Vielä muutama ajatus Lauri Lehtisen olympiavoitosta

Olen lueskellut tällä viikolla Arto Terosen ja Jouko Vuolteen uusinta Kiveen hakatut –kirjaa (”Urheilun valoja ja varjoja”). On mukava lukea artikkeli, ja kuunnella Yle Areenasta samasta aiheesta heidän radiopohdiskelujaan.

Kiveen hakattujen tarinat ja kuvat tukevat toisiaan.
Miten mahtoi olla, mutkitteliko Lauri Lehtinen
 tarkoituksella? Vai oliko hänelle
 vain määrätty mutkainen elämänpolku?

Nyt juutuin olympiavoittaja Lauri Lehtisen tarinaan. Siis siihen juttuun, kun Helsingin Tovereita edustanut Lehtinen juoksi Los Angelesin olympiakisoissa 5000 metrillä voittoon ja ”mutkitteli” sen verran loppusuoralla, että amerikkalainen Ralph Hill ei päässyt loppusuoralla ohi.

Vielä edellisvuonna Paavo Nurmi pystyi pitämään muut suomalaiset kestävyysjuoksijat ”herran nuhteessa”, mutta vuonna 1932 kaikki oli toisin. Nurmi tavoitteli kruunua uralleen ja siirtyi kohti maratonia keskittyen koko vuoden 1932 harjoittelussaan Los Angelesin olympiamaratonin voittamiseen.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto jahtasi puolestaan ruotsalaisen puheenjohtajansa Sigfrid Edströmin ja Amerikan yleisurheilun ykkösmiehen Avery Brundagen johdolla Paavo Nurmea saadakseen hänet kiinni amatöörisääntöjen rikkomisesta.

Näin ratamatkoille tuli tilaa, ja sekös innosti nuorempia suomalaisjuoksijoita. Helsingin Tovereiden Lauri Lehtinen näki tilaisuutensa ja viritti itsensä maailmanennätyskuntoon.

Olympiakisojen aattovuonna Nurmi, 34, oli vielä näyttänyt Lehtiselle kantapäitään kahden mailin ME-juoksussa, mutta kesäkuussa 1932 Lehtinen murskasi Paavo Nurmen kahdeksan vuotta vanhan 5000 metrin ME-ajan. Lehtisen ennätysaika oli 14,16,9,  mutta IAAF:n silloisen käytännön mukaan se pyöristettiin ennätyskirjoihin numeroihin 14.17,0.

Lehtinen juoksi muitakin kovia aikoja ennen Losiin lähtöä, ja ilmeisesti hän innostui virittämään konettaan ylikierroksille jo kotimaassa, tai pitkän laivamatkan tuoman tauon jälkeen hän harjoitteli liian kovaa Amerikan puolella juuri ennen kisoja. Joka tapauksessa hän oli Los Angelesissa ylikunnossa, ja punnersi väkisin olympiavoittoon ajalla 14.30,0. Puoli metriä hävinneelle amerikkalaiselle Ralph Hillille annettiin sama aika.

Mitä siinä loppusuoralla tapahtui? Lehtinen tuli keulilla kaarteesta, ja haki jalkojensa alle pitävämpää pohjaa kakkosradalta. Samaan aikaan Hill yritti Lehtisen ohi oikealta, mutta jenkki ei arvannut mennä kolmannelle radalle. Katsomoon näytti siltä, että suomalainen blokkaa tien. No tavallaan, kyllä. Mutta sitten kokematon Hill teki virheen, muutti suuntaa, ja kääntyi sisäradalle. Lehtinen otti samalla askeleen sisemmäs. Ja Coliseumin yleisö oli raivoissaan.

Ymmärrän täysin amerikkalaisten raivon. He olisivat halunneet nähdä oman pojan yllätysvoiton, mutta suomalainen ennakkosuosikki näytti juoksevan edessä mutkitellen sitä mukaa, kuin Hill yritti ohittaa.

Tätä loppusuoraa onkin juostu sitten vuosikymmenien ajan uudelleen ja uudelleen. Monet urheilutoverit ja toimittajat tuomitsivat ilmeisesti kymmenien tuhansien amerikkalaiskatsojien buuauksen synnyttämässä joukkopsykoottisessa tunnelmassa Lehtisen voiton. Onneton Lehtinen taisi ottaa syytökset pahasti itseensä, koska hän ei halunnut Losin loppusuorasta koskaan puhua.

Mahtoiko hän juosta itse sitä loppusuoraa vielä vuosien kuluttua painajaisissaan? Jos hän olisi päässyt uudelleen samaan tilanteeseen, olisiko hän valinnut juoksulinjansa toisin? Entäs jos Hill olisi yrittänyt ohi jo takasuoralla?

Kun hieman sinivalkoisin silmin katsoo sitä loppusuoraa Youtubesta, niin ei voi kuin ihmetellä, miksi Hill ei jatkanut määrätietoisesti ohitusyritystään sieltä oikealta, jos voimia oli jäljellä? Vai oliko niitä? Hän itse sähläsi sen kultasaumansa.  

Juoksun jälkinäytökset ovat menneet olympiahistoriaan monina versioina. Ruotsalaiset Sune Sylvén ja Ove Karlsson kirjoittavat omassa olympiahistoriassaan, että Lehtinen olisi tarjonnut kultamitaliaan hyvitykseksi Hillille. Hauska tarina, mutta ei taida pitää paikkaansa.

Palkintojenjako järjestettiin seuraavana päivänä, ja Lehtinen pyysi Hilliä nousemaan viereensä ylimmälle korokkeelle. Hill kieltäytyi. Sen sijaan Hill vaihtoi Lehtisen kanssa olympiarintamerkkinsä.

Berliinissä 1936 Lehtinen juoksi 5000 metrillä Gunnar Höckertin jäljessä hopealle. Kulta 1932 ja hopea 1936 olympiakisoista oli, ja on, hieno saavutus reumaa sairastaneelta mieheltä!

Siihen ruotsalaisten ihmeelliseen tarinaan kultamitalin tarjoamisesta Hillille: Lehtinen kyllä luopui kultamitalistaan. Hän antoi sen talvisodassa kaatuneen Gunnar Höckertin muistoa kunnioittaakseen suomalaiselle sotilaalle. Sotilaat valitsivat mitalin saajaksi Matti Mäkisen, Simpeleen tehtaan isännöitsijän.

Lukekaa lisää Terosen ja Vuolteen Kiveen hakatuista. Lukekaa, ja ihmetelkää elämän kummallisuuksia!

Mixu Paatelaiselle voitto nro 1 Dundee Unitedissa

Oletteko koskaan miettineet, kuka on tunnetuin suomalainen Skotlannissa. Sauli Niinistö? Jean Sibelius? Teemu Selänne? Ei, ei ja ei. Skotlannissa vuosikaudet asunut jalkapallomaajoukkueen entinen päävalmentaja Mixu Paatelainen on aivan omassa luokassaan. Hänet voisi hyvin nimittää jonkinlaiseksi Suomen kunniakonsuliksi Skotlannissa, sen tason Suomi-peeärrää hän siellä tekee.

Paatelainen aloitti pari viikkoa sitten työt Skotlannin Valioliigassa viimeisenä olevan Dundee Unitedin päävalmentajana. Paatelaiselle kyseessä oli ainakin jossain määrin vanha kunniavelka, sillä hän siirtyi nuorena pelaajana samaan seuraan Valkeakosken Hakasta. Dundee Unitedissa hän pelasi vuodet 1987–1992 ja teki 133 ottelussa 33 maalia. Niiden ansiosta hänet on valittu seuran Hall of Fameen.

Puhe kunniavelasta voi tuntua turhan sentimentaaliselta, kun puhutaan ammattiurheilusta. Mutta uskokaa pois! Kyllä tunneasiat vaikuttavat myös ammattilaisiin. Ja jos joku ajattelee, että Mixulla ei olisi tunteita, niin kannattaa miettiä kahteen kertaan. Voi jopa olla, että hänellä on niitä tunteita liiaksikin.

Mixu Paatelainen tuntee skotlantilaisen elämäntavan,
johon kuuluvat jalkapallo ja golf. Olen kerran pelannut
Mixun vieraana hänen kotikentällään.

Toisaalta Mixu ajautui maajoukkueen päävalmentajana pahaan umpikujaan. Äänekkäät fanit kääntyivät häntä vastaan, kun EM-karsinnassa pilviin karanneet odotukset eivät toteutuneetkaan. Maajoukkueen fanien käyttäytymisen täytyi tuntua todella pahalta aikanaan 70 maaottelua pelanneesta legendasta.

Tavallaan ymmärrän, että Palloliiton hallituksen piti toimia keväällä. Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että suomalaista jalkapalloa potkut eivät vieneet eteenpäin, vaan taaksepäin. Sitä on kuitenkin turha enää jossitella. Paatelainen tekee nyt töitä Skotlannissa, ja piste.

Joukkueen valmentaminen on siitä erikoista, että valmentajan pitää käyttää monenlaisia keinoja, muutakin kuin kehumista. Dundee hävisi Mixun ensimmäisen ottelun Heartsille 0–1, ja sen jälkeen tuli sarjajohtaja Celticiltä nokkaan 5–0. Celtic-tappion jälkeen Mixu sanoi, että oman joukkueen peliesitys oli roskaa. Tätä tuomiota media vatvoi, ja Mixu heitti vielä löylyä lisää samasta luukusta: joukkueeseen on tulossa muutoksia!

Viesti meni perille, ja joukkue taisteli lauantaina Mixulle ensimmäisen voiton (1–0) vastassa olleesta Ross Countystä. Syyskuun ja lokakuun liigassa ilman voittoja pelannut United palkitsi näin valmentajan lisäksi Tannadice Parkin 5500 katsojaa.

Toivoa on vielä, että United pystyy nousemaan alhosta ja säilyttämään sarjapaikkansa ilman karsintoja. Yksi voitto ei vielä siihen riitä.

Mutta sitä avausvoittoa on syytä juhlistaa. En kyllä tiedä, miten Mixu juhlii. Ehkä hän suo itselleen nopean yhdeksän reiän golfkierroksen kotinsa lähellä sijaitsevalla Burntislandin historiallisella golfklubilla.

Irlannin vanhin golfklubi on pian 135-vuotias

Suomessa on kaksi irlantilaisen golfin verratonta asiantuntijaa, Tomi Paju ja Jari Laakkio. He tuntevat suuren osan Irlannin ja Pohjois-Irlannin lähes 400 golfkentästä ja lähes kaikki vihreän saaren links-kentät.

Craigavad House on Royal Belfast Golf Clubin jämerä klubitalo.

Vierailin hiljattain heidän johtamansa ryhmän mukana Royal Belfast Golf Clubilla, joka on Irlannin vanhin golfklubi. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1881, siis pian 135 vuotta sitten.  Nykyisessä klubitalossa on erikseen ”formal”-oleskelutilat, jonne tavallisesti pukeudutaan pikkutakkiin, ja ”normal”-puoli, jonne voi mennä villapuserossakin. Klubihuoneiston seiniltä löytyy vaikuttavia valokuvia Irlannin golfin historiasta.

Irlannin golfin perustajiksi luetaan kolme herraa: Thomas Sinclair, kapteeni Harrison ja Mr. Baillie. Thomas Sinclair lomaili ja pelasi golfia kesällä 1881 St Andrews’ssa ja kotiin palattuaan hän haki käsiinsä Musselburghista Irlantiin muuttaneen skotti George L. Baillien. Sinclair teki aloitteen seuran, Belfast Golf Club, perustamisesta. John Harrison antoi seuran käyttöön korvauksetta maitaan Kinnegarista, jonne Baillien johdolla rakennettiin nopeasti 6-reikäinen golfkenttä. Harrisonista tuli marraskuussa perustetun klubin ensimmäinen puheenjohtaja, Bailliesta rahastonhoitaja, ja Sinclairista klubin ensimmäinen kapteeni.

Kinnegarin kenttä sijaitsi ymmärtääkseni nykyisen Holywood Golf Clubin seutuvilla, mutta lähempänä rantaa. Kentän rakentamisessa ei liikoja aikailtu, ja niinpä ensimmäinen kilpailu voitiin järjestää jo tapaninpäivänä 1881.

Kun Walesin prinssi vieraili Irlannissa vuonna 1885, golfarit olivat aktiivisia ja pyysivät tulevan kuningas Edward VII:n kenttänsä suojelijaksi. Näin siitä tuli Royal Belfast Golf Club.

Tapasin irlantilaisen 1970-luvun tähtipelaajan
Eddie Pollandin San Roguen golfklubilla
Espanjassa.

Seura muutti ensimmäisen maailmansodan jälkeen nykyiselle paikalleen, viitisen kilometriä itään alkuperäisen kentän sijainnista. Päärakennukseksi tuli 1851–52 uusklassiseen tyyliin rakennettu Craigavad House, joka toimii tänäkin päivänä klubirakennuksena.

Uuden kentän suunnittelijaksi kutsuttiin englantilainen golfkenttäsuunnittelun huippunimi Harry S. Colt. Uusi kenttä voitiin avata pelaajille syyskuussa 1926. Ensi vuonna tulee siis kuluneeksi 90 vuotta golfin peluuta nykyisissä maisemissa.

Kirjassani Golf, suuret turnaukset, suuret voittajat (Auditorium 2015) kerron hieman myös irlantilaisen golfin historiasta. Tapasin muutama vuosi sitten Espanjassa Eddie Pollandin, joka pelasi vuonna 1973 Ryder Cupissa. Polland on lähtöisin Newcastlesta, joka on County Downin alueella sijaitseva pikkukaupunki. Hän pelasi myös useita kertoja World Cupissa, mutta ei yltänyt suurvoittoihin hyvistä yrityksistä huolimatta.

Polland kertoi, että hän on asettunut pysyvästi Espanjaan. Mieli ei kaipaa enää sateiseen ja viileään Irlantiin.

Sittemmin Irlannin golf on asettunut aivan golfmaailman kirkkaimmalle huipulle, kun Padraig Harrington, Darren Clarke, Graeme McDowell ja Rory McIlroy ovat yltäneet muutaman vuoden sisällä useisiin major-voittoihin.

The Open palaa Pohjois-Irlantiin vuonna 2019

The Openin paluu yli 60 vuoden jälkeen Royal Portrushiin
 vuonna 2019 oli iso uutinen Pohjois-Irlannissa.

Irlannin golfin suuri vuosi oli 1951, jolloin Royal Portrush isännöi British Open –turnausta. Se on toistaiseksi ainoa kerta, kun The Open on päästetty pois Britannian pääsaarelta. 

Niinpä Irlannissa onkin suuri innostus siitä, että The Open palaa Royal Portrushin kentälle vuonna 2019. Tämä asia sai lopullisen sinetin samaan aikaan, kun olimme pelimatkalla Irlannissa.

Suomessa ei ehkä aivan käsitetä, miten isosta asiasta major-turnauksen isännöinnissä on kyse, mutta paikalliset lehdet kirjoittivat tästä tulevasta suurtapahtumasta painomustetta säästämättä. Irlannin pohjoisosissa odotetaan jo nyt innokkaasti The Openia, 200 000 kisaturistia, ja heidän mukanaan tuomia puntia.