitehtailla muun muassa käyttöpäällikkönä.
Hänen kolme tytärtään tekivät vuonna 1958 historiallisen urheiluteon. Eija, Liisa ja Hilkka Kilpi ottivat Suomen mestaruuskilpailuissa kolmoisvoiton selkäuinnissa.


Se on äärimmäisen harvinainen saavutus. En tiedä muita sisarusten kolmoisvoittoja SM-kisoista kuin Hannes, Tatu ja Viljami Kolehmaisen kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa vuonna 1908.
Juuso Waldenista kertovan kirjan ohella alan valmistella Tahko Pihkalasta kertovan kirjan kirjoittamista. Siinä teen yhteistyötä mainion Tuomo Jantusen kanssa, joka on Tahko Pihkala-seuran pitkäaikainen puheenjohtaja.
Minulla on myös pari muuta teemaa, joita koko ajan työstän. Tietokirjailijalla voi olla useampia aiheita, jos ne osaa rytmittää eri vaiheisiin. Juuri nyt minulla on loppukiri Keravan Urheilijoiden historiikin kanssa, Juuso Waldenin tarinan kirjoittaminen on jo alkanut, ja Tahko Pihkalan tarina on alkamassa.
Onneksi minulla on hyvä kirjoitusrauha Pässinmäessä, jossa olen jo ”kotiutunut”. Ja kotiudun ensi vuoden aikana vielä paremmin.

6.12.2019

Painitunnelmia itsenäisyyspäivänä 1956

Heikki Lehmusto koki yhden elämänsä suurimmista täyttymyksistä itsenäisyyspäivänä 6.12.1956. Hän oli jäänyt Turun suomalaisen klassillisen lyseon historian vanhemman lehtorin virasta eläkkeelle pari vuotta aikaisemmin 70-vuotiaana.
Lehmusto oli jo siirtynyt syrjään painin johtotehtävistäkin. Hän oli painin kultaisten vuosien avainhenkilöitä, SVUL:n painijaoston neljäs puheenjohtaja 1918–1920. Puheenjohtajan paikka vapautui, kun edellinen puheenjohtaja John Lindberg, Helsingin Jyryn sihteeri, passitettiin Tammisaaren vankileirille.

Heikki Lehmuston "Painin historia" kertoo
innostavasti painin kehityksestä antiikin
ajoista lähtien.
Kerkkoossa Porvoon lähellä vuonna 1884 syntynyt Lehmusto oli itse voimistelun joukkuekilpailun pronssimitalisti Lontoon olympiakisoista 1908. Painissa hän oli nimenomaan propagandisti. Hänen mestariteoksensa ”Painin historia” valmistui vuonna 1920. Hän väitteli J.V. Snellmanista tohtoriksi vuonna 1923. 
Lehmuston toinen puheenjohtajuusjakso painijaostossa ajoittuu vuosiin 1925–1928. Hän oli Amsterdamin 1928 olympiakisojen painituomaristossa todistamassa, kuinka turkulainen Kaarlo Mäkinen, helsinkiläinen Väinö Kokkinen ja ilmajokinen Arvo Haavisto väänsivät olympiakultaa.
Paini oli yleisurheilun kanssa samassa rintamassa, kun suurten lajien erikoisliitot syntyivät vuonna 1931. Kun yleisurheiluväki valitsi Suomen Urheiluliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Urho Kekkosen, painijat valitsivat Heikki Lehmuston. Hän johti Suomen Painiliittoa vuoteen 1941 asti.
Vuosi 1935 oli Lehmuston elämässä monellakin tavalla merkityksellinen. Hän kuului siihen joukkoon, joka halusi eriyttää Helsingin Kisa-Veikkojen painijaoston omaksi seurakseen. Syntyi Helsingin Paini-Miehet, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Lehmusto valittiin.
Samana vuonna Helsingin suomalaisen yksityislyseon filosofian ja suomen kielen lehtorina pitkään työskennellyt Lehmusto valittiin Turkuun historian vanhemmaksi lehtoriksi, joten Lehmusto muutti Turkuun.

Rotuoppi tuki erikoisella tavalla suomalaisten urheilumenestystä. Suomalaista rotua pidettiin muita kestävämpänä, kun Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola juoksivat kasapäin olympiakultamitaleita.
Sama rotuoppi selitti 1920- ja 1930-luvun painimenestystä. Tälle asialle ei pidä 2000-luvulla nauraa. Se oli sen ajan todellisuutta. Lehmusto kirjoitti vuonna 1920, että suomalaisugrilaisilla kansoilla on voimain mittely ja eritoten painiskelu veressään. Lehmuston mukaan ne ruumiin ja sielun lahjat, joilla painimenestys on hankittu, ovat rotuominaisuuksia. Hänellä oli vankkumattomat todisteet: unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset olivat osoittaneet olevansa voimakkaimmat, kestävimmät ja painitaitoisimmat kansat. Hän kutsui tätä sukutalentiksi, rodulliseksi taitolahjaksi. 
Lehmusto oli selvittänyt, että suomensukuisille kansoille, ostjakeille, syrjääneille, votjakeille ja muille painiskelu oli mieluinen ja vuosituhantinen harrastus. Lehmusto löysi todisteita muun muassa Kalevalasta, jossa Väinämöinen saattoi tokaista: ”Käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!”
Todisteita löytyi myös Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä, jossa veljekset ryhtyvät rytyyttämään ”ristipainia”. Lehmusto kuitenkin huomauttaa, että Aleksis Kivi teki virheen. Hän sekoitti housunkauluspainin, jota romaanissa todellisuudessa kuvataan, ristipainiin. Ristipaini tarkoitti sylipainia, jota pidettiin arvostetuimpana painitapana. Mutta suuressa kuvassa romaani toimi siis hyvänä todisteena suomalaisten kansallisominaisuudesta, painikyvykkyydestä.

Itsenäisyyspäivän aamuna 6.12.1956 Lehmusto sai ensin tiedon, että Rauno Mäkinen on paininut Melbournessa olympiakultaa. Voiko itsenäisyyspäivä alkaa hienommalla uutisella! Tunnemyrsky ei ehtinyt laskea, kun Melbournesta tuli jo lisää tietoa. Myös Kyösti Lehtonen on paininut olympiakultaa!
Voi vain kuvitella Lehmuston tunnelmia. Werner Weckmanista alkanut painin olympiavoittajien katkeamaton ketju jatkui edelleen! Vuonna 1920 Lehmusto oli itsekin ollut Antwerpenissa painijohtajana todistamassa, kuinka Suomi sai painimolskilla peräti viisi olympiakultaa. Itsenäisyyspäivän kultamitalit vuonna 1956 olivat hieno jatke suomalaisen painin menestystarinaan.
Heikki Lehmusto kuoli Turussa 74-vuotiaana syyskuussa 1958.