perjantai 25. marraskuuta 2016

Eväitä olympiakomitean uudelle hallitukselle

Muutos jyllää suomalaisessa huippu-urheilussa voimakkaasti. Olympiakomitea saa lauantaina uuden hallituksen, jolla on edessään julmetun iso savotta. Katsotaanpa tilannetta.

Suomalaista huippu-urheilua mitataan olympiamitaleilla, ja niiden määrä näyttää hupenevan kuin se pieni pyy maailmanlopun edellä. Vuonna 1988 valtion liikuntaneuvoston nykyinen puheenjohtaja Tapio Korjus voitti olympiakultaa ja Soulista tuli myös kolme himmeämpää mitalia. Seuraavissa kesäkisoissa 1992 tuli viisi mitalia, vuonna 1996 Atlantasta neljä mitalia, samoin Sydneystä vuonna 2000. Ateenasta 2004 tuli vain kaksi hopeaa, tuona vuonna kultamitalikahveja juotiin ensimmäisen kerran vain paraurheilijoiden kunniaksi. Vuonna 2008 Pekingistä tuli neljä, Lontoosta 2012 kolme ja Riosta yksi mitali.

Tuon mitalimääristä kertovan numerosarjan 4-5-4-4-2-4-3-1 perusteella voisi sanoa, että liikuntaneuvoston toimeksiannosta suomalaista huippu-urheilua arvioivalla Kimmo J. Lipposella on helppo työ. Kunhan istuu autoon ja päräyttää Nokialle juttelemaan nyrkkeilevän perheenäidin Mira Potkosen kanssa!

Mutta kun mietitään kokonaiskuvaa, niin onhan neljissä peräkkäisissä paralympiakisoissa kultaa kelannut Leo-Pekka Tähti tietenkin samassa kehässä Mira Potkosen kanssa. Eikö olekin?

Mira Potkonen on hyvä todiste huippu-urheilun kahdesta ylimmäisestä laista. Ensimmäinen on aaltoliikkeen laki, ja toinen on tästä seuraava yllätyksellisyyden laki. Aaltoliikkeen lain mukaisesti lajit nousevat poikkeusyksilöiden mukana huipulle, ja laskeutuvat huippuvaiheen jälkeen ”normaalitasolle”. Näyttäkää minulle se valmentaja, joka neljä vuotta sitten sanoi, että Mira Potkonen pelastaa Suomen maineen seuraavissa olympiakisoissa!

Meillä on paljon laskussa olevia lajeja, kuten kestävyysjuoksu tai mäkihyppy. Mutta sitten on vastapainona nousevia lajeja. Ajatelkaapa millaisen vastapallon Henri Kontinen iski juuri, kun suomalaista tennistä oltiin hautaamassa Jarkko Niemisen Helsingissä pelaaman jäähyväisottelun jälkeen.

Minna Leinosen tarina 

Minna Leinonen aloittamassa harjoitustaan Tikkakoskella.
Paralympia-ampuja Minna Leinonen on myös hyvä esimerkki urheilun aaltoliikkeestä. Leinonen ampui vain 23-vuotiaana yllätyskultaa Ateenan parakisoissa vuonna 2004. Seuraavaa täysosumaa piti odottaa kymmenen vuotta. Vuonna 2014 tullut maailmanmestaruus antoi luottamusta siihen, että Riosta saattoi perustellusti hakea kärkisijoituksia. Mutta tuliaisiksi tulikin 18:s sija. Sitä ei pari kuukautta kisojen jälkeen enää kukaan tahdo muistaa, ynnämuita…

Ja kuitenkin Minna Leinonen on yksi niistä urheilijoista, jotka uurastivat mitalitasoisesti valmistautuen mitalin voittamiseen. Tuhannet laukaukset Tikkakoskella eivät vaan riittäneet. Asehuolto oli kunnossa, avustajan kanssa homma toimi. Ja KSA:n vanhat maailmanmestarit katselivat valokuvasta Minnan työskentelyä. Kaikki oli kunnossa.

Minna Leinosen harjoitteluympäristö on karun asiallinen.
Mutta Riossa kympin kymmenykset eivät kuitenkaan riittäneet. Nyt olisi järjetöntä sanoa, että Minna Leinonen ei ole huippu-urheilija, kun hän ampui muutaman laukauksen vain vähän päälle kymppiin, kun olisi pitänyt paukuttaa 10,6:tta.

Kysyinkin Minna Leinoselta hänen suorituksestaan Riossa. Kannattaa lukea, mitä Minna vastasi: ”Kyllähän tulokseni jäi selvästi taitotasostani. Kyllä se niin sanotun itkurajani ylitti, mutta tuloksena se ei minua muuten juuri lämmitä. Siitä huolimatta minun on Rion suoritukseni jälkeen ihan hyvä olla, koska en mielestäni tyrinyt kilpailuani mitenkään. En syytä itseäni mistään. Olen sen sijaan ylpeä taistelustani, joka piti viimeiseen laukaukseen saakka. Luovuteta ei! Minä en vain pystynyt parempaan, kun en saanut ampuma-asentoani kohdalleen missään vaiheessa.”

Keski-Suomen Ampujilla on hienot perinteet.
Rion olosuhteet olivat vieraat. Löytyisikö sieltä ja kisajärjestelyistä selitystä pieneen suoritustason putoamiseen: ”Järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin. Etukäteen korviini kantautui huolta kuljetusten riittävyydestä, mutta ainakaan minä en huomannut niissä mitään ongelmia. Etukäteispuhetta oli myös siitä, että paralympialaisia varten jouduttaisiin heikentämään ruokapuolta. Kyllä ruokavalikoiman monipuolisuus ja vaihtelevuus oli aiempiin paralympialaisiin verrattuna mielestäni alemmalla tasolla, mutta syötävää riitti ja se oli laadukasta perusruokaa. Ei ollut mitään ongelmaa pärjätä eikä aihetta valittaa. Kisakylä oli erittäin viihtyisä ja varsinkin illalla pimeän tullen se oli kaikkine valoineen todella kaunis.”

Vaikka kotimaahan Brasiliasta kantautuneet uutiset olivat ajoittain kaoottisia, ei tällainen näkynyt urheilijoiden arjessa: ”Katselimme bussin ikkunoista faveloita, joiden surkeus, määrä ja laajuus sai tuntemaan surua, sekä kiitollisuutta siitä, että oma koti on Suomessa. Eriarvoisuus totisesti näkyi. Ei lienekään ihme, että brasilialaisyleisö buuasi avajaisissa presidentille. Kisoista jäi kuitenkin mieleeni tunne, että brasilialaiset ottivat meidät lämmöllä vastaan ja hymyilivät iloisesti takaisin, kun heille hymyilin. Fiilis kisoissa oli todella hyvä.”

Suomi sai paralympialaisista Leo-Pekka Tähden johdolla kolme mitalia. Parempaa menestystä kuitenkin odoteltiin. Minna Leinonen ei moiti kovaa kuuden mitalin tavoitetta: ”Suomen joukkueen suoritusta kokonaisuutena voisi kai kuvata kohtuulliseksi. Mitalitavoite oli mielestäni korkea, mutta mahdollinen saavuttaa. Taso maailmalla on kova, mutta kovia ovat suomalaisurheilijatkin. Siksi mitalitavoite oli asetettu mielestäni realistisesti, urheilijoiden taso tietäen ja siihen luottaen.”

Eli Minna Leinosen 18:s sija ei ollut katastrofi. Mitään erityistä selitystä hänellä itsellään ei kuitenkaan ole sille, että hän ei ollut lopussa taistelemassa mitaleista. Taidollisesti se olisi ollut mahdollista, mutta kisapäivänä asennon löytäminen tuotti vaikeuksia. Yritäpä itse ampua huonosta asennosta!

Lopuksi Leo-Pekka Tähdestä

Leo-Pekka Tähti on kyllä suomalaisessa urheilussa tämän aikakauden ilmiö. Hän vyörytti Ateenassa 2004 kaksi kultamitalia. Sen jälkeen hän on pysynyt kaikissa paralympialaisissa kultakannassa. Viisi kultamitalia on todella kova saavutus, joka uhmaa sinnikkäästi urheilun aaltoliikkeen lakia. 

Ehkä olympiakomitean uuden hallituksen kannattaisi toimikautensa aluksi jutella Leo-Pekan kanssa menestymisestä, valmentautumisesta, motivaatiosta, voitontahdosta, suorituskyvystä, ja taloudellisista realiteeteista. Siitä voisi alkaa vaikka olympiakomitean uusi tähtiprojekti.


torstai 24. marraskuuta 2016

Naisten golfissa on nähty sinivalkoinen invaasio vuonna 2016

Ursula Wikström on ensimmäisenä suomalaisena golfarina yltänyt urallaan naisten Euroopan kiertueen kokonaisansioissa yli 600 000 euron. Minea Blomqvist-Kakko, Ursulan taistelupari yli kymmenen vuoden ajalta, on kerännyt Euroopasta myös yli puoli miljoonaa palkintorahoina.
Ursula Wikström Kuva: Tristan Jones/LET
Näiden kahden leidin esimerkki on avannut tien seuraavalle sukupolvelle. Noora Tamminen, Oona Vartiainen, Linda Henriksson, Krista Bakker ja Elina Nummenpää ovat tulleet vahvasti kuvaan mukaan. Tällä kaudella Noora taitaa nousta jopa suomalaisten ykköspelaajaksi Ladies European Tourin rankingissa. Juuri tällä hetkellä hän on viisi lyöntiä Ursulan edellä, kun Qatarin kisaa on jäljellä vielä kaksi kierrosta.*  LET-rankingissa Noora on 34:s ja Ursula 35:s.
Tietenkin Dubain päätöskilpailu voi vielä kääntää tilanteen joulukuussa.
Naisten ammattilaisgolfissa ei ole koskaan aikaisemmin ollut tällaista tilannetta, että näin moni suomalainen pystyy hyvänä päivänä tunkeutumaan missä tahansa LET-kisassa 30 parhaan joukkoon, eli kunnon palkintorahoille. Toistaiseksi vähintään yksi suomalaispelaaja on ollut jo kahdeksassa turnauksessa tällä kaudella 20 parhaan joukossa! 
Mistä tämä vahva myötätuuli johtuu? Golfliiton monivuotinen ruotsalainen päävalmentaja Staffan Johansson, jonka pesti päättyi tähän vuoteen, on varmaan yksi henkilö, jota voi kiittää. Johansson toi mukanaan kokemusta ja näkemystä ammattimaisesta toiminnasta. Hänen vaikutuksensa ulottui tähän seuraavaan sukupolveen, vaikka amatöörien EM- ja MM-kisojen mitaleita tuotiin kyllä Mikael Mustosen johtamilla kisareissuilla.
Minua hämmästyttää, että ne mitalit eivät riittäneet nostamaan Mustosta seuraavaksi päävalmentajaksi. Mutta kai liiton johdossa ajateltiin, että Mustonen toimi vain Staffan Johanssonin luoman kehyksen sisällä. Mikä ei kuitenkaan poista Mustosen ratkaisevaa panosta.
Mutta toki Suomesta löytyy kovemmatkin näytöt esittänyt valmentaja. 
Olympiagolfarit Ursula Wikström ja Noora Tamminen ovat Petteri Nykyn henkilökohtaisia valmennettavia. Kun vielä muistetaan, että viimeistä vuottaan Florida State Universityn listoilla pelaava ja opiskeleva Matilda Castrén on hioutunut Nykyn koulussa, on Petteri Nykky ollut ehdottomasti kahden viime vuoden aikana vahvimmat näytöt antanut suomalainen golfvalmentaja.
Matilda Castrénin erinomaisuus on varmaan jäänyt kotimaassa huomaamatta. Hän on rikkonut oman koulunsa ennätyksiä ja voittanut yliopistourallaan jo kuusi kilpailua! Ensi vuoden mielenkiintoisin asia golfrintamalla onkin seurata mitä tapahtuu, kun Matilda, kaikella todennäköisyydellä, jättää amatöörikentät.
Matilda Castrén ei ole ainoa suomalainen, joka on menestynyt yliopistogolfissa. Emily Penttilä päätti kaupalliset opintonsa Tulanen yliopistossa New Orleansissa viime keväänä ja siirtyi kesällä ammattilaiseksi. Neljä yliopistovuotta muokkasivat hänestä huippugolfarin, joka pääsi jo kaksi vuotta sitten karsinnoista kuin vahingossa naisten US Openiin. Marras-joulukuun vaihteessa hän pelaa LPGA:n viimeisessä karsintaturnauksessa. Hänellä on kakkosvaiheen karsintatulosten perusteella kaikki mahdollisuudet mennä päätyyn asti ja pukea LPGA-mekko ylleen ensimmäisenä suomalaisena sitten Minni Blomqvistin!

* Noora Tamminen oli myös lopputuloksissa viisi lyöntiä Ursula Wikströmin edellä. Suomalaisten sijotukset Qatarissa
15) Noora Tamminen, 
34) Ursula Wikström ja Oona Vartiainen, 
62) Linda Henriksson. 

tiistai 22. marraskuuta 2016

Paavo Nurmikin tuli vanhaksi

Suomen Tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen täyttää huomenna keskiviikkona 60 vuotta. Onnea vaan täältä tietokirjailijan sorvin äärestä! 
JPP on voinut tähän asti ”elvistellä” sillä, että hän edustaa keskimääräistä tietokirjailijaa ihan konkreettisesti, sillä tietokirjailija on keskimäärin 59-vuotias pääkaupunkiseudulla asuva korkeakoulutettu mies.
On tietenkin mahdollista, että muutkin tietokirjailijat vanhenevat. Siis muutkin kuin toiminnanjohtaja Pietiäinen. Silloin elvistely varmasti jatkuu.
Vanhenemisen huomaa monesta pienestä asiasta. Ensinnäkin vanhenemista käsittelevät tv-ohjelmat koskettavat eri tavalla kuin aikaisemmin. Siis muutama vuosi sitten niitä ei edes huomannut. Nykyään kyllä rekisteröin ne, ja vaihdan erittäin nopeasti kanavaa.
Pois se, että yrittäisin vaikuttaa ikäistäni nuoremmalta, vaikka iltalukemiseni onkin tällä hetkellä Tero Ikäheimosen ”Pirunkehto – suomalaisen black metallin tarina”. Kunnioitusta herättävä 500-sivuinen tiiliskivi, joka painaakin kuin synti. Sain sen pojiltani isänpäivälahjaksi. 
Viime aikoina olen osunut sellaisiin keskusteluihin, että ystävät ovat havainneet hidastumista. Luulen, että he eivät tarkoita minua vaan puhuvat itsestään. Eli niin kuin maapallo pyörisi nopeammin, ja siinä pyörivässä liikkeessä on vaikeampi pysyä. Edes paikallaan.
Yhtenä aamupäivänä jäin miettimään tätä muiden kokemaa hidastumista, ja tulin sellaiseen johtopäätökseen, että ihminen hidastuu jollakin erityisellä pii-, ksii, tai pyy-kertoimella, mutta tasaisesti. Kunnes ei enää hidastu. Sitten kutsutaan pappi. Tämän havainnon jälkeen olinkin jonkun aikaa todella reipas.

Minun piti itse asiassa kirjoittaa Paavo Nurmen vanhenemisesta. Hän kävi lenkillä loppuun saakka, vaikka kulku olikin viimeisinä vuosina verkkaista. Hoitaja ja keppi olivat mukana. Vauhti toki hidastui, mutta liike jatkui niin kauan kuin se oli Paavolle mahdollista.
Juoksijana Paavo saavutti parhaat tuloksensa 27-vuotiaana. Hän juoksi vielä kymmenen vuotta, mutta ei päässyt enää koskaan ennätystasolleen. Se on jotenkin traagista. Hänen kohdallaan hidastuminen alkoi siis jo 27-vuotiaana!
Kun Paavo täytti 70 vuotta, Turun Urheiluliiton delegaatio tuli Turusta Helsinkiin Paavoa onnittelemaan. Paavon kantapaikassa ravintola Savoyssa oli pienimuotoinen juhlatilaisuus, jonka yhteydessä Yrjö Salmela, Paavon ystävä jo Turun nuoruusvuosilta, kiinnitti sankarin ranteeseen Omega-merkkisen täysautomaattisen kultakellon. Onnitteluseurueeseen kuuluivat myös seuran puheenjohtaja Kaarlo Karvonen ja rahastonhoitaja Niilo Jokinen.
Paavo Nurmi antoi omalla esimerkillään hyvän mallin vanhenemiseen. Lenkkiä kannattaa tehdä aina, jos vaan yhtään pääsee liikkeelle.
Paavolle kävi sitten kuitenkin sillä tavalla kehnosti, että hän vilustui syksyllä 1973 jollakin näistä lenkeistään Sibeliuspuistossa. Se oli sitten menoa.
Luulin vielä keväällä, että olisin saanut Paavo Nurmen elämäkerran käsikirjoituksen valmiiksi lokakuun aikana. Mutta en ole päässyt vielä edes vanhuusvuosiin. Olen kai hidastunut.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

25 ihmistä, jotka syntyivät vuonna 1917

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat mainio työpari. Heidän radio-ohjelmiaan ihmiskohtaloista on mukava kuunnella radiosta, ja heidän kirjoittamiaan tarinoita ihmisistä on mukava lukea kirjoista. Uusin kirja ”Syntymälahjana Suomi. Itsenäisyyden lapsia” (Kirjapaja, 2016, 376 s.) kertoo 25 tarinaa vuonna 1917 syntyneistä ihmisistä. Kirja ilmestyi juuri sopivasti ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Kirjaan on valittu kuusi yhteiskunnallista vaikuttajaa, yhdeksän taiteilijaa ja viihdyttäjää, kaksi urheilijaa, kuusi toimittajaa ja kirjailijaa ja kaksi sotasankaria. Nämä itsenäisyyden ajan lapset esitellään tutulla tyylillä, mennään vähän ihollekin, ja ihmisiä tarkastellaan monelta kantilta.

Artikkelit on kirjoitettu samalla Terosen ja Vuolteen omintakeisella tyylillä kuin aiemmatkin kirjat. Tarinoita on helppo lukea. Ja lukiessa tulee miettineeksi, miltä tämäkin kuulostaa radiosta kuultuna.

Terosen ja Vuolteen tavaramerkiksi on tullut hautakivien äärelle hiljentyminen. Tässä uudessa kirjassa yhteisenä tekijänä on syntymään liittyvä alkuparkaisu, jonka jokainen esiteltävä henkilö on päästänyt ilmoille samana vuonna. Riittääkö se yhdistämään näitä henkilöitä? Kuuluuko parkaisu?

Kirjan ehkä heikoin osa on alussa ikään kuin aiheeseen johdatteleva luku Vapauden huumasta epätoivoon. Se tuntuu vähän pikaliimalla siihen liimatulta. Myöhemmin esiteltävät mielenkiintoiset ihmiskohtalot eivät oikein saa tuosta johdantoluvusta ponnistuspohjaa.

Ehkä siinä alussa olisi voinut kertoa sellaisista vuonna 1917 syntyneiden ihmisten elämässä mukana olleista tärkeistä asioista, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaisen elämään. He olivat 15-vuotiaita, kun kieltolaki päättyi, 22-vuotiaita, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, 35-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin olympiakisat, 39-vuotiaita, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, 56-vuotiaita, kun Paavo Nurmi kuoli, 64-vuotiaita, kun Kekkonen luopui presidentin tehtävistä, 66-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, 72-vuotiaita, kun Berliinin muuri murtui, ja 78-vuotiaita, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden.

Tavallaan ymmärrän, että itsenäisyyden juhlavuoden kirjassa esitellään sotasankareitakin, mutta minä olisin jättänyt heidät tästä kokoelmasta pois ja ottanut tilalle vaikka kaksi urheilijaa lisää. Etenkin kun sota kuitenkin vaikutti kaikkien 1917 syntyneiden elämään jollakin tavoin. Ja lisäksi urheilijakohtaloiden kertojina Teronen ja Vuolle ovat parhaimmillaan. Ja ehkä minua häiritsee siinä kohdassa juuri tuo otsikko, sotasankareita. Ja toisaalta, henkilötarinat, Tapani Harmaja ja Einar Schadewitz, ovat kyllä kiinnostavia!

Juuri talvisodan ja jatkosodan vuosia olisi ehkä voinut käsitellä kokoavasti. Monille tuon sukupolven urheilijoista sotavuodet 1939-1944 tarkoittivat olympiaunelmien romuttumista, jos he yleensä selvisivät hengissä sodasta. Miten sota vaikutti vuonna 1917 syntyneiden ihmisten perheenperustamiseen, opiskeluihin, maailmankatsomukseen?

Tällaista kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi sellaistakin, että miksi juuri nämä henkilöt esitellään. Miksi urheilijoista juuri Bebbe Storskrubb ja Lassi Parkkinen?  Miksi ei valittu korkeushyppääjä Nils Nickleniä, pikaluistelija Verné Lescheä tai estejuoksija Pentti Siltaloppia?


Ja sekin on mielenkiintoinen kysymys, mikä ihmisen elämässä on sellaista, että toiset haluavat siitä tietää. Mikä tekee toisen elämästä tasaisen harmaan, mutta toisen elämästä dramaattisen ja jännittävän? Ja edelleen, mihin kirjailijan katse osuu, siis mitä päätetään kertoa, ja mitä päätetään olla kertomatta? Mikä on totuus, ja mikä on puolitotuus? Ja siis, mikä tässä elämässä ylipäätään on tärkeää? – Täytyy olla hyvä kirja, kun herättää tällaisia ajatuksia!

Minun suosikkilukuni ja -henkilöni tässä kirjassa olivat juoksija Bebbe Storskrubb, Johanneksen kirkon urkuri Tauno Äikää ,ja lentäjä Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Suomalaisten olympiavoittojen tarinat

Pitkän linjan urheilutoimittajasta erityisesti eläkepäivillään tuotteliaaksi urheilukirjailijaksi ryhtynyt Lasse Erola on tehnyt erinomaisen työn ja kirjoittanut kirjan ”Suomalaisten olympiavoittojen tarinat. 146 huippuhetkeä vuodesta 1908 alkaen.” (Paasilinna 2016) suomalaisen urheilun mieleenpainuvimmista hetkistä. Kyse ei ole olympiavoittajien henkilötarinoista, vaan näiden voittojen tarinoista.

Erolalla on perspektiiviä jo toimittajavuosiltaan Etelä-Suomen Sanomista, Turun Sanomista ja Ilta-Sanomista.

Tässä Erolan uudessa 360-sivuisessa kirjassa esitellään kaikki 146 olympiavoittoa. Ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Verner Weckman paini Ateenan välikisoissa kultaa keskisarjassa vuonna 1906, ja sinetiksi hän voitti kultaa myös Lontoon olympiakisoissa 1908. Tämän jälkimmäisen voiton yllä on kuitenkin vuosikymmenien ajan ollut varjo. Kerrotaan, että Weckman tarjosi Yrjö Saarelalle ”rahaa ja muutakin apua” kultamitalista.

Suomalaisille Weckman on tästä kyseenalaisesta varjosta huolimatta ollut ensimmäinen olympiavoittaja. Suomi itsenäistyi kuitenkin vasta 1917, joten Suomen ensimmäinen olympiavoitto oli saksalaissyntyisen Ludovika Jakobssonin ja Walter Jakobssonin saavuttama pariluistelun olympiakulta Antwerpenissä huhtikuussa 1920. Tämä Ludowikan tausta on syytä muistaa, kun keskustellaan turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Siellä saattaa olla mukana potentiaalisia tulevia olympiavoittajia.

Erola kertoo kirjassaan myös Suomen urheiluhistorian erikoisimman tarinan. Kevyen sarjan (67,5 kg) painia oli kymmenisen vuotta hallinnut Emil Väre. Hän oli selättänyt kolme vastustajaa, mutta hän oli joutunut erittäin lujille isäntämaan Frits Janssensin kanssa. Siinä oli kulunut paljon voimia.

Emil Väreen lisäksi Taavi Tamminen selviytyi suomalaisista mitalivaiheeseen. Suomen joukkueen johto taktikoi, että Taavi Tammisen kannattaisi hävitä Väreelle, joka saisi sen myötä kultamitalin. Tämän jälkeen hyvävoimainen Tamminen voisi hyvissä voimissa varmistaa Suomelle hopeamitalin. Tästä tahallisesta häviöstä Tammiselle luvattiin kuitenkin hiljaisuudessa luovuttaa hyvityksenä Väreen kultamitali. Näin tapahtui. Tamminen hävisi, mutta sai palkkioksi kultamitalin. Ja Suomen joukkueen johto iloitsi ”hienosti” taktikoidusta kaksoisvoitosta!

Erikoinen tarina liittyy myös Julius Skutnabbin voittamaan 10 000 metrin pikaluistelun olympiakultaan Chamonixin talvikisoissa 1924, joille tosin annettiin olympiakisojen arvo vasta jälkikäteen. Clas Thunberg oli voittanut jo 1500 ja 5000 metrin matkat. Ennen kymppitonnin luistelua Thunbergin kanssa luistellut Skutnabb pyysi kaveriltaan, että antaisi tämän voittaa kympin. Thunberg lupasi. Vähän ennen maalia Skutnabb huusi Thunbergille: ”Classe, muista mitä lupasit!”

Näin sitten kävi, Skutnabb nousi 10 000 metrin olympiavoittajaksi. Ja kuitenkin yhteiskilpailun kulta meni vielä Thunbergille.

Ville Ritolan Pariisin olympiakisoissa 1924 voittaman 10 000 metrin kultamitalin tarinan Erola kertoo näin: joukkueen johto kielsi Paavo Nurmea osallistumasta 10 000 metrille, koska Paavolla oli ohjelmassaan muutenkin monta kilpailua.

Tästä on olemassa toinenkin tarina. Kerrotaan, että valmennusjohto oli ehdottanut sopujuoksua Nurmelle, että antaisi Ritolan suosiolla voittaa. Tämän ”nerokkaan” suunnitelman mukaan Nurmi voisi voimiaan säästellen ottaa helpon hopeamitalin. Näin hän säästäisi energiavarojaan myöhempiin kilpailuihinsa, ja Suomi saisi kaksoisvoiton. Nurmi, joka tiesi olevansa maailmanennätyskunnossa 10 000 metrilläkin, ei voinut sulattaa ajatusta tahallisesta häviöstä. Hänhän oli maailman paras! Sen vuoksi hän jäi omalla päätöksellään pois tästä kilpailusta.

Urheiluun liittyy paljon herkullisia tarinoita. Osa tarinoiden viehätyksestä perustuu jossitteluun, vaihtoehdon mahdollisuuteen: entäpä jos kyseisessä tilanteessa olisikin tehty toinen ratkaisu. Mitä siitä olisi seurannut?

Erola on aikaisemmin tehnyt kirjan ”Unohdetut olympiavoittajat”. Siinä hän kertoo olympiakisojen taidekilpailuista. Nyt hän johdonmukaisesti esittelee myös taidelajien suomalaiset olympiavoitot muiden mukana.

Suomen viimeisin kesäolympiakisojen kultamitali on Satu Mäkelä-Nummelan trap-voitto Pekingistä vuonna 2008. Olin paikalla urheilutoimittajana todistamassa tätä haulikkolajien ensimmäistä (!) suomalaista olympiavoittoa. Kun samana päivänä, 11.8.2008, tuli vielä Henri Häkkisen pronssimitali ilmakiväärillä, saatoin hetkeksi palata sellaisiin tunnelmiin, joita 1920-luvun olympiakisoissa suomalaiset saivat kokea. Silloinhan joukkueen johtoporras tosissaan mietti, miten Suomi voisi nousta mitalitilaston kärkeen ohi Yhdysvaltojen.

Ne ajat ovat totisesti menneet. Juttelin tästä Lasse Erolan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että suomalaisten kannattaisi olla erityisen aktiivisia uusien lajien parissa, mikäli mitaleita vielä jatkossa halutaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mira Potkosen pronssimitali Rio de Janeirosta.

Naisten nyrkkeily on vielä monessa maassa niin uusi ja outo laji, että sitä ei aivan varauksettomasti olla hyväksymässä varteenotettavien urheilulajien joukkoon. Tähän saumaan Mira Potkonen menestyksellisesti iski.

Osallistuin eilen illalla Urheilumuseon asiakastyöpajaan. Koolla oli hienoa porukkaa, urheilun ystäviä monenlaisilla taustoilla. Ideoimme keväällä ja kesällä 2017 toteutettavaa huikeaa ”Urheilumuseo renkailla” kiertuetta. Siitä rekkakiertueesta tulee aivan ehdoton ”must” -  pakko käydä vähintään kerran, jos yhtään urheilu kiinnostaa! Kiertueen aikataulu ja muut yksityiskohdat täsmentyvät lähiaikoina.


Siinä yhteydessä urheilusta suunnilleen kaiken olennaisen tietävä Vesa Tikander kertoi, että suomalaisia olympiavoittajia on elossa 48. Ollaan iloisia heidän saavutuksistaan!