Ilkka ja Pohjalainen, traagista lehdistöhistoriaa

Pohjanmaan suurten lehtien Ilkan ja Pohjalaisen yhdistyminen on kipeä asia. Se on synnyttänyt paljon huolta ja murhetta. Moni ”tietää”, kuinka lehtiä olisi pitänyt johtaa. En itse ryhdy tältä rannalta huutelemaan neuvoja, miten olisi kannattanut tehdä. Jokainen lehti elää aikansa.

Tunnustan olevani sanomalehtiromantikko. Lehtien historiaan tutustuminen on valtavan kiinnostavaa, ja se avaa mielenkiintoisia näkökulmia myös tätä päivää peilaten. Kerronpa nyt muutaman herkullisen ja kenties opettavankin tarinan.

Sanomalehti Pohjalainen perustettiin Seinäjoella. Helppo sanoa heti, että olisi kannattanut pysyä siellä rautatieaseman risteyksessä. Lehdestä tehtiin kuitenkin maakunnan suurkaupungin Vaasan lehti. Kun ajatusmaailmaltaan nuorsuomalainen Santeri Alkio perusti Vaasaan Ilkka-nimisen uuden sanomalehden kolme vuotta myöhemmin, alkoi klassinen levikkitaistelu. Yksi erä siinä taistelussa päättyi, kun Ilkka siirtyi verissäpäin täysin lyötynä 1960-luvun alussa Seinäjoelle. Häviössä oli kuitenkin uuden alku. Ja Ilkka pääsi seuraavassa taistelussa niskanpäälle.

Odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen lukemaan tietokirjailija Ossi Viidan kirjoittamaa maanviljelysneuvos Juhani Rinnan pian julkaistavaa elämäkertaa. Rinta nousi raadellun Ilkan hallituksen puheenjohtajaksi suurimman ahdingon keskellä 1960-luvulla. Hän johti lehteä hallituksen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä. Niiden aikana Ilkka ajoi uskomattomalla tavalla Pohjalaisen etumatkan kiinni ja paineli samaa vauhtia ohitse.

O.E. Könni (Digitaalinen sanomalehtiarkisto)

Tarkastellaan vähän Pohjalaisen, alkujaan Vaasa-lehden, alkutaivalta. Totta se on, Vaasan perustaminen käynnistyi vuonna 1901 nimenomaan Seinäjoen rautatieaseman liepeillä. Lehden perustaminen oli pitkä prosessi, jossa oli politiikkakin vahvasti mukana. Otto Edvard Könni, armoitettu nuorisoseuramies, oli lehtiasiassa aktiivinen. Liikkeelle lähdettiin vuonna 1901. Könnin johdolla 14 pohjalaisvaikuttajaa kirjoitti Suomen suurimpaan sanomalehteen Uuteen Suomettareen, että Ossian Ansaksen toimittaman lehden, joka oli hämmentävästi myös nimeltään Pohjalainen, taso oli laskenut liikaa. Emeritusprofessori Raimo Salokangas on luonnehtinut perustuslaillista Ansasta henkilöksi, jonka kohdalla suoraselkäisyys muuttui jo jäykkäniskaisuudeksi. Mutta Ansas lisäsi höyryä, ja lopulta hänen Vaasassa ilmestynyt lehtensä lakkautettiin kesäkuussa 1901. Tässä vaiheessa Ansas pyysi apua vanhasuomalaisten veteraanijohtajalta Agathon Meurmanilta. Meurman oli yhteydessä Yrjö-Koskiseen, joka puhui asiasta senaatin talousosaston varapuheenjohtajan eli käytännössä pääministerin kanssa. Vanhaa lehteä ei enää voinut pelastaa, mutta uuden lehden perustamiseen tuli ohjeita. Meurmanin tiedossa oli, että valtiopäivämies O.E. Könni oli myös virittelemässä lehtihanketta. ”Kangasalan Karhuksi” kutsuttu Agathon Meurman vierasti Könnin uudistushenkisyyttä, ja sen vuoksi hän sympatiseerasi ääriperustuslaillista Ansasta. Tässä vaiheessa aika oli kuitenkin ajanut Ansaksen ja Meurmanin ohi.

Nyt Vaasassa ei ollut suomenkielistä sanomalehteä. Raittiusmies Könni oli jo 15 vuotta aikaisemmin perustanut Vaasaan ”Kansan Lehden”, joka kuitenkin kuihtui nopeasti omaan kuivuuteensa. Könni, joka oli sydänjuuriaan myöten lehtimies, oli vahva toimija, kun Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiö perustettiin Seinäjoella palindromipäivänä 10.11.01.

Maanviljelijä Könni oli monien toimiensa ohella Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen asiamies Seinäjoella. Hänen kollegansa Vaasassa oli pankinjohtaja Kaarle H. Majander. Mahdollisesti juuri Könni on pyytänyt Kansallis-Osake-Pankin johtajan mukaan tähän uuteen lehtihankkeeseen. Ehkä vireillä oli kaksi lehtihanketta, joita tässä yritettiin yhdistää.

Johtokuntaan varajäseneksi valittu Majander (Majantie) on tässä yhteydessä sivupolku. Rakastan sivupolkuja. Majantie on urheiluhistoriassa paljon merkittävämpi hahmo kuin lehdistöhistoriassa. Hänet valittiin vuonna 1906 SVUL:n toimitusvaliokuntaan. Seuraavana vuonna hän suomensi nimensä Majantieksi ja perusti kotikaupunkiinsa Vaasaan suomenkielisen urheiluseuran, Vaasan Vasaman. Hänestä tuli Henkivakuutusyhtiö Suomen apulaisjohtaja, ja siinä roolissa hän saattoi tarjota parhaille urheilijoille työpaikkojakin. Kerrotaan, että työläishenkinen Hannes Kolehmainen olisi kieltäytynyt vahtimestarin paikasta, koska hänellä oli liian jäykkä niska. Urheilumuseon Ossi Viidan mukaan varmaa on se, että Hannes on kieltäytynyt tarjotusta työpaikasta. Mutta siitä ei tietääkseni ole täyttä varmuutta, mitä on puhuttu tai mistä oikeasti on neuvoteltu.

Majantie oli SVUL:n puheenjohtaja 1914–1919, ja juuri hän sai aikaan aikamoisen skisman Suomen Urheilulehden kanssa. Lyhyesti: Ivar Wilskman oli perustanut sekä Suomen Urheilulehden että Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton, tässä järjestyksessä. Suomen Urheilulehti olikin luontevasti Wilskmanin aikana SVUL:n äänenkannattaja. Mutta kun urheilujärjestön puheenjohtaja vaihtui, Urheilulehti päätti vaatia Majantien johtamalta SVUL:ltä 1000 markkaa (3400 euroa) tästä äänenkannattajastatuksesta. Majantien johtama SVUL haistoi rahastuksen, eikä lähtenyt maksamaan. Sen vuoksi Urheilulehdestä tuli vuonna 1915 ensin Suomen Uimaliiton ja myöhemmin keväällä myös Suomen Palloliiton äänenkannattaja. SVUL putosi tässä vaiheessa pois.

Takaisin Pohjanmaalle: Tammikuussa 1902 valittiin Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiön johtokuntaan hovioikeudenasessori Oskar Julius Rewell, kaksi Vaasan reaalilyseon opettajaa Pesonen ja Hammarström, sekä maanviljelijät O.E. Könni ja Mikko Iipponen. Iipponen oli laihialainen vaikuttaja, joka toimi myöhemmin kansanedustajanakin.

Suuntalinjoja hierottiin oman joukon keskuudessa. Ja ilmoituksista käytiin armotonta taistelua.

Ruotsinkielisen Vaasan liikemiehet eivät kaivanneet uutta suomenkielistä sanomalehteä kaupunkiinsa. Väännettiin myös kirjapainosta. Uuden lehden tekeminen onnistui vasta Antti Hautalan siirrettyä kirjapainolupansa Kokkolasta Vaasaan.

Kun mietitään niitä sortovuosien tunnelmia, ei voi kuin ihmetellä, kuinka lehti onnistuttiin perustamaan Vaasa-nimisenä. Vaasan virallinen nimihän oli Nikolainkaupunki. Ottamalla Ruotsin vallan aikaan viittaavan lähes kapinallisen nimen uudelle perustettavalle lehdelle tekijät kokeilivat kepillä jäätä. Se kesti. Polku menestykseen oli avattu.

Vaasan näytenumero ilmestyi 30.1.1903. Vastaava toimittaja F.W. Pesonen ja toinen toimittaja Hammarström olivat nuorsuomalaisia. Lehti vaikutti olevan selvästi radikaalimpi ja uudistushenkisempi kuin edellisvuonna lakkautettu Ossian Ansaan lehti.

Toimituksen ja johdon sisäinen linjataistelu jatkui vielä tässä vaiheessa. Kun lehden ilmestyminen alkoi kolme viikkoa myöhemmin, vastaavana toimittajana olikin vanhasuomalaiseksi luokiteltava raittiusmies Otto Edvard Könni. Hän on siis tämän Vaasa-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Takaisin tähän päivään: Vaasan ja Ilkan välinen levikkitaistelu on vaikuttava osa suomalaista lehdistöhistoriaa. Seinäjoen kaupungin kasvun siivittämänä Ilkka ajoi Vaasan (Pohjalaisen) levikkitaistelussa kiinni. Vaasa yritti puolustautua ja muutti 1980-luvun puolivälissä nimensä Pohjalaiseksi. Se oli markkinamiesten päätös. He kokivat Vaasa-nimen estävän lehden myymisen Seinäjoen seudulla. Kukin voi miettiä, mitä menetettiin nimen muutoksen yhteydessä. Vai menetettiinkö mitään? Tämä Vaasan ja Pohjalaisen satavuotias lehtitarina päättyy tämän vuoden lopussa Toni Viljanmaan päätoimittajakauteen. Uusi päätoimittaja Markku Mantila ryhtyy johtamaan uutta lehteä nimeltä Ilkka-Pohjalainen.

Tellervo Könnin kaunis Ex Libris.

Nyt rakas lukija odottaa jo malttamattomasti lisää tietoja Vaasan ensimmäisestä päätoimittajasta Otto Edvard Könnistä. Hän oli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1882. Hänen isänsä oli viimeinen Könnin mestari, Yli-Könnin isäntä Juho Juhonpoika Könni, joka valmisti könninkelloja jo neljännessä polvessa. 

Otto Edvardin tyttärestä Tellervo Könnistä tuli vuodesta 1920 lähtien yksi Savonlinnan vaikutusvaltaisimmista naisista ensin Savonlinnan tyttölyseon voimistelun, urheilun ja terveysopin lehtorina ja vuodesta 1946 tyttölyseon rehtorina. Hän toimi pitkään sivutoimisesti Varalan voimistelunopettajien johtamiskurssien johtajana, partiojohtajana ja SNLL:n alueellisissa johtotehtävissä. Hän johti esimerkiksi suuria nuorisoseurojen voimisteluesityksiä.

Tellervo Könnillä oli kaunis Ex Libris. Siinä on tähän kirjoitukseeni täydellisesti osuva latinankielinen teksti: Tempora mutantur, nos et mutantur in illis. Eli ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana.

Otto Edvardin pojasta Kosti Esa Könnistä tuli aikanaan Vaasa-lehden toimituspäällikkö ja Yleisradion Vaasan ohjelmapäällikkö. Hänen pojastaan Ukko Könnistä tuli Yhtyneiden Paperitehtaiden Simpeleen tehtaiden henkilöstö- ja sosiaalipäällikkö. Hän oli siis vuorineuvos Juuso Waldenin oikea käsi Simpeleellä. Ukko Könni perusti paikallislehti Kaakkoisseudun ja toimi sen sivutoimisena päätoimittajana ja vastaavana toimittajana. Hänestä tuli myös SVUL:n Nuorten pitkäaikainen puheenjohtaja 1964–1973. Lisäksi hän toimi sotien jälkeen toistakymmentä vuotta sivutoimisena liikunnan- ja laulunopettajana. Miten ihmeessä hän on ehtinyt siihen kaikkeen?

Nykyisin Simpele on sulautunut Rautjärveen, ja Kaakkoisseutu yhdistyi Parikkalan Sanomien kanssa vuonna 2007. Lehden nimi on nykyään Parikkalan-Rautjärven Sanomat.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa tärkeimpänä lähteenä Raimo Salokankaan vuonna 2003 ilmestynyttä Pohjalaisen historiaa käsittelevää ”Ankarat käskyt kohtalon”-kirjaa ja Helsingin Sanomissa vuonna 1999 ilmestynyttä Ukko Könnin muistokirjoitusta sekä Ossi Viidan kirjaa Hymyilevä Hannes. Lisäksi olen tarkistellut yksityiskohtia ministeri Jaakko Nummisen massiivisesta nuorisoseuraliikkeen historiakirjasarjasta Yhteisön voima 1–5 (Edita 2011).

Supertähdet Iso-Hollo ja Saarentaus

Vanha valokuva yhdistää kaksi tunnettua keravalaista Volmari Iso-Hollon ja Kauko Saarentauksen. Kuvassa yhdistyy hienolla tavalla fyysinen suorituskyky henkiseen voimaan.

Estejuoksun kaksinkertaisena olympiavoittajana Iso-Hollo nautti valtavaa arvostusta Keravalla ja koko Suomessa. Hän tutustui maailman tähtiin, kuten elokuvaohjaaja Leni Riefenstahliin. Samoin hän tutustui ”Ihmisveturi” Emil Zatopekiin.

”Vomma” oli innostava esimerkki. Hänellä on täytynyt olla osansa siihen, että keravalainen Olavi Rinteenpää juoksi Helsingin olympiakisoissa 3000 metrin estejuoksussa neljänneksi ja saavutti EM-hopeaa vuonna 1954. Kun Jouko Kuha juoksi 3000 metrin maailmanennätyksen kesällä 1968, hän kävi Keravalla keskustelemassa estejuoksun suurimman olympiasankarin Iso-Hollon kanssa.

Volmari Iso-Hollo Kauko Saarentauksen haastateltavana.
Mutta kuka tunnistaisi herrojen välissä olevan hattupään?

Iso-Hollo oli yksi tunnetuimmista suomalaisista ennen television aikakautta.

Hattupäinen Kauko Saarentaus, joka haastattelee valokuvassa Iso-Holloa vuonna 1949, oli itse suunnistanut Keravan Urheilijoiden riveissä. Hän tunsi Iso-Hollon henkilökohtaisesti. 

Myös Saarentauksesta tuli kuuluisuus. Hänestä kehkeytyi yksi televisioaikakauden tähdistä, sillä hän oli television ensimmäisiä uutistenlukijoita vuodesta 1959.

Televisiouutiset olivat suoranainen instituutio 1960-luvulla. Uutistenlukijat Saarentaus ja Heikki Kahila tulivat lopulta liian suosituiksi. Esimerkiksi Jaakko Okker kritisoi Antenni-lehdessä, että uutiset olivat Kahilan ja Saarentauksen ”pärstäkertoimen varassa”.

Emeritusprofessori Raimo Salokankaan 1990-luvulla kirjoittamassa Yleisradion historian 2. osassa ”Aikansa oloinen” kerrotaan noista dramaattisista vaiheista asiapohjalta. Uutispäällikkö Ralf Friberg koki, että Saarentaus oli jollain tavalla saanut toimituksen häntä vastaan. Onneton tilanne, joka esimiehen piti tietenkin ratkaista. Saarentauksen ja Kahilan syrjäyttämiseen tarvittiin iso operaatio, joka päättyi lopulta Fribergin voittoon. Seuraavaksi Saarentaus siirtyi vetämään kulttimaineeseen noussutta Jatkoaikaa. Saarentauksen jälkeen, tai ehkä osin samaankin aikaan, Jatkoaikaa tuli vetämään nuori räväkkä toimittaja nimeltään Hannu Taanila, mestarillinen rienaaja herran armosta.

Saarentaus oli varsinaiselta ammatiltaan kansakoulunopettaja, ja karismaattisena uutistenlukijana hän oli luonut itsestään lähtemättömästi viisaan miehen kuvan. Niinpä hän löysi radion Viisasten kerhosta lopulta omimman peliareenansa. Hän veti Viisasten kerhoa yli kymmenen vuotta.

Viisasten kerhosta on todettava, että sen perusti Tauno Rautiainen vuonna 1945. Ohjelmaa tehtiin uskomattomasti peräti 50 vuotta, vaikka Rautiainen itse menehtyi 50-vuotiaana vuonna 1962.

Kun tässä nyt tuli muisteltua Yleisradion vahvaa keravalaista historiaa, niin ehkä nyt lopetamme supersuositun ”Tervetuloa aamukahville”-ohjelman juontajan Niilo Tarvajärven sanoihin: ”Ylös, ulos ja lenkille!”

Kaihari & Kekkonen kertoo huiman tarinan, ryysyistä rikkauksiin

Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö pyysivät minua kirjoittamaan kirjan kauppaneuvos Kalle Kaiharista sen jälkeen, kun presidentti Urho Kekkosen kirjeet löytyivät Kallen jälkeen jääneistä papereista viime vuonna. 

Kaiharin ja Kekkosen ystävyydestä kertovia Kalle Kaiharin tallettamia Urho Kekkosen kirjeitä ja kortteja on yli 200. Urheilu, politiikka ja Tampere olivat ne kolme pääteemaa, jotka toistuvat kirjeissä. UKK-instituutissa Tampereella lauantaina (21.9.2019) julkistetussa uutuuskirjassa "Kaihari & Kekkonen" kerron, kuka oli Kalle Kaihari, presidentti Kekkosen hyvä veli. 

Kaihari & Kekkkonen on kirja ystävyydestä,
urheilusta, yrittäjyydestä ja politiikasta. 

Eniten olen tässä kirjaprojektissa tehnyt yhteistyötä Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiön puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta päästä tutkimaan lähietäisyydeltä Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen ystävyyttä. Arvokasta tukea on tullut myös kansanedustaja Aino-Kaisa Ikosen johtaman Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön puolelta. Olen myös kiitollinen niistä monista haastatteluhetkistä, joita tässä yhteydessä on järjestynyt muun muassa Kalle Kaiharin sukulaisten kanssa. Tulen muistamaan ikuisesti, kuinka Kalle Kaiharin miniä Aline Kaihari tarjosi minulle mitä herkullisinta omenapiirasta haastattelun yhteydessä. 

Tietokirjailija ja toimittaja Maarit Tyrkkö antoi minulle mahdollisuuden kuunnella Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen haastatteluja omasta nauhoitearkistostaan. Professori Raimo Seppälä luovutti minulle käyttööni Kalle Kaihari -aineistonsa ja toimitettavaksi UKK-arkistoon Orimattilaan. 

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva oli minulle korvaamaton tukihenkilö myös tässä kirjaprojektissa. Tässä sopiikin mainita, että Orimattilan UKK-arkisto kerää Kalle Kaiharin 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi muistitietoja kauppaneuvos Kalle Kaiharista. Esimerkiksi perinteinen kirje menee perille tässä osoitteella: Urho Kekkosen arkisto, UKK-tie 8. 16350 Niinikoski. 

Ryysyistä rikkauksiin

Kauppaneuvos Kalle Kaiharin (1899–1989) tarina on suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta, jossa noustaan ryysyistä rikkauksiin. Kallen kohdalla tarinasta tekee ainutlaatuisen ystävystyminen Urho Kekkosen (1900–1986) kanssa. Heistä tuli luottoystäviä, suorastaan luottoveljiä. Toisesta tuli varakas kauppias ja toisesta tasavallan presidentti.

Suomen historiaa tunteville Kaiharin ja Kekkosen ystävyys on suuri ihmettelyn aihe. Sisällissodassa hävinneiden puolella taistellut ja vankileirille joutunut punikki ja Haminassa teloitusryhmää johtanut lahtari ystävystyivät vain muutaman vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Heidän ystävyytensä kesti yli kuusi vuosikymmentä presidentti Kekkosen kuolemaan asti.

Kalle Kaihari palasi vankileiriltä pennittömänä loppukesällä 1918. Punikkina hänet potkittiin pois työmailta. Sen jälkeen hänelle tuli aikaa palata jo ennen sisällissotaa oppimansa pelin eli biljardin pariin. Biljardia pelattiin tupakansavuisissa baareissa rahasta. Kun jotkut lääkärit eivät pystyneetkään maksamaan Kallelle tappioitaan, he kirjoittivat menettämänsä summan edestä pirtureseptejä. Niillä oli kieltolain Suomessa suuri taloudellinen arvo. Kallesta tuli tällä tavalla ikään kuin kunniallinen pirtukauppias, sillä ei kai lääkärin kirjoittamaa pirtureseptiä kukaan voi paheksua...

Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (vas.) ja
presidentti Urho Kekkonen olivat Kalle Kaiharin lähiystäviä.
Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Kalle Kaihari ei ollut minkään puolueen jäsen, mutta hän oli vankkumaton Urho Kekkosen kannattaja. Hänen siskonsa Anni Flinck sen sijaan oli SDP:n pitkäaikainen kansanedustaja, joten Kalleakin epäiltiin demariksi. Toisaalta ystävyys maalaisliittolaisen Kekkosen kanssa antoi aihetta epäillä Kaihariakin maalaisliittolaiseksi. Ja isänmaallisena kauppiaana Kallea pidettiin joissakin piireissä myös oikeistolaisena. Sen verran Kaihari oli itse mukana politiikassa, että hän teki kovasti töitä nostaakseen ystävänsä Urho Kekkosen presidentiksi. Politiikka ei kuitenkaan ollut Kallea varten. Kun Kekkonen tarjosi Kaiharille ministerin salkkua, hän kieltäytyi. Toisaalta Kaihari oli mukana lukuisilla Kekkosen matkoilla. Milloin mentiin Lappiin hiihtämään, milloin superrikkaiden lomakohtaisiin.

Kalle Kaihari jätti monta "muistomerkkiä" Tampereelle. Jopa Hakametsän jäähallin paikka oli Kaiharin oivallus. Kallen persoona oli pelissä, kun Pyynikin uimahallia, Ratinan stadionia, Näsihallin tennishallia sekä sen alakerrassa aikoinaan ollutta keilahallia rakennettiin. Myös Kisapirtti, eli aikanaan Tampereen Hiihtoseuralle rakennettu komea hiihtomaja, sekä Tampereen Pyrinnön leirikeskus, ”Pikku-Vierumäki”, muistuttavat edelleen, millaista jälkeä Kalle Kaihari sai Tampereen urheiluelämässä aikaan.

Tuntui hyvältä, kun Suomen olympiakomitean varapuheenjohtaja Susanna Rahkamo peräänkuulutti UKK-instituutin puheessaan, että Suomen urheilu tarvitsee juuri nyt uusia kallekaihareita.

Asevelikylä ja UKK-instituutti muistuttavat Kallesta

Kaiharin merkittävin saavutus on Asevelikylän rakentaminen. Kallella oli avainrooli ensimmäisen talon lahjoittajana ja uutterana talkoolaisena. Rakentaminen alkoi vuonna 1941, ja tasavallan presidentti Risto Ryti vihki kylän virallisesti vuonna 1943. Asevelikylän rinnalle voi nostaa UKK-instituutin rakentamisen Tampereelle.

Kun Tampereelle piti saada yliopisto, kaupunginjohtaja Erkki Lindfors käytti Kaiharia kaupungin epävirallisena lähettiläänä Kekkosen suuntaan. Kiitoksena yliopistolle tekemistään palveluksista kauppaneuvos Kalle Kaiharista tehtiin kunniatohtori vuonna 1980.

"Tuntematon lahjoittaja" Ratinan stadionilla Vesieste-patsaan
luona. Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Lahjoittaminen oli Kalle Kaiharille hyvin tyypillinen tapa luoda ja ylläpitää kontakteja. Hän lahjoitti ensimmäiset palkintonsa jo 1920-luvulla. 1930-luvulla hän kiihotti lahjoituskellollaan suomalaisia mailereita ennätysjahtiin. 1940-luvulla hänestä tuli Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja, jonka kaudella Pyrintö voitti yleisurheilussa kuusi kertaa peräkkäin Kalevan maljan. Samaan aikaan, kun Kaihari johti SVUL:n alaista Tampereen Pyrintöä, hän teki lahjoituksia TUL:n seuralle Tampereen Yritykselle.

Kalle Kaiharin perintöä vaalii kaksi säätiötä, Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin kulttuurisäätiö. Parhaiten Tukisäätiö tunnetaan Vuoden urheilijan Kultaisesta kiekosta. Kauppaneuvos Kalle Kaihari ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen lahjoittivat vuonna 1975 Urheilutoimittajain Liiton käyttöön Kultaisen Kiekon, joka jaetaan Urheilugaalassa Vuoden urheilijalle. Ensimmäisenä arvostetun Kultaisen Kiekon sai vastaanottaa pikajuoksija Riitta Salin edellisvuoden Euroopan mestarina. Urheilutoimittajain Liiton puheenjohtajana ollessani sain luovuttaa kiekon yhdessä Ray Kaiharin kanssa maailmanmestari Iivo Niskaselle vuonna 2018 ja Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa olympiavoittaja Iivo Niskaselle vuonna 2019.

Kalle Kaihari rakasti kulttuuria. Hän teki muun muassa lahjoituksia Tampereen Työväenteatterille ja pelasti Lauri Viidan kotitalon Pispalassa. Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö jakaa Kallen päivänä vuosittain kulttuuripalkinnon ja tukee Tampereella joka toinen vuosi järjestettävää kansainvälistä yhtyelaulukilpailua. Voittopalkintona on Näsinneulan kultainen pienoismalli.

Oli luonteva ottaa kirjan nimeen mukaan Kekkonen, koska suhde presidentin kanssa vaikutti niin voimakkaasti Kalle Kaiharin elämään vuodesta 1924 lähtien. Toisaalta, Kaihari vaikutti merkittävällä tavalla myös Kekkosen elämään, joten siinä mielessä kirjan kaksiosainen nimi, Kaihari & Kekkonen, on perusteltu.

Teoksessa on ainutlaatuinen ja runsas kuvitus. Etenkin aiemmin julkaisemattomat professori Kimmo Kaivannon nuoruuden työt pikaluistelusta ja keilailusta vangitsevat lukijan katseen. Ne on aikanaan tehty Kalle Kaiharin 50-vuotisonnittelualbumiin. 

Kalle Virtapohja: Kaihari & Kekkonen. Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019. 288 sivua. Kirjan voi tilata kätevästi esimerkiksi Maahengen verkkokaupasta eli täältä tai Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta täältä.