Leo-Pekka Tähti ansaitsee Vuoden urheilijan tittelin

Sain pitää perjantaina Yle Puheessa urheilun uudenvuodenpuheen, #puheenaamu. Käytännössä osallistuin toimittaja Alina Kulon haastatteluun, jossa sain melko vapaasti kertoa omia ajatuksiani kuluneesta urheiluvuodesta ja nostin framille muutaman erityisen tapahtuman ensi vuoden lukuisista hienoista urheilutapahtumista.

Leo-Pekka Tähti oli minun mielestäni urheiluvuoden suurin onnistuja. Toivon, että hänet valitaan Urheilutoimittajain liiton äänestyksessä Vuoden urheilijaksi. Olympiavoitto ja Euroopan mestaruus ovat niin kovaa valuuttaa, että siinä ei muutama jääkiekon junioreiden MM-kisoissa tehty maali, tai keihäänheiton EM-mitali riitä vielä puheille pääsyyn. Myös Yle Urheilu näkyy päätyneen siihen, että Leo-Pekka Tähti oli vuoden 2016 urheilija

Tuokaa vaikka mitkä katsojaluvut, palkkakuitit tai harrastajamäärät, ne eivät nyt vakuuta minua. Minun oman äänestyslistani kärjessä oli Leo-Pekka Tähti. Vaikka unohdettaisiin hänen kolme aikaisempaa paralympiavoittoaan, ei kukaan ole tänä vuonna esittänyt yksilölajeissa mitään vastaavaa kuin tuo Porin lahja suomalaiselle urheilulle.

Nyt en muista tarkkaa järjestystä, mutta äänestyslistani kärkisijoille laitoin myös naisten nyrkkeilyn olympiapronssimitalistin Mira Potkosen, tenniksen uuden suomalaistähden, muun muassa Wimbledonin nelinpelin voittajan Henri Kontisen, ja pyöräilyn MM-pronssimitalistin Lotta Lepistön sekä Patrik Laineen, jonka aloitus NHL:ssä vertautuu Teemu Selänteen superaloitukseen Winnipegissä.

Yleisurheilijoista laitoin parhaaksi olympiakisoissa 400 metrin aitajuoksun Suomen ennätyksen juosseen Oskari Mörön. Keihäänheittäjä Antti Ruuskasen EM-pronssi on absoluuttisesti parempi saavutus kuin Mörön saavuttama EM-kisojen nelossija. Mutta perinteisesti suomalaisen pikajuoksijan pistesijoitusta on pidetty pienenä ihmeenä, kun taas EM-pronssi on keihäänheittäjälle vain hävitty mestaruus.

Ensi vuoden hienoista urheilutapahtumista nostin Puheen aamun lähetyksessä MM-hiihdot Lahdessa ja Kalevan kisat Seinäjoella. Seinäjoen Kalevan kisoissa tavallaan huipentuu se hieno tarina, joka alkoi Ateenan olympiakisoista 2004. Tero Pitkämäki sijoittui keihäänheitossa kahdeksanneksi, ja oli samalla kisojen paras suomalainen yleisurheilija. Sittemmin Tero on kahminut mitaleita arvokisoista niin, että vain Matti Järvinen ja Julius Saaristo ovat enää Tero Pitkämäen kanssa samassa supersarjassa, kun puhutaan kaikkien aikojen suomalaisista keihäänheittäjistä. Heinäkuussa 2017 Tero Pitkämäki tavoittelee kotikulmillaan Suomen mestaruutta.

Tietysti vuoden 2017 hienoihin kotimaisiin tapahtumiin lukeutuu monia muitakin isoja "geimssejä", alkaen Turun Paavo Nurmi Gamesista 13. kesäkuuta. Mutta palataan niihin toisella kertaa.

Urho Kekkonen oli Karhun miehiä

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen hiihti Karhun tallissa. Tosin presidentillä oli elämänsä aikana kymmeniä eri suksipareja. Mutta viimeiset sukset, joihin Kekkonen luotti, oli Karhut.

Nopea vilkaisu kertoo, mitä suksia Urho Kekkonen on
käyttänyt. Kekkonen oli Karhun miehiä.

Kekkonen sai kokea sen suuren kulttuurimuutoksen, joka Suomessa nähtiin 1900-luvun aikana. Hän hiihti alkuun pitkillä, jopa 2,5-metrisillä puusuksilla. Sellaisia hänen on täytynyt käyttää esimerkiksi vapaussodan tiedusteluretkillään.

Kun pitkällä suksella oli maastossa omat rajoituksensa, suksen pituus alkoi lyhentyä. Ja sukset alkoivat kaventua, kun ei enää tarvinnut painaa umpihangessa. Lisäksi kapeampi suksi liukui latu-urassa paremmin.

Presidentti Kekkoselle suksi ei kuitenkaan ollut vain kulkupeli. Koska hänet tunnettiin intohimoiseksi hiihtäjäksi, hän sai suksia myös lahjaksi. Puolasta ja Neuvostoliitosta saamiaan suksia hän ei kuitenkaan käyttänyt. Varmaan yksi ajatus on ollut, että olisi epäkohteliasta mennä seisomaan saamansa lahjan päälle. Voi olla, että Kekkonen olisi jopa itsekin sanonut jotain tämän suuntaista. En nyt vain muista tarkasti lähdettä. Mutta toisaalta Kekkosella oli käytössään hyviä kotimaisia suksia, joten ulkomaisille lylyille ei ollut käyttöä.

Kotimaisista suksista Kekkonen on käyttänyt paljon myös Järvisen suksia. Järvinen oli mukana siinä kehityksessä, kun puusuksea alettiin pinnoittaa jonkinlaisella lasikuidulla. Siis ennen hiilikuitukautta.

Kannattaa muuten hankkia Timo Siukosen suksikirja, ”Puusuksia Suomesta”, jos haluat tarkempaa tietoa suomalaisista suksista.

Urho Kekkosella oli Kansallismuseon kokoelmien perusteella käytössään Karhujen, Järvisten lisäksi myös Peltosen, Lampisen ja Harjun suksia.

Valmistelen parhaillaan esitelmää Kekkosen hiihtämisestä. Pidän sen Jyväskylässä maaliskuun alussa. Ja kun sanotaan oikein juhlallisesti, niin esitelmä on kansainvälisessä Ski-Congressissa itsenäisyyden juhlavuonna maaliskuun alussa.

Olisipa hauska tietää, ovatko muut suksivalmistajat lahjoittaneet Kekkoselle suksia kuin tässä mainitut? Varmasti monilla olisi myös hauskoja tarinoita siitä, kun pääministerin tai presidentin hiihtoletka on osunut samoille laduille, tai Päämies seurueineen on tupsahtanut yllättäen samalle rakovalkealle. Tai keitä mahtoivat olla Pirkko ja Irja-Liisa, jotka ovat lahjoittaneet Kekkoselle ikivanhat puusukset merkinnällä ”Sympatia kohteina kehitysmaat ja kotimaa”?

Ja loppuun pieni vinkki, jos haluat esitellä vaikka ulkomaalaiselle vieraalle perisuomalaista kulttuuria: Suomessa on tietääkseni kaksi laajaa suksikokoelmaa. Toinen on Lahden hiihtomuseossa, ja toinen on Loimaalla.

Eväitä olympiakomitean uudelle hallitukselle

Muutos jyllää suomalaisessa huippu-urheilussa voimakkaasti. Olympiakomitea saa lauantaina uuden hallituksen, jolla on edessään julmetun iso savotta. Katsotaanpa tilannetta.

Suomalaista huippu-urheilua mitataan olympiamitaleilla, ja niiden määrä näyttää hupenevan kuin se pieni pyy maailmanlopun edellä. Vuonna 1988 valtion liikuntaneuvoston nykyinen puheenjohtaja Tapio Korjus voitti olympiakultaa ja Soulista tuli myös kolme himmeämpää mitalia. Seuraavissa kesäkisoissa 1992 tuli viisi mitalia, vuonna 1996 Atlantasta neljä mitalia, samoin Sydneystä vuonna 2000. Ateenasta 2004 tuli vain kaksi hopeaa, tuona vuonna kultamitalikahveja juotiin ensimmäisen kerran vain paraurheilijoiden kunniaksi. Vuonna 2008 Pekingistä tuli neljä, Lontoosta 2012 kolme ja Riosta yksi mitali.

Tuon mitalimääristä kertovan numerosarjan 4-5-4-4-2-4-3-1 perusteella voisi sanoa, että liikuntaneuvoston toimeksiannosta suomalaista huippu-urheilua arvioivalla Kimmo J. Lipposella on helppo työ. Kunhan istuu autoon ja päräyttää Nokialle juttelemaan nyrkkeilevän perheenäidin Mira Potkosen kanssa!

Mutta kun mietitään kokonaiskuvaa, niin onhan neljissä peräkkäisissä paralympiakisoissa kultaa kelannut Leo-Pekka Tähti tietenkin samassa kehässä Mira Potkosen kanssa. Eikö olekin?

Mira Potkonen on hyvä todiste huippu-urheilun kahdesta ylimmäisestä laista. Ensimmäinen on aaltoliikkeen laki, ja toinen on tästä seuraava yllätyksellisyyden laki. Aaltoliikkeen lain mukaisesti lajit nousevat poikkeusyksilöiden mukana huipulle, ja laskeutuvat huippuvaiheen jälkeen ”normaalitasolle”. Näyttäkää minulle se valmentaja, joka neljä vuotta sitten sanoi, että Mira Potkonen pelastaa Suomen maineen seuraavissa olympiakisoissa!

Meillä on paljon laskussa olevia lajeja, kuten kestävyysjuoksu tai mäkihyppy. Mutta sitten on vastapainona nousevia lajeja. Ajatelkaapa millaisen vastapallon Henri Kontinen iski juuri, kun suomalaista tennistä oltiin hautaamassa Jarkko Niemisen Helsingissä pelaaman jäähyväisottelun jälkeen.

Minna Leinosen tarina 

Minna Leinonen aloittamassa harjoitustaan Tikkakoskella.

Paralympia-ampuja Minna Leinonen on myös hyvä esimerkki urheilun aaltoliikkeestä. Leinonen ampui vain 23-vuotiaana yllätyskultaa Ateenan parakisoissa vuonna 2004. Seuraavaa täysosumaa piti odottaa kymmenen vuotta. Vuonna 2014 tullut maailmanmestaruus antoi luottamusta siihen, että Riosta saattoi perustellusti hakea kärkisijoituksia. Mutta tuliaisiksi tulikin 18:s sija. Sitä ei pari kuukautta kisojen jälkeen enää kukaan tahdo muistaa, ynnämuita…

Ja kuitenkin Minna Leinonen on yksi niistä urheilijoista, jotka uurastivat mitalitasoisesti valmistautuen mitalin voittamiseen. Tuhannet laukaukset Tikkakoskella eivät vaan riittäneet. Asehuolto oli kunnossa, avustajan kanssa homma toimi. Ja KSA:n vanhat maailmanmestarit katselivat valokuvasta Minnan työskentelyä. Kaikki oli kunnossa.

Minna Leinosen harjoitteluympäristö on karun asiallinen.

Mutta Riossa kympin kymmenykset eivät kuitenkaan riittäneet. Nyt olisi järjetöntä sanoa, että Minna Leinonen ei ole huippu-urheilija, kun hän ampui muutaman laukauksen vain vähän päälle kymppiin, kun olisi pitänyt paukuttaa 10,6:tta.

Kysyinkin Minna Leinoselta hänen suorituksestaan Riossa. Kannattaa lukea, mitä Minna vastasi: ”Kyllähän tulokseni jäi selvästi taitotasostani. Kyllä se niin sanotun itkurajani ylitti, mutta tuloksena se ei minua muuten juuri lämmitä. Siitä huolimatta minun on Rion suoritukseni jälkeen ihan hyvä olla, koska en mielestäni tyrinyt kilpailuani mitenkään. En syytä itseäni mistään. Olen sen sijaan ylpeä taistelustani, joka piti viimeiseen laukaukseen saakka. Luovuteta ei! Minä en vain pystynyt parempaan, kun en saanut ampuma-asentoani kohdalleen missään vaiheessa.”

Keski-Suomen Ampujilla on hienot perinteet.

Rion olosuhteet olivat vieraat. Löytyisikö sieltä ja kisajärjestelyistä selitystä pieneen suoritustason putoamiseen: ”Järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin. Etukäteen korviini kantautui huolta kuljetusten riittävyydestä, mutta ainakaan minä en huomannut niissä mitään ongelmia. Etukäteispuhetta oli myös siitä, että paralympialaisia varten jouduttaisiin heikentämään ruokapuolta. Kyllä ruokavalikoiman monipuolisuus ja vaihtelevuus oli aiempiin paralympialaisiin verrattuna mielestäni alemmalla tasolla, mutta syötävää riitti ja se oli laadukasta perusruokaa. Ei ollut mitään ongelmaa pärjätä eikä aihetta valittaa. Kisakylä oli erittäin viihtyisä ja varsinkin illalla pimeän tullen se oli kaikkine valoineen todella kaunis.”

Vaikka kotimaahan Brasiliasta kantautuneet uutiset olivat ajoittain kaoottisia, ei tällainen näkynyt urheilijoiden arjessa: ”Katselimme bussin ikkunoista faveloita, joiden surkeus, määrä ja laajuus sai tuntemaan surua, sekä kiitollisuutta siitä, että oma koti on Suomessa. Eriarvoisuus totisesti näkyi. Ei lienekään ihme, että brasilialaisyleisö buuasi avajaisissa presidentille. Kisoista jäi kuitenkin mieleeni tunne, että brasilialaiset ottivat meidät lämmöllä vastaan ja hymyilivät iloisesti takaisin, kun heille hymyilin. Fiilis kisoissa oli todella hyvä.”

Suomi sai paralympialaisista Leo-Pekka Tähden johdolla kolme mitalia. Parempaa menestystä kuitenkin odoteltiin. Minna Leinonen ei moiti kovaa kuuden mitalin tavoitetta: ”Suomen joukkueen suoritusta kokonaisuutena voisi kai kuvata kohtuulliseksi. Mitalitavoite oli mielestäni korkea, mutta mahdollinen saavuttaa. Taso maailmalla on kova, mutta kovia ovat suomalaisurheilijatkin. Siksi mitalitavoite oli asetettu mielestäni realistisesti, urheilijoiden taso tietäen ja siihen luottaen.”

Eli Minna Leinosen 18:s sija ei ollut katastrofi. Mitään erityistä selitystä hänellä itsellään ei kuitenkaan ole sille, että hän ei ollut lopussa taistelemassa mitaleista. Taidollisesti se olisi ollut mahdollista, mutta kisapäivänä asennon löytäminen tuotti vaikeuksia. Yritäpä itse ampua huonosta asennosta!

Lopuksi Leo-Pekka Tähdestä

Leo-Pekka Tähti on kyllä suomalaisessa urheilussa tämän aikakauden ilmiö. Hän vyörytti Ateenassa 2004 kaksi kultamitalia. Sen jälkeen hän on pysynyt kaikissa paralympialaisissa kultakannassa. Viisi kultamitalia on todella kova saavutus, joka uhmaa sinnikkäästi urheilun aaltoliikkeen lakia. 

Ehkä olympiakomitean uuden hallituksen kannattaisi toimikautensa aluksi jutella Leo-Pekan kanssa menestymisestä, valmentautumisesta, motivaatiosta, voitontahdosta, suorituskyvystä, ja taloudellisista realiteeteista. Siitä voisi alkaa vaikka olympiakomitean uusi tähtiprojekti.