17.8.2019

Kestävyysurheilua kirjoissa

Kestävyysjuoksu, hiihto ja pyöräily ovat klassisia kestävyysurheilulajeja. Juoksija, hiihtäjä ja pyöräilijä taistelevat samalla tavalla väsymystä vastaan. Kaikissa taistellaan. Ja nautitaan. Taistellaan ja nautitaan.
Kannattaa pysähtyä heti alussa miettimään, onko kestävyyssuorituksessa enemmän kyse väsymisestä vai jaksamisesta. Tämä aivan perustavanlaatuinen kysymys on tullut mieleeni tänä kesänä, kun olen lukenut Tarja Virolaisen kirjan”Juoksijan sielu” (Bazar Kustannus 2018), Karo Hämäläisen ”Miksi juoksen” (Otava 2019) ja Matti Rämön ”Polkupyörällä napapiirille” (Minerva 2019). 
Sitten luin toistamiseen Ari Pusan ”Immo Kuutsan tarinan” (Docendo 2016) palauttaakseni mieleeni, miten siinä käsiteltiin väsymistä ja jaksamista. Ja muistin oikein. Ei juuri mitenkään.
Toisaalta entisen hiihdon ja ampumahiihdon päävalmentajan elämäntarinan ohessa käsitellään jonkun verran Epoa, anaboleja, veritankkausta ja piristeitä, joilla on torjuttu väsymystä ja autettu jaksamista.
Mutta itse jaksamisen tai väsymisen problematiikka ei Ari Pusan kirjoittamassa kirjassa nouse samalla tavalla esiin kuin Virolaisen, Hämäläisen tai Rämön kirjoissa. Näissä jaksaminen on yhtenä kantavana teemana. Äärimmäisissä kestävyyssuorituksissa täytyy ajatus keskittää jaksamiseen kivusta tai väsymyksestä huolimatta. Jos ajatus alkaa kiertää vain väsymisessä, peli on pelattu.

Matti Rämön kirjaa voi käsitellä tässä samassa jaksamisteemassa, vaikka kirjoittaja ei laita numerolappua rintaan osallistuakseen pyöräilykilpailuihin. Hän testaa kuitenkin oman jaksamisensa rajoja pitkillä polkupyöräetapeillaan, jotka tässä kirjassa kohdistuvat Helsingistä pohjoiseen. Tarina saa syvyyttä Rämön syvällisen yleissivistyksen kautta.
Rämön kirjassa, samoin kuin Hämäläisen ja Virolaisenkin teoksissa, nousevat lisäksi henkilökohtaiset perhesuhteet tärkeään rooliin antaen lukijalle lisää tarttumapintaa tarinaan.
Rämön kirjan lukija saa seurata, kuinka pyörämatka etenee Helsingistä napapiirille.
Tarja Virolainen kertoo, kuinka hän juoksee kymmenen maratonia ja etenkin ensimmäisenä suomalaisnaisena World Marathon Majors -sarjaan kuuluvat kuusi suurmaratonia eli Tokion, Bostonin, Lontoon, Berliinin, Chicagon ja New Yorkin maratonit.
Karo Hämäläinen puolestaan kertoo, kuinka kokeneesta maratoonarista kehittyy ultrajuoksija. Hämäläisen maratonharrastus nousi julkisuuteen pari vuotta sitten, kun hänet palkittiin Helge Nygrén -palkinnolla Vuoden urheilukirjaksi valitun ”Yksin”-romaanin perusteella. Viime vuoden loppuun mennessä Karo Hämäläinen oli juossut kunnioitettavat 22 täysmaratonia.

Tarja Virolainen kirjoittama”Juoksijan sielu” kertoo suuria maratoneja juoksevasta naisesta. Kirjan takakannessa on teksti, jonka Virolainen on varmaan yhdessä kustannustoimittajansa kanssa hionut: ”Miksi juoksen? Tähän kysymykseen on moni juoksemista harrastava joutunut vastaamaan, joko itsellensä tai muille. Juokseminen on ihmiselle luontainen liikkumismuoto, mutta kuinka siitä tulee harrastus tai peräti elämäntapa, joka saa ihmisen matkustamaan maailman ääriin?”
Virolainen kertoo juoksuharrastuksestaan omien kokemustensa perusteella. Hän saa tukea kokemuksilleen peräti 22 haastattelemansa asiantuntijan näkemyksistä. Asiantuntijoina ovat olleet muiden muassa professori Antti Mero, tutkija Heikki Kyröläinen, evoluutiopsykologi Markus Rantala, valmentaja ja maajoukkuejuoksija Aki Nummela sekä sosiologi Hanna Vehmas.
Virolainen aloittaa kirjansa vahvasti: ”Pitkän lenkin jälkeinen euforia: pinnistys on ohi ja vartaloon hulmahtaa hyvä olo. Jalat kantavat vielä jäähdyttelyn ajan, askel kulkee kevyesti, syke laskee ja hengitys tasaantuu. Tässä hetkessä on kaikki: mennyt, nykyisyys ja tuleva.”
Samanlainen vahva aloitus voisi olla yhtä hyvin Karo Hämäläisenkin uutuuskirjassa. Mutta juuri Virolainen on sen kirjannut. Hänellä on kirjan alkusanoissa toinenkin vahva lause: ”Aiemmin pakenin lenkkipoluilla elämääni, nyt etenen sitä kohti.” Siihen lauseeseen kiteytyy ”Juoksijan sielu”-kirjan sanoma. Luulen, että juuri siitä on otettu ainekset myös vaikuttavaan kansikuvaan. Kannessa naishahmo, ehkä Tarja Virolainen itse, juoksee kohti auringonlaskua savannimaisemassa. Mieleeni tulee varhaisteinivuosieni suosikki Lucky Luke, joka ratsastaa albumin lopussa auringonlaskuun laulellen melankolisen vetoavasti Jack Fishmanin sanoittamaa Claude Bollingin sävelmää: ”I´m a poor lonely cowboy, I’m a long long way from home. And this poor lonesome cowboy, Has got a long long way to home.”

Karo Hämäläisen kirjan otsikko ”Miksi juoksen” vaikuttaa kysymykseltä, mutta se on toteamus tai jopa selityksen aloitus. Sen alaotsikoksi sopisi luontevasti ”Pitkän matkan juoksijan tunnustuksia”.
Se on hyvin henkilökohtainen ja puhutteleva kirja. Koen lukiessani, että se on kirjoitettu juuri minulle. Kun kirjoittaja saavuttaa lukijassaan sellaisen olotilan, hän voi nostaa kätensä ja tuulettaa voittajana. Varmaan jokainen kirjan kirjoittaja haluaa puhutella lukijaa. Yleensä kirjan on tarkoitus tuottaa iloa ja elämyksiä lukijassa ainakin yhtä paljon kuin kirjoittajassa. Jos useammalla lukijalla on sama vahva tunnetila, kirjoittaja voi olla tyytyväinen.
”Miksi juoksen” pitää otteessaan. En halua paljastaa liiaksi kirjan sisältöä, koska se on paljolti henkilökohtaista tilitystä. Juoksija, joka alkaa lukea tätä kirjaa, löytää polkunsa aivan varmasti itsekin kirjan viimeiselle sivulle asti.
Karo Hämäläinen kirjoittaa, että hän vastaa juoksemalla identiteettikysymykseen: kuka minä olen? Sen verran kuitenkin paljastan, että kirjoittaja määrittelee olevansa ”pitkien loivien ylämäkien mies”. Se on hyvin sanottu, se istuu tähän kirjaan.
Olen varma, että Suomessa on satoja ellei tuhansia juoksijoita, jotka menevät kirjakauppaan, vilkaisevat nopeasti Karo Hämäläisen kirjaa, ja sanovat kaverilleen: ”Minä olisin voinut kirjoittaa tämän.”
Se on väärä ajatus. Turha jossitella. Karon kirja ei ole yleinen juoksukirja, vaan hyvin henkilökohtainen. Kyse on loppujen lopuksi samasta asiasta kuin lenkille lähtemisessä. Minä tulkitsen niin, että Karo Hämäläinen on lähtenyt tälle tuoreimmalle kirjalliselle lenkilleen avatakseen sitä, miksi hän kirjoitti useita kirjallisuuspalkintoja voittaneen erinomaisen Yksin-romaaninsa Paavo Nurmesta muutama vuosi sitten.
Karo Hämäläisen kirjan kanteen on nostettu mielenkiintoinen teksti: ”Juoksu on yllätyksellistä ja epätäydellistä. Siksi se on elämän kuva.” Se voisi olla yhtä hyvin Tarja Virolaisen kirjan otsikon täydennyksenä.
On huvittavaa havaita Virolaisen ja Hämäläisen kirjojen sukulaisuus. Ne ovat kuin sisko ja veli. Ja kuitenkin ne ovat täysin erilaiset teokset.

Suomen Tietokirjailijoiden tietokirja.fi -tapahtumassa Tieteiden talolla torstaina 29.8. klo 14–15 "Äärirajoilla - urheilua tietokirjoissa" esiintyvät panelisteina Karo Hämäläinen, Ari Pusa ja Tarja Virolainen. Katso ohjelma täältä.

Kirjoja jaksamisesta ja kestävyysurheilusta:
Karo Hämäläinen, Miksi juoksen. Otava 2019.
Ari Pusa, Immo Kuutsan tarina. Valmentajalegendan ura tähtien rinnalla. Docendo 2016.
Matti Rämö, Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Minerva 2019.
Tarja Virolainen, Juoksijan sielu. Bazar Kustannus 2018.

28.9.2018

Golfvuoden 2018 yhteenvetoa

Maailman golfhuiput ratkovat parhaillaan paremmuutta Ryder Cupissa, joka pelataan ensimmäisen kerran Ranskassa. Suomalaispelaajia ei vieläkään saatu mukaan joukkueeseen, vaikka Mikko Korhonen voitti ensimmäisen Euroopan kiertueen kilpailunsa, ja pääsi ensimmäisen kerran mukaan Major-turnaukseen, PGA Championshipiin.
Mikko Ilonen on pelannut kahdesti tuossa PGA Championshipissä. Hänkin karsiutui Korhosen tavoin ensimmäisellä yrittämällään, mutta toisella kerralla vuonna 2014 Ilonen sijoittui seitsemänneksi. Siinä on hyvä ajatusmalli Mikko Korhoselle, joka oli vuosien ajan tasainen puurtaja, jonka tasaisuus kostautui alkuvuosina Euroopan kiertueella. Tasaisuudesta ei ollut hyötyä, jos karsiutui viikonlopun rahakierroksilta. Nyt hän on nostanut tekemisensä tasoa kauttaaltaan ja onnistunut nostamaan sen tasaisuutensa todelliseksi vahvuudekseen.
Mikko Korhonen on ottanut Iloselta Suomen ykköspelaajan aseman. Suuri kysymys golfpiireissä kuuluu, mihin suuntaan Mikko Ilosen peli nyt kääntyy. Saako hän takaisin sen varmuuden, jolla hän vuonna 2014 haastoi maanosan parhaita pelaajia Henrik Stensonista alkaen, vai mitä tässä tapahtuu?
Siinä mielessä, että Ilosta neljä vuotta vanhempi Tiger Woods onnistui viiden vuoden tauon jälkeen voittamaan PGA-kiertueen kilpailun ja nousemaan takaisin huipulle, ei iän pitäisi vielä rajoittaa ensi vuonna 40 vuotta täyttävän Ilosenkaan peliä. Aika tietysti näyttää, mitä tapahtuu.

Golf, suuret turnaukset, suuret voittajat.
Ennakoin vuonna 2015 ilmestyneen
kirjan alkusanoissa, että Tigerilla
on mahdollisuus palata huipulle.

Tätä kirjoittaessa piti ottaa hyllystä kolme vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen golfkirjani Golf, suuret turnaukset, suuret voittajat. Kirjoitin kirjan alkusanoissa, että Tigerilla on edelleen mahdollisuudet palata maailman ykköseksi. Nyt hän on noussut 13:nneksi. Matkaa sinne kärkeen vielä on, mutta nyt eipä se enää ketään yllättäisi, jos Tiger hilaisi itsensä aivan sinne kärkeen. Kirja ilmestyi siihen asti kaikkien aikojen parhaan suomalaiskauden eli 2014 jälkeen. Mikko Ilonen oli voittanut tuona vuonna kaksi Euroopan kiertueen kilpailua ja noussut niiden ansiosta maailmantilastossa 37:nneksi. Siinä on tekemistä muille suomalaisille vielä joksikin aikaa. Mutta ei se tekemätön paikka ole.
Suomalaisen golfin tämän kauden suurin sensaatio on Korhosen hyvistä esityksistä huolimatta Kim Koivun menestys. Rookie-vuosi Challenge Tourilla jäi lyhyeksi, kun Koivu nousi kolmen voiton jälkeen suoraan Euroopan pääkiertueelle. Näistä kolmesta voitosta ”makein” oli tietenkin Vierumäen voitto kotiyleisön edessä. Voitto ratkesi kaiken lisäksi vasta uusinnassa, joten se tarjosi paikalla olleille golfin ystäville ikimuistoisen elämyksen.
Kirjoitin yhdessä Riina Haran kanssa Vierumäen golfin 30-vuotishistoriikin, jonka nimeksi tuli Golfia kaikille. Kirjan virallinen julkistus tapahtui vasta viikko sitten Vierumäen Golfseuran 30-vuotisjuhlien yhteydessä. Mutta kirja valmistui jo Vierumäen Challenge Tourin kilpailun aikaan ja sain olla ylpeänä todistamassa, kun historiaprojektin aikanaan käynnistänyt Jyrki Aaltonen luovutti kirjan lämpiäiskappaleen Vierumäen CT-kisan juuri voittaneelle Kim Koivulle.
Vierumäellä oli onnistuneet 30-vuotisjuhlat. Juhlapäivänä pelattiin Martin Ebertin ohjeilla uudistettu Classic-kenttä, ja illalla juhlittiin Country Clubilla. Kenttien nimet ovat mitä ovat, mutta Vierumäen kannattaisi markkinoida Classicia nimellä ”New Classic”. Jos olet joskus pelannut vanhan Classicin, sinun voi olla vaikea ymmärtää, kuinka siitä on saatu muokattua nykyisenlainen helmi. Se haastaa jopa Cooke-kentän.

Vierumäki on noussut määrätietoisella työllä suomalaisen golfin veturiksi. Kansainvälinen juniorikilpailu pelattiin Vierumäellä ensimmäisen kerran vuonna 2012. Se on viitoittanut Vierumäen aseman huippupelaajien ponnahduslautana. Tuon junnukisan voittajista ovat ponnistaneet kansainväliseen menestykseen Ruotsin Julia Engström ja oma Oliver Lindellimme, joka on väläytellyt jo Euroopan kiertueellakin.
Elämme toiveissa, että Vierumäki saa paketin kasaan ja pystyy jatkamaan Challenge Tourin osakilpailun järjestäjänä myös ensi vuonna ja pystyy rakentamaan tietään kohti tavoitteena olevaa Euroopan pääkiertueen tasoa. Vierumäki tarjoaa ainutlaatuisen ympäristön suurten golftapahtumien järjestämiseen, kun majoitustilat löytyvät aivan kenttien vierestä. Ja tällä hetkellä Vierumäen molemmat kentät kuuluvat Suomen kiinnostavimpiin.

6.9.2018

Ampumaurheilulla on satojen vuosien historia

Havahduin jonain keväisenä päivänä siihen, että ampumaurheilulla on aivan käsittämättömän pitkä historia. Päätin lähteä Ruotsiin lajin alkujuurille. Olaus Magnus kirjoitti jo vuonna 1555 pitkät pätkät ampumisesta teoksessaan Historia om de Nordiska folken. Tuohon aikaan, 1500-luvulla, Suomi oli luontevasti osa Ruotsia, joten ne ilmiöt, joista Olaus Magnus Roomassa ilmestyneessä latinankielisessä teoksessaan kirjoitti, olivat myös osa sen aikakauden suomalaisten elämää. Ainakin joidenkin suomalaisten. Olaus Magnukselle suomalaiset olivat Ruotsin kansoja siinä missä lappalaiset, götanmaalaiset ja svealaisetkin.
Olaus Magnuksen kuvaukset ruotsalaisista ja suomalaisista ovat käytännössä vuodelta 1523 tai sitäkin vanhempia, sillä hän lähti tuolloin 33-vuotiaana Ruotsista etelään eikä enää koskaan palannut.

Olaus Magnuksen kirjassa vuodelta 1555
on piirroskuva ampumakilpailuista.
Olaus Magnuksen kirjaa elävöittää muun muassa piirroskuva ampumakilpailuista. Kilpailijoilla oli varsijousia ja alkeellisia ruutipyssyjä. Maalitaulu oli pyöreä. Kuvassa näkyy myös tuohon aikaan etenkin Keski-Euroopan ampumakilpailuissa suosittu papukaija, joka nököttää kepin päässä. Papukaija-ammunnat saivat nimensä siitä, että maalitauluksi tehty lintu oli maalattu värikkäästi. Voittaja oli se, joka ampui papukaijan viimeisen osan alas. Tukholmassa tiedetään varmasti järjestetyn papukaija-ampujaiset pääsiäisenä (annandag pingst)  29.4.1489. Myös Linköpingissä, mistä Olaus Magnus oli kotoisin, on historiallisen nimistön perusteella harrastettu papukaija-ampujaisia.
Ampumaseuroja ja -kiltoja perustettiin varhain ainakin Saksan hansakaupungeissa ja Hollannissa. Sveitsi on ollut myös ampumatoiminnan organisoitumisen pioneeri satojen vuosien perinteellään.
Nordisk Familjeboks Sportlexikonin osassa 6 (Stockholm 1946) kerrotaan laajasti ampumaurheilusta. Sen mukaan ”moderni” ampumaurheilu tuli Ruotsiin Englannista 1800-luvun alkupuolella. Napoleonin sodat olivat luonnollisesti nostaneet ampumataidon arvostuksen korkealle.
Göteborgissa julkaistiin jo vuonna 1851 Skarpskytten-lehteä. Göteborgilaiset olivat jonkun verran aikaansa edellä. Lehden viimeisessä numerossa kritisoitiin hallitusta, joka veljeili venäläisten kanssa. Luulen, että Ruotsi ei ollut siihen aikaan niin liberaali, että viranomaiset olisivat hyväksyneet sellaista räävittömyyttä. Olen nyt vain nopeasti lukenut lehden numerot Kungliga Bibliotekin erikoislukusalissa. En ole perehtynyt lehden lopettamisen syihin, mutta luulen arvaukseni olevan kohtuullisen kohdillaan. 
Monet tietävät minua paremmin, että Kungliga Biblioteket sijaitsee Tukholmassa Humlegårdin puistossa, joka on 400 vuotta vanha puisto Tukholman ytimessä. Muistelen, että teimme Kouvolasta luokkaretken Tukholmaan ja meille olisi ainakin linja-auton ikkunasta näytetty tuo komea rakennus. Siitä on kulunut kuitenkin jo noin 35 vuotta, joten voin muistaa väärinkin. Nyt kävin aamukahdeksalta lyhyellä juoksulenkillä puistossa. Oli mukava havaita, että en ollut suinkaan ainoa lenkkeilijä. Tukholmalaiset elävät terveesti, päättelen.

Ruotsissa julkaistiin samaan aikaan Skarpsykken-lehteä,
kun Suomessa perustettiin ensimmäinen ampumaseura,
Suomen Metsästysyhdistys.
Göteborgilaisten lehti jäi siis hyvin lyhytaikaiseksi. Gevlessä innostuttiin julkaisemaan samannimistä lehteä kymmenisen vuotta myöhemmin. Skarpskytten-lehden koenumero ilmestyi Gevlessä vuonna 1862 ja sen jälkeen lehti ilmestyi vuoden 1863 alusta lähtien kolmen vuoden ajan. Lehdessä oli runsaasti kirjoituksia Suomen sodan 1808–1809ajoilta. Esimerkiksi von Döbelniä muisteltiin useammassakin numerossa.
Ruotsin ampumaurheilun virallinen historia tavataan laskea vuodesta 1860 lähtien. Ruotsissa kehittyi Skarpskytterörelsen, tarkk’ampujaliike, jolla oli vahvasti maanpuolustuksellisia tavoitteita. Edellä mainittu Gevlessä ilmestynyt Skarpskytten antaa hyvän esimerkin siitä, kuinka Euroopan kansallisvaltioiden kehittyminen ja sodat olivat vauhdittamassa ruotsalaisten ampumaharrastuksen kasvua.
Tämä gevleläinen ampujainlehti ilmestyi samoihin aikoihin kuin Suomessa perustettiin ensimmäinen ampumaurheilua ohjelmassaan pitänyt yhdistys, Suomen Metsästysyhdistys (vuonna 1865). 

Olaus Magnuksen viidennessätoista kirjassa kerrotaan
urheiluista ja leikeistä.
Yhtäältä voidaan sanoa, että ruotsalaisten ampumaharrastuksen kasvu leimautui kiinteästi maanpuolustuksellisiin tarpeisiin, kun taas Suomessa oli tarvetta kehittää kansalaisten ampumataitoa suurpetojen lisääntymisen vuoksi. Mutta tutustuminen Ruotsin ampumaharrastuksen alkuvaiheisiin vahvistaa käsitystäni, että myös SMY:n perustamiseen on kätkeytynyt isänmaallinen henki. Nouseva patriotismi oli tuon ajan tärkein -ismi. Suomessa ampumatoiminnan käynnistämiseen ei olisi saatu keisarin lupaa, jos sitä olisi perusteltu samalla tavalla maanpuolustuksen tarpeita korostaen.