Nouseeko Tero Pitkämäki legendojen rinnalle?

Täytyy ottaa vähän kantaa suomalaiseen urheilukeskusteluun. Tero Pitkämäki, 34, on tämän yleisurheilukesän ylivoimainen ykkösnimi kotimaassa. Tero on tällä hetkellä maailmantilastossa neljäntenä 88,27 metrin heitollaan.

Tero Pitkämäki tullaan muistamaan 2000-luvun alun
suurena suomalaisena yleisurheilusankarina.

Jos sen heiton olisi heittänyt joku toinen suomalainen, spekulaatioiden määrällä ei olisi mitään rajaa. Mutta kun sen on heittänyt Pitkämäki, se ei oikein tunnu miltään. Terolla on jo seitsemän arvokisamitalia. Mahdollisuus kahdeksannen mitalin voittamiseen Lontoon MM-kisoissa ei tunnu innostavan juuri ketään.

Mutta kun Roger Federer, 35, voittaa kahdeksannen kerran Wimbledonissa, sylki lentää suusta kun kilpaa kehumme pitkän uran pelannutta sveitsiläistä. Ja onhan Federer kieltämättä kehunsa ansainnut. Mutta huomaatteko tämän eron suhtautumisessamme?

Pitkämäestä on tavallaan tullut oman menestyksensä vanki. Hän on pelastanut Suomen yleisurheilumaineen jo monissa arvokisoissa. Ja hänen varassaan se maine on MM-Lontoossakin.

Jos Tero jatkaa uraansa ja pysyy ehjänä, hän olisi luonteva lipunkantaja Tokion olympiakisoissa 2020. Kun Tokio järjesti edelliset olympiakisat 1964, Pauli Nevala voitti keihäänheitossa olympiakultaa.

Tero oli paras suomalainen yleisurheilija Ateenassa (8.) ja Pekingissä (3.). Viime vuonna Riossa hän jäi kyllä karsintaan, mutta siihen oli omat syynsä. 

Rion olympiavoittaja Thomas Röhler heitti toukokuussa ennätyksensä 93,90. Hänen maanmiehensä Johannes Vetterillä oli viikko sitten Luzernissä maaginen päivä. Vetter heitti neljä kertaa yli 90 metriä. Neljännen kierroksen heitto kantoi 94,44. Vain ME-mies Jan Zelezny on heittänyt nykykeihästä pitemmälle.

Maailmantilaston kolmonen on kolmas saksalainen Andreas Hofmann toukokuisella 88,79 metrin kaarellaan. Myös tsekki Jakub Vadlejch ja kreikkalainen Ioannis Kiriazis ovat heittäneet yli 88 metriä. Eikä kenialainen maailmanmestari Julius Yegokaan ole kaukana 87,97 metrin tuloksellaan.

Pitkämäen puolesta puhuu kokemus. Nuorten U23 EM-kisoissa Bydgoszczissa Kiriazis sai tyytyä hopeaan  81 metrin heitolla. Arvokilpailuheittäminen onkin ihan eri laji kuin tilastoheittäminen. MM-Lontoon ennakkosuosikkeja ovat nyt tilastoykkönen Vetter, jolla ei ole vielä yhtään arvokisamitalia, ja olympiavoittaja Röhler. Tässä tilanteessa Pitkämäki on haastaja. Ja se sopii suomalaiselle luonteelle.

Pitkämäki ei ole hävinnyt tällä kaudella kenellekään suomalaiselle. Itse asiassa muut ovat pyöreästi kymmenen metriä Teron perässä. Kun Teron kotikulmilla Seinäjoella järjestetään Kalevan kisat, yksi mestaruus voitaisiin jakaa jo parkkipaikalla. Tero on niin ylivoimainen, että hänen voitostaan ei tahdo saada enää uutista. Tai niin, tulossa olisi nyt se kahdeksas (sic!) SM-kulta, jolla pääsisi Matti Järvisen ja Seppo Rädyn rinnalle Kalevan kisojen tilastoissa. Kymmenen maailmanennätyksen heittäjä Matti Järvinen on sellainen lajilegenda, että ulkomaalaiset keihäänheittäjät opettelevat lausumaan hänen nimeään samalla kun opettelevat ristiaskelia. Ja Räty… supisuomalainen legenda kaikessa lahjomattomuudessaan.

Järvisen ja Rädyn rinnalla Pitkämäen nimi olisi pysyvästi legendojen joukossa.

Orimattilan haulikkoampujien vieraana

Kävin tutustumassa Orimattilan Seudun Urheiluampujien toimintaan. Vuonna 1996 perustettu OSU on Suomen viimeisimmän kesälajien olympiavoittajan Satu Mäkelä-Nummelan seura. Satu mietti Pekingissä 2008, tulevatko kotipuolessa marjat poimituiksi ja paukutti siinä ohessa savikiekkoja alas sellaisella tarkkuudella, että kaulaan pujotettiin kultamitali.

Satu Mäkelä-Nummelan nimmari lipassa.

Minä sain Orimattilassa päähäni Satun nimikirjoituksella varustetun lippalakin, jota en kuitenkaan malta käyttää, vaan laitan sen kirjahyllyn ylähyllylle muiden aarteiden joukkoon.

Orimattila on suomalaisen trap-ammunnan mekka. Bakun EM-kisoihin (20.7.–3.8.2017) nimetyistä 11 trap-ampujasta kahdeksan edustaa Orimattilan Seudun Urheiluampujia. Kaksoistrapin Suomen mestariksi juuri ampunut Miki Ylönen teki hirsimökin yläkerrassa viisumianomustaan. Ja Satu Mäkelä-Nummela ampui muutaman valmistavan laukauksen ennen torstaina alkavaa Italian-kilpailumatkaansa. Viikonloppuna ammutaan Lonatossa Daniele Perazzi Challenge, suuren luokan ampumakilpailu, tai -tapahtuma. Sen jälkeen onkin jo vuorossa matka kuumaan Azerbaidzhaniin.

Tällä kertaa Orimattilan ampumaurheilukeskuksen pöhinä johtui siitä, että siellä alkaa torstaina nuorten 9. kansainvälinen haulikkokisa, Shotgun Cup. Cupin edellinen kilpailu ammuttiin Suhlissa Saksassa, ja finaali ammutaan Porpettossa Italiassa.

Orimattilan kilpailu on yksi Suomi 100-juhlavuoden tapahtumista. Siihen osallistuu nuoria ampujia yhdeksästä maasta, muiden muassa Italiasta, Intiasta, Englannista, Ruotsista ja Norjasta.

Mikäli ulkomaiset nuoret vieraat tulevat kymmenen vuoden päästä uudelleen Orimattilaan kisoihin, heille aukeaa aivan erilainen maisema, sillä paikalliset koululaiset istuttivat toukokuussa ampumaradan takaa nousevan meluvallin päälle 720 kuusentainta itsenäisyyden juhlavuoden muistometsiköksi. Istuttajina oli 46 oppilasta Luhtikylän koulusta. Tempauksessa olivat mukana OSU:n ja Luhtikylän koulun lisäksi Lions Club Orimattila, Uudenmaan metsänhoitoyhdistys ja Ampun 4H-yhdistys.

OSU:n toiminnasta kertoilivat kunniapuheenjohtaja Olavi Malminen, puheenjohtaja Pertti Könönen ja varapuheenjohtaja Raine Keskipasma. He vakuuttivat, että OSU antaa kaiken tukensa Lahden Ampumaseuralle, joka on saanut järjestettäväkseen haulikkolajien maailmancupin vuonna 2019. Se on Suomen Ampumaurheiluliiton 100-vuotisjuhlavuoden pääkilpailu.

Urheilutoimittajain Liitto

Urheilutoimittajain Liiton vuosikokous keskiviikkona: Minut valittiin uudeksi UL:n puheenjohtajaksi. Heikki Miettinen johti liittoa kahdeksan vuotta ja jätti liiton hyvässä kunnossa.

Yritän olla kaiken aikaa, että hei, eihän tämä mitään... Mutta oikeasti, tämä on hieno luottamustehtävä. Olen otettu ja yritän toimia saamani luottamuksen arvoisesti. Täytyy kuitenkin muistaa, että liiton muodostaa aktiivinen jäsenistö. Puheenjohtaja ja hallitus ovat jäsenistön palvelijoita.

UL perustettiin vuonna 1931 urheilutoimittajien yhdyssiteeksi. Säännöissä määritellään yhdistyksen tarkoitus seuraavasti:

”Yhdistyksen tarkoituksena on olla Suomen urheilutoimittajien ja heidän paikallisyhdistystensä yhdyssiteenä, valvoa heidän ammatillisia etujaan, kehittää heidän ammattitaitoaan sekä ylläpitää ja edistää keskinäistä yhteydenpitoa ja yhteisymmärrystä.”

Entisistä puheenjohtajista olen tavannut, tietysti Heikin lisäksi, Esa Maarasen, Paul Lemströmin, Timo Järviön, Göran Wallénin, Matti Salmenkylän, Pentti Vuorion, Stig Häggblomin ja Harri Eljangon.

Tuota nimilistaa katsellessa tulee mieleen tapaus 1990-luvun lopulta. Järjestin urheilutoimittajaseminaarin, jonka pääpuhujaksi toin KOK:n hovikriitikkona tunnetun tutkivan toimittajan Andrew Jenningsin. Salmenkylän Matti, joka tunsi minut jo HKV:n vuosiltani, antoi minulle siitä suorasanaiset moitteet. Sellaista Jenningsiä ei olisi pitänyt tuoda Suomeen.

Benedek Oláh (vas.) on lupaavimpia olympiaurheilijoitamme.

Erosimme toki sovussa. Seuraavalla kerralla tavatessamme Matti antoi minulle KOK:n leimalla varustetun kuivamustekynän. Ehkä hänen palautteensa oli vaivannut enemmän häntä kuin minua.

Arvostukseni Matti Salmenkylää kohtaan ei saanut kolausta saamistani moitteista. Eikä siitä lahjuskynästäkään. Se on minulla vieläkin tallella.

Vuonna 2006 edesmennyt Matti Salmenkylä oli käsittääkseni ainoa suomalainen urheilutoimittaja, joka on saanut Kansainvälisen olympiakomitean korkeimman tunnustuksen, Olympic Orderin.

Keskiviikkona vuosikokouksen jälkeen järjestetyssä koulutusseminaarissa kolme oman lajinsa suomalaista huippua kertoi omia kuulumisiaan. Oli mielenkiintoista kuulla triathlonisti Kaisa Lehtosen tavoitteista nousta Ironman-kisan ykköseksi ja miekkailija Niko Vuorisen filosofisesta pohdiskelusta. 

Kolmas urheilijavieras oli Benedek ”Pentti” Olàh, joka singahti Rion olympialaisissa suomalaisen urheiluyleisön tietoisuuteen ensimmäisenä suomalaisena olympiatason pöytätennispelaajana.

Tämä kolmikko esiintyi niin vakuuttavasti, että heitä kehtaa suositella esiintymään mihin tahansa. Ja kääntäen, heidän urheilusuorituksiaan on jatkossa todella mielenkiintoista seurata.

Immo Kuutsan värikäs tarina

Katselin tänään mielenkiintoisen tv-dokumentin ”Immon Enkelit”. Se keskittyi Lahden 1978 MM-hiihtojen naisten maailmanmestariviestijoukkueeseen, eli Taina Impiöön, Marja-Liisa Hämäläiseen, Hilkka Riihivuoreen ja Helena Takaloon.

Samanniminen luku löytyy Ari Pusan kirjoittamasta kirjasta ”Immo Kuutsan tarina. Valmentalegendan ura tähtien rinnalla”. Alkujaan nimen ”Immon enkelit” otti käyttöön Ilta-Sanomat. Nimi toimi 1970-luvulla, kun silloin kaikki tunsivat tv-sarjan Charlien enkelit.

Kirjassa käy ilmi, että päävalmentaja Immo Kuutsa oli uransa huipulla tuolloin 1978. Hänen valmennettavansa Helena Takalo voitti Lahdessa 4x5 km viestin lisäksi mestaruuden  kilometriltä ja pronssia 20 kilometriltä.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen luovutti vuoden lopulla Kultaisen kiekon vuoden parhaaksi urheilijaksi valitulle Helena Takalolle. Vuoden valmentajaksi valittu Immo Kuutsa sai myös presidentin onnittelut. Mutta Linnan itsenäisyyspäivän juhliin kutsuttiin vain Takalo.

Immo Kuutsa oli juuri sen kauden päävalmentaja, jolloin muovisuksi syrjäytti vallankumouksellisesti puusuksen. Kirjassa kerrotaan, kuinka itävaltalaiset olivat suorastaan tyrkyttäneet suomalaisille muovisuksia jo edellisvuoden puolella. Minusta on hämmästyttävää, kuinka tällaisessa hiihdon kaltaisessa kansallislajissa päävalmentaja pystyi jatkamaan tehtävässään, vaikka suomalaiset sujuttelivat vielä Falunissa 1974 puusuksilla.

Asia siis todetaan kirjassa. Mutta sitä olisi ehkä voinut käsitellä perusteellisemminkin.

Docendo-kustantamon toisessa uudessa hiihtokirjassa, Timo Siukosen kirjoittamassa ”Puusuksia Suomesta” on selkeä rajaus. Kirja keskittyy puusuksien kauteen. Siinä on kuitenkin mielenkiintoinen tieto liittyen presidentti Urho Kekkoseen. Kekkonen oli saanut kauppaneuvos Esko Järviseltä muovisukset. Hänen kiitoskirjeensä on päivätty 20.1.1975: ”Suureksi yllätyksekseni sain Laukaaseen Järvisen muovisukset. Olin ajatellut, että hiihtelen hautaan puusuksilla, mutta tunnustan kyllä avoimesti, että jo Laukaassa koettelin, miten muovisuksi käyttäytyy. Hyvin se sujui ja jos jossakin oli vika, se johtui allekirjoittaneesta hiihtäjästä. Tasapaino – pirulauta – on huono, kun ei ole saanut hiihdellä.”

Onkohan niin, että se murros puusuksesta muovisukseen oli niin kipeä, että sitä ei ole voitu 1970-luvulla käsitellä, eikä oikein vieläkään. Nähdäkseni kyse oli ennen kaikkea suomalaisen hiihtoteollisuuden virhearvionnista. Immo olisi kirjassa voinut kertoa enemmänkin siitä murroksesta. Oliko esimerkiksi Järvisellä liian vahva sopimusasema Suomen Hiihtoliiton kanssa, eikä tarvetta tuotekehittelyyn sen vuoksi syntynyt? Ehkä kilpailijoita, siis muita suksenvalmistajia, olisi pitänyt seurata valppaammin?

En etsi syyllisiä. Tuosta ”paradigman muutoksesta” pitäisi vain ottaa oppia.

Suomessa oli 1900-luvulla paljon tietoa puusuksien valmistamisesta. Ja paljon niitä valmistajia, kuten Siukosen kirjasta käy ilmi.

Yksi puusuksikauden ammattimiehistä oli Konrad Lehtinen Nousiaisista. Hän teki muun muassa sodan aikana suksia Suomen armeijan tarpeisiin. Tuntuu jotenkin hyvältä, että sain tavata hänet.